Ajattelen syvällä sisimmässä, etteivät isommat lapset oikeasti välitä vanhemmistaan. Muita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Tämä ajatus on tullut mm. tästä: 

- tunnen kolme ihmistä, jotka ovat katkaisseet välit vanhempaansa

- tunnen lukuisia 20-30 ikävuoden välillä, jotka ovat yhteydessä vanhempiinsa vain ja ainoastaan silloin, kun tarvitsevat jotain

- tunnen monta eroperheen lasta, jota ei etävanhemman näkeminen voisi vähempää kiinnostaa 

- tunnen neljä ihmistä, joiden toinen vanhempi tai molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Kuolemat eivät hetkauttaneet ihmeemmin. 

Kun tätä kaikkea aloin ajattelemaan, niin aloin etsiä vastakohtia. Harvassa on ne suvut, jotka jenkkileffojen tyyliin hehkuttavat, kuinka me ollaan family. 

Entä sinä itse ja yhteytesi omiin vanhempiisi? Puolisosi yhteys omiinsa?

Isäni on jo kuollut, ja minä kuuluin tuohon listaan, jota kuolema ei paljoa hetkauttanut. Hän oli vanha ja hänen aikansa tuli täyteen.

Äitini on oikein lempeä ja ihana ihminen, sellainen, josta kaikki tykkää. Käyn häntä katsomassa viikoittain. Hän on minulle läheinen, mutta silti eri sukupolven ihminen on vain erilainen. 

Mieheni isää en ikinä tavannut, tietääkseni olivat etäisiä. Äitiään mies tapaa harvemmin, vaikka soittelee usein. Ei hän tunnu äitiään kaipaavan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko siis niin, että välittämistä ei synny edes verisukulaisten välille, jos ei ole samalla aaltopituudella?

Ei, vaan lastaan voi tukea niissä asioissa, jotka lasta luonnostaan kiinnostavat, sen sijaan, että yrittäisi pakottaa lapsen omaksi kopiokseen. Sellaista vanhempaa olisi helppo arvostaa, joka antaa lapselle tilan olla, kuka on.

Tuo on totta, mutta väitän, että hyvin, hyvin harva antaa tilaa lapselle olla sellainen kuin on. 

Esimerkki 1: ekstrovertti isä tykkäsi joukkuepeleistä, eikä ymmärtänyt, ettei poika tykkää. Isä pakotti. Koska muiden ihmisten seura tekee ihmiselle hyvää. 

Esimerkki 2: vähän sama juttu, eri perhe. Paitsi että kyse ei ollut joukkuepeleistä, vaan retkeilystä. Isä pakotti. Koska ulkoilma tekee lapselle hyvää. 

Esimerkkejä on enemmänkin. Kaikissa yhteneväistä on se, että vanhempi tietää, miten pitää elää ja mikä on oikein (ei sillä, usein tietääkin paremmin kuin lapsi). 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Tämä ajatus on tullut mm. tästä: 

- tunnen kolme ihmistä, jotka ovat katkaisseet välit vanhempaansa

- tunnen lukuisia 20-30 ikävuoden välillä, jotka ovat yhteydessä vanhempiinsa vain ja ainoastaan silloin, kun tarvitsevat jotain

- tunnen monta eroperheen lasta, jota ei etävanhemman näkeminen voisi vähempää kiinnostaa 

- tunnen neljä ihmistä, joiden toinen vanhempi tai molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Kuolemat eivät hetkauttaneet ihmeemmin. 

Kun tätä kaikkea aloin ajattelemaan, niin aloin etsiä vastakohtia. Harvassa on ne suvut, jotka jenkkileffojen tyyliin hehkuttavat, kuinka me ollaan family. 

Aloituksessa puhuit isommista lapsista ja kavereiden näkemisestä, nyt aikuisista lapsista, jotka eivät halua olla juurikaan yhteydessä vanhempiinsa. Nämä ovat kaksi hyvin eri asiaa.

On varmasti totta, että useimmiten vanhemmat rakastavat lapsiaan enemmän kuin nämä lapset ainakin aikuistuttuaan vanhempiaan. Näin sen toki kuuluu ollakin.

Mitä tulee välien katkaisuun, se usein tehdään hyvästä syystä. Muista, että et voi tietää millaista elämä perheessä on ollut. Parikymppiset opiskelevat ja aloittelevat työuraansa ja omaa elämäänsä ylipäätään, heidän aikansa ja kiinnostuksen kohteensa ovat luonnollisesti usein muualla kuin vanhemmissaan. Osa etävanhemmista ei ole ollut itse riittävän kiinnostuneita omasta lapsestaan, jolloin ei pidä yllättyä jos tämä lapsi aikuistuttuaan ei ole kiinnostunut etäiseksi jääneestä vanhemmastaan.

Vanhemman kuolema kun lapsi on jo aikuinen ei tietenkään voi olla sille lapselle elämän tuhoava tragedia, sillä lapsella on siinä vaiheessa jo ns. omakin elämä elettävänä ja suurin osa aikuisista lapsista elää, ja tietää jo etukäteen suurella todennäköisyydellä elävänsä, vanhempiaan pidempään. Eli on jo jollain henkisellä tasolla varautunut siihen, että näin tulee käymään. Ihmiset eivät yleensä myöskään sure kovin julkisesti, eli et voi tietää kuinka paljon menetystä surraan.

Elokuvat ovat tarinaa, satua, mielikuvitusta. Eivät välttämättä kuvaa todellisuutta. Epäilemättä Yhdysvalloissa on myös haastavia perhesuhteita ja vanhenevia vanhempia nähdään ehkä kiitospäivänä ja jouluna jo pelkästään siitäkin syystä, että saatetaan asua kaukana ja/tai olla kiireisiä opinnoissa/ruuhkavuosissa jne.

Ne lapset on tarkoitettu kasvatettaviksi itsenäisiksi siksi, että he sitten aikuistuttuaan myös ovat itsenäisiä. Olet varmasti kuullut sanonnan, että lapset ovat vain lainassa.

Ap tässä

Puhun kaiken ikäisistä lapsista 10-100 vuotiaista. 

En minä tätä kritisointina puhu, vaan oivalluksena. Meille on aina syötetty ajatusta, että kaikki perheessä rakastaa toisiaan. Kyseenalaistan tämän. Väitän, että moni vain kantaa vastuutaan tai on jollain tavalla riippuvainen. 

Olen samaa mieltä: lapset ovat vain lainassa. Vanhempien kannattaa muistaa tämä. 

Lapsen ja vanhemman välinen ihmissuhde on väistämättä niin monitahoinen, että puhuminen pelkästään rakastamisesta tai välinpitämättömyydestä on vain äärimmäisen kevyt pintaraapaisu. Siihenkin, että joku aikuinen lapsi on tänä päivänä välinpitämätön omia vanhempiaan kohtaan on yleensä ollut pitkä ja haastava matka.

Lapsi ensinnäkin on hankittu monenlaisista syistä monenlaisiin olosuhteisiin eli edes alkuasetelma ei ole "kuin tyhjä paperi". Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja tätä herkkää yhteyttä suojelemaan jopa evoluutio on kehittänyt molemmipuoliset vahvat siteet ja näinhän on myös monilla muilla lajella. Ihmisillä kulttuuriin lisäksi kuuluu oletus oman lapsen ja vastaavasti oman vanhemman rakastamisesta. Kaiken huipuksi arki tuo kaikenlaisia tapahtumia ja ristiriitatilanteita lähes kahden vuosikymmenen ajan ennen kuin "poikanen lentää pesästä".

Joten, ehkä jopa useimpien aikuisten lasten tunteita vanhempiaan (tai jopa sisaruksiaan) kohtaan, sekä näitä ihmissuhteita, voisi kuvailla parhaiten sanalla monimutkainen.

Olisiko kyse yleisestä ihmisrakkaudesta? Toiset tykkäävät ihmisistä, toiset eivät. 

Itsellä on ollut pitkä tie, että olen jollain tasolla lakannut välittämästä äidistäni. Paljon pettymyksiä ja epäluottamusta, kommunikointiin kykenemättömyyttä aikuisiällä. Vieläkin jollain tasolla rakastan, mutta olen luovuttanut sen suhteen, että äiti joskus kuuntelisi minua ja tulisin oikeasti omana itsenäni nähdyksi ja kuunnelluksi ja hyväksynyt, että sitä ei tässä ihmissuhteessa tule. Suurin osa lapsista ja aikuisista rakastaa vanhempiaan eivätkä pysty lopettamaan, vaikka vanhempi ei pystyisi rakastamaan lasta oikealla lailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. Tämä ajatus on tullut mm. tästä: 

- tunnen kolme ihmistä, jotka ovat katkaisseet välit vanhempaansa

- tunnen lukuisia 20-30 ikävuoden välillä, jotka ovat yhteydessä vanhempiinsa vain ja ainoastaan silloin, kun tarvitsevat jotain

- tunnen monta eroperheen lasta, jota ei etävanhemman näkeminen voisi vähempää kiinnostaa 

- tunnen neljä ihmistä, joiden toinen vanhempi tai molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Kuolemat eivät hetkauttaneet ihmeemmin. 

Kun tätä kaikkea aloin ajattelemaan, niin aloin etsiä vastakohtia. Harvassa on ne suvut, jotka jenkkileffojen tyyliin hehkuttavat, kuinka me ollaan family. 

Entä sinä itse ja yhteytesi omiin vanhempiisi? Puolisosi yhteys omiinsa?

Isäni on jo kuollut, ja minä kuuluin tuohon listaan, jota kuolema ei paljoa hetkauttanut. Hän oli vanha ja hänen aikansa tuli täyteen.

Äitini on oikein lempeä ja ihana ihminen, sellainen, josta kaikki tykkää. Käyn häntä katsomassa viikoittain. Hän on minulle läheinen, mutta silti eri sukupolven ihminen on vain erilainen. 

Mieheni isää en ikinä tavannut, tietääkseni olivat etäisiä. Äitiään mies tapaa harvemmin, vaikka soittelee usein. Ei hän tunnu äitiään kaipaavan. 

Ei kai mies soittelisi äidilleen usein, jos ei kaipaisi? Tai sen takia juuri ei kaipaa, koska juttelevat usein.

Jos ihminen ei pidä vanhemmistaan, yrittää vältellä kontaktia. Toki joku kovin velvollisuudentuntoinen voi soitella usein, vaikka ei yhtään kiinnostaisi.

No se riippuu ihan siitä, millaisia ne vanhemmat ovat. Ihaniin vanhempiin suhtaudutaan luonnollisesti eri tavalla kuin kamaliin vanhempiin.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on ollut pitkä tie, että olen jollain tasolla lakannut välittämästä äidistäni. Paljon pettymyksiä ja epäluottamusta, kommunikointiin kykenemättömyyttä aikuisiällä. Vieläkin jollain tasolla rakastan, mutta olen luovuttanut sen suhteen, että äiti joskus kuuntelisi minua ja tulisin oikeasti omana itsenäni nähdyksi ja kuunnelluksi ja hyväksynyt, että sitä ei tässä ihmissuhteessa tule. Suurin osa lapsista ja aikuisista rakastaa vanhempiaan eivätkä pysty lopettamaan, vaikka vanhempi ei pystyisi rakastamaan lasta oikealla lailla.

Mulla on vähän sama tilanne. Äiti on aina ollut mulle rakas ja tärkeä. Äiti ei periaatteessa koskaan tahtonut pahaa, mutta hänet oli kasvatettu niin, että hänestä tuli entisajan ihmisen kaltainen, joka teki ahkerasti töitä, mutta ei osaa puhua tunteistaan. Hän myös jotenkin katkeroitui mielestäni, kun hän jäi meidän lasten kanssa kotiin, eikä isä oikein osannut auttaa lastenhoidossa eikä näyttää rakkauttaan. Tavallaan ei jopa tykännyt jos isä huomioi meitä lapsia. Isää hän aina haukkui laiskaksi, joka ei ikinä tee mitään, vaikka hän kävi töissä, tosin olisi voinut tehdä enemmän kotitöitä kyllä. Mutta ei musta isä ollut pelkästään paha, vaikka äiti aina pelkästään huonossa valossa esitti. Isä sekosi jotenkin ennen kuolemaansa. Muuttui vihaiseksi ja aggressiiviseksi.

Äiti jotenkin haluaisi lakaista maton alle kaiken, ettei meistä lapsista ollutkaan siihen, mitä meistä piti tulla. Ei halunnut kuulla tai nähdä mitään kielteistä. Vieläkin elää luulotellen. Jos yritämme jotain hänelle sanoa, niin alkaa huutamaan ja hyssyttelee olemaan hiljaa.

Sisarus pärjää jotenkin, mutta selvästi kärsii. Meillä molemmilla on pelkoa ja ahdistusta, vaikeuksia luottamuksessa. Ahdistaa, kun sisarus koittaa kertoa työ- ahdistuksestaan, niin äiti vaan hyssyttelee, ja suuttuu, sanoo, että kyllä sä pärjäät, aina sä jankutat tota samaa, aina olet noin negatiivinen, kyllä sä pärjäät siinä missä muutkin, kyllä minäkin olen päässyt ujoudestani eteenpäin jne. Äiti ei jotenkaan siedä mitään poikkipuoleista.

Toisaalta on hyviäkin muistoja siitä, kun oltiin äidin sylissä, luettiin kirjaa jne. Vaatteista ja ruoasta ei ollut koskaan pulaa. Äiti yritti selvästi, mutta jotenkin vinoon oli kasvatettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on ollut pitkä tie, että olen jollain tasolla lakannut välittämästä äidistäni. Paljon pettymyksiä ja epäluottamusta, kommunikointiin kykenemättömyyttä aikuisiällä. Vieläkin jollain tasolla rakastan, mutta olen luovuttanut sen suhteen, että äiti joskus kuuntelisi minua ja tulisin oikeasti omana itsenäni nähdyksi ja kuunnelluksi ja hyväksynyt, että sitä ei tässä ihmissuhteessa tule. Suurin osa lapsista ja aikuisista rakastaa vanhempiaan eivätkä pysty lopettamaan, vaikka vanhempi ei pystyisi rakastamaan lasta oikealla lailla.

Mulla on vähän sama tilanne. Äiti on aina ollut mulle rakas ja tärkeä. Äiti ei periaatteessa koskaan tahtonut pahaa, mutta hänet oli kasvatettu niin, että hänestä tuli entisajan ihmisen kaltainen, joka teki ahkerasti töitä, mutta ei osaa puhua tunteistaan. Hän myös jotenkin katkeroitui mielestäni, kun hän jäi meidän lasten kanssa kotiin, eikä isä oikein osannut auttaa lastenhoidossa eikä näyttää rakkauttaan. Tavallaan ei jopa tykännyt jos isä huomioi meitä lapsia. Isää hän aina haukkui laiskaksi, joka ei ikinä tee mitään, vaikka hän kävi töissä, tosin olisi voinut tehdä enemmän kotitöitä kyllä. Mutta ei musta isä ollut pelkästään paha, vaikka äiti aina pelkästään huonossa valossa esitti. Isä sekosi jotenkin ennen kuolemaansa. Muuttui vihaiseksi ja aggressiiviseksi.

Äiti jotenkin haluaisi lakaista maton alle kaiken, ettei meistä lapsista ollutkaan siihen, mitä meistä piti tulla. Ei halunnut kuulla tai nähdä mitään kielteistä. Vieläkin elää luulotellen. Jos yritämme jotain hänelle sanoa, niin alkaa huutamaan ja hyssyttelee olemaan hiljaa.

Sisarus pärjää jotenkin, mutta selvästi kärsii. Meillä molemmilla on pelkoa ja ahdistusta, vaikeuksia luottamuksessa. Ahdistaa, kun sisarus koittaa kertoa työ- ahdistuksestaan, niin äiti vaan hyssyttelee, ja suuttuu, sanoo, että kyllä sä pärjäät, aina sä jankutat tota samaa, aina olet noin negatiivinen, kyllä sä pärjäät siinä missä muutkin, kyllä minäkin olen päässyt ujoudestani eteenpäin jne. Äiti ei jotenkaan siedä mitään poikkipuoleista.

Toisaalta on hyviäkin muistoja siitä, kun oltiin äidin sylissä, luettiin kirjaa jne. Vaatteista ja ruoasta ei ollut koskaan pulaa. Äiti yritti selvästi, mutta jotenkin vinoon oli kasvatettu.

Papalla (Isän isällä) ei ollut isää, ja hän oli sodassa. Mummi kasvatti lapsensa puolueellisesti. Isä oli ns. musta lammas. Äidin isällä (papalla) äiti kuoli nuorena, ja isä pian sen jälkeen, joten olisiko niin ettei hänkään osannut näyttää rakkautta, vaan teki. Vaikeudet on kulkeneet joka kaukaa sukupolvelta toiselle. Luulisin.

Minä en ole yhtään perinteisen äidillinen hoivaajatyyppi ja minusta isommat lapset ovat ihan parhaita! Teinien kanssa voi jo oikeasti käydä syvällisiä, oivaltavia keskusteluja ja pohdiskella maailmanmenoa ihan eri tavalla kuin pikkukoululaisen kanssa. Isojen lasten kanssa matkustaminen, ulkona syöminen, leffassa käyminen jne on kivaa ja rentouttavaa eikä stressaavaa kohellusta. Parhaimmillaan omista lapsista saa ihania aikuisia ystäviä. On myös palkitsevaa seurata ja tukea nuorten aikuistumista; muutto omaan kotiin, ekat työpaikat, opinnot, kumppanit jne. Ainakin itseäni nämä kiinnostavat enemmän kuin pienten lasten kaveridraamat jne.

Mitkä ihmeen isommat lapset? Minä olen 185 senttinen ja painoa on ihan kiitettävästi ja välitän vanhemmistani kovasti. Miten iso pitää olla, ettei välitä vanhemmistaan?