ainokainen

Mies ei lapsen kärsinyt ainokaisuudestaan, kavereita riitti paljon naapurustossa. Vanhemmiten ainokaisuuden nurjat puolet tuntuvat selvemmin.



Sukulaisten vähyys harmittaa, lapsilla vain 1 eno ja 1 serkku (ei setiä, tätejä).

Minä ja mieheni joudumme huolehtimaan vanhenevista vanhemmista ilman apua muulta suvulta. Hänen vanhempiensa odotukset ovat välillä kohtuuttomia (esim. heitä ei saisi yhtenäkään jouluna jättää keskenään aattoa viettämään -entäs minun sukuni?).

että kun meillä molemmilla on vain yksi lapsi,niin kuinka paljon se joutuu kantamaan vastuuta meistä kun vanhenemme ja jos sairastumme vakavasti .lapsi joutuisi yksin kantamaan koko sairauden taakan hartioillaan ja huolehtimaan ilman muiden sisarusten apua meistä.siinä on henkisesti ja fyysisesti lapsella todella rankkaa.nyt tuon asian ymmärtää kun läheinen on vakavasti sairas,ja meitä on monta lasta niin huolenpito jakaantuu ihan erillälailla nyt,et jos yks väsyy niin toinen jaksaa...saa jokainen hetken aina hengähtää.tästä syystä päätin että meidän perheeseen saa tulla lisää lapsia,jos luoja suo...läheisen sairaus vasta avasi silmäni.

Lapsenakin kyllä toivoin sisaruksia, mutta sopeuduin siihen ettei niitä ole.



Nyt aikuisena tuntuu tosi kurjalta ettei ole ketään kenen kanssa jakaa iloja ja suruja, toki mies on, mutta olisi ihana kun olisi niitä sisaruksia suunnilleen samanlaisessa elämäntilanteessa.



Itse halusinkin ehdottomasti enemmän kuin yhden lapsen, nyt lapsia on kolme ja lisää on haaveissa.