Pelottaako vanhempia kieltää tai komentaa lastensa muiden kuullen?

Äänen korottamisestakin saat lasun. Sama se jos töissä mokaisin. Itku siinä pääsisi jos joku tulisi karjumaan, kun sen voisi asiallisen rauhallisestikkin selittää, mikä meni vikaan.

Kaupassa on tiuskijaäidit lapsen kanssa. Ihan liikaa tiuskivat, vaikkei itse osaa ohjata lasta selkeästi ystävällisesti miten kaupassa liikutaan. Varmaan on paikkoja joissa pitää sanoa ei ja saa.

No ei todellakaan. Miksi pelottaisi?

Ei, päinvastoin, kun lapset oli pieniä, piti julkisilla paikoilla kuulostaa vähön tiukemmalla kuin kotona. Lapset on super kilttejä, mutta ihan pienet lapset nyt vaan on semmoisia että kieltämistä ja ohjaamista tulee, ja itse teen sen pehmeällä tavalla ja sain totisesti kuulla siitä kun lapset olivat pieniä, tyyliin hyppivät nenille kun vähän kasvavat, varo vaan, älä lässytä vaan komenna, sinä olet tuollainen lälly pehmoäitiMutta nyt on jo nähty lopputulos, ja lapsista on tullut lämpimiä, toiset huomioivia, hyväkäytöksinen, fiksuja, ihania tyyppejä. Jotka myös puhuvat aika kivasti eivätkä karju ja huuda (niinkuin en sattumoisin minäkään). Eikä ole ollut mitään erityistä teiniuhmaa. Toinen ehkä vielä hiukan ehtisi, mutta en nyt oikein osaa pelätä sitä.

Ei. Korotan ääntä, jos rääpäleet ei muuten kuuntele. Meillä on rajat ja niistä pidetään kiinni. Mikäli alkaa kiukkupotkuraivari (kenellä tahansa meidän prorukasta), lähdetään kotiin ja jätetään ostokset tekemättä. Mikäli kaikki käyttäytyy hyvin, joskus ostan kaikille mukaan yllätykset ja ne avataan kotona. Ei aina. Rilu peli ja selvät säännöt.

Ei todellakaan pelota. Esikoisella on ADHD ja menee kyllä pata ihan rehellisesti jumiin 150x päivässä.

Nuoremman lapsen kanssa ei ikinä mitään hämminkiä. Hänelle riittää normaali lapsen ohjaaminen

Vierailija kirjoitti:

Ei, päinvastoin, kun lapset oli pieniä, piti julkisilla paikoilla kuulostaa vähön tiukemmalla kuin kotona. Lapset on super kilttejä, mutta ihan pienet lapset nyt vaan on semmoisia että kieltämistä ja ohjaamista tulee, ja itse teen sen pehmeällä tavalla ja sain totisesti kuulla siitä kun lapset olivat pieniä, tyyliin hyppivät nenille kun vähän kasvavat, varo vaan, älä lässytä vaan komenna, sinä olet tuollainen lälly pehmoäitiMutta nyt on jo nähty lopputulos, ja lapsista on tullut lämpimiä, toiset huomioivia, hyväkäytöksinen, fiksuja, ihania tyyppejä. Jotka myös puhuvat aika kivasti eivätkä karju ja huuda (niinkuin en sattumoisin minäkään). Eikä ole ollut mitään erityistä teiniuhmaa. Toinen ehkä vielä hiukan ehtisi, mutta en nyt oikein osaa pelätä sitä.

Kuten aloituksessa sanottiin, huutaminen ei ole hyväksyttävää. Minusta tiukasti sanominen ei poista ystävällisyyttä. Kokonaiskuva voi olla ystävällinen vaikka välillä joutuisi tiukasti sanomaan ei.

Mitä ihmeen tehoa sillä tiukasti sanomisella, jos ei samantien poista pahanteosta? Moni äiti huutaa lapsilleen, mutta ei tee elettäkään estääkseen tekemisiään, joten ihan samanlaisia laiskoja vanhempia ovat ne, jotka karjuvat kuin ne, jotka tyytyvät hellästi huomauttamaan.

Nykyvanhemmat pelkää hysteerisesti kieltää mitään. Ja jos joskus joutuvatkin sellaiseen pakkorakoon, että on sanottava ei, niin sitä pitää kaksivuotiaallekin selitellä ja hyvitellä puoli tuntia vähintään. Ei on ihan normaali sana. Ei sitä tarvitse minkään vihan vimmassa sanoa. Se ei traumatisoi sitä lasta. Mutta sellainen vanhempi, joka selittää naama sinisenä jollekin uhmaikäiselle, että älä nyt enää lyö äitä, ethän, niin sellainen kyllä traumatisoi minut, joka kerta.

Vierailija kirjoitti:

Nykyvanhemmat pelkää hysteerisesti kieltää mitään. Ja jos joskus joutuvatkin sellaiseen pakkorakoon, että on sanottava ei, niin sitä pitää kaksivuotiaallekin selitellä ja hyvitellä puoli tuntia vähintään. Ei on ihan normaali sana. Ei sitä tarvitse minkään vihan vimmassa sanoa. Se ei traumatisoi sitä lasta. Mutta sellainen vanhempi, joka selittää naama sinisenä jollekin uhmaikäiselle, että älä nyt enää lyö äitä, ethän, niin sellainen kyllä traumatisoi minut, joka kerta.

Mä oon nykyvanhempi, ja tuo, mitä kirjoitat, kuulostaa todella vieraalta.

Voi kuule, ei pelota. Kolmea lasta on vuosien varrella ohjeistettu myös julkisilla paikoilla, jos on ollut vaaratilanne. Kuopuksemme oli vilkas ja utelias, joten on pitänyt välillä sanoa tiukastikin, jottei mene autotielle, tutkimaan neuvolalääkärin huoneen jäteneulapakettia, milloin mitäkin. Enkä pelkää komentaa muidenkaan muksuja, kun näin pari poikaa leikkimässä "sokaistaan autoilija valoilla"- leikkiä ja toisia taas leikkimässä lammen jäällä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyvanhemmat pelkää hysteerisesti kieltää mitään. Ja jos joskus joutuvatkin sellaiseen pakkorakoon, että on sanottava ei, niin sitä pitää kaksivuotiaallekin selitellä ja hyvitellä puoli tuntia vähintään. Ei on ihan normaali sana. Ei sitä tarvitse minkään vihan vimmassa sanoa. Se ei traumatisoi sitä lasta. Mutta sellainen vanhempi, joka selittää naama sinisenä jollekin uhmaikäiselle, että älä nyt enää lyö äitä, ethän, niin sellainen kyllä traumatisoi minut, joka kerta.

Mä oon nykyvanhempi, ja tuo, mitä kirjoitat, kuulostaa todella vieraalta.

Kiva. Se antaa vähän toivoa. Mutta just tänään olin Prismassa todistamassa tätä asiaa, taas. Jotenkin se on niitä lapsia kohtaan niin väärin. Pahinta on se loputon selitys, kun se äiti kuvittelee, että lapsen kehitys pysähtyi siihen paikkaan, kun sitä kiellettiin juoksemasta kärryn kanssa.

Kaupassa oli äiti kahden vilkkaan pojan kanssa. Pojat juoksivat ja häiläsivät. Äiti vain hymyili ja höpötti tuttavalleen kassajonossa. Pojat kantoivat sylikaupalla tavaraa äidin ostoskoriin, piltti smoothieita, keräilykortteja ym. Osa tavaroista valui jo lattialle. Ainoastaan korteista äiti sanoi että näitä ei oteta ja jatkoi hymyilemistä.

Kun olin parkkipaikalla lastaamassa autoani niin tämä äiti tuli poikineen viereiseen autoon. Pojat juoksivat parkkipaikalla kun irti päässeet vasikat ja äiti tuli hymyillen perässä.

Mutta siinä vaiheessa kun pojat istuivat auton takapenkillä niin äiti meni huutamaan  avonaisesta takaovesta: "Kuinka ette taaskaan osannu käyttäytyä kaupassa" ja kuinka "ikinä ei ota heitä enää mukaan kun käyttäytyivät noin huonosti" ja jne jne...

Jäi aika outo fiilis...niin varmaan pojillekkin...

Huomaan itse tätä samaa aika-ajoin.

Vanhemmat pyytävät kauniisti, ei tehoa. Pyytävät toisen kerran, ei tehoa.

He luovuttavat, sen sijaan että menisivät lapsen luo ja ottaisivat kontaktin häneen.

Eivät siis estä tai kiellä tekemästä kiellettyä touhua.

En kehota huutamaan, mutta jossain tilanteissa olisi hyvä jo sanoa EI.

Vierailija kirjoitti:

Nykyvanhemmat pelkää hysteerisesti kieltää mitään. Ja jos joskus joutuvatkin sellaiseen pakkorakoon, että on sanottava ei, niin sitä pitää kaksivuotiaallekin selitellä ja hyvitellä puoli tuntia vähintään. Ei on ihan normaali sana. Ei sitä tarvitse minkään vihan vimmassa sanoa. Se ei traumatisoi sitä lasta. Mutta sellainen vanhempi, joka selittää naama sinisenä jollekin uhmaikäiselle, että älä nyt enää lyö äitä, ethän, niin sellainen kyllä traumatisoi minut, joka kerta.

Ein sanominen tuntuu olevan vaikeaa vähän joka tilanteessa nykyisin:  ei uskalleta sanoa sitä puhelinmyyjälle tai feissarille, vaan kiltisti jäädään kuuntelemaan ja nöyristelemään.   Ei uskalleta sanoa eitä häiriköivälle naapurille tai jonnelaumalle, vaan kiltisti ollaan ja alistutaan. Koirallekaan sitä ei uskalleta sanoa, vaan annetaan koiran räksyttää kaikkea liikkuvaa ja liikkumatontakin.

Nykyihmiset on ihan oikeasti velliperceitä.