Lue keskustelun säännöt.
Ajattelen syvällä sisimmässä, etteivät isommat lapset oikeasti välitä vanhemmistaan. Muita?
16.05.2022 |
Siis pienet välittävät, mutta isommat eivät. He vain pyörivät ympärillä, koska tarvitsevat vanhempia. Mutta jos saavat itse valita, näkevät ennemmin kavereitaan.
Mistä ihmeestä minulle on tullut tällainen ajatus? Muita?
Kommentit (31)
Ihminen kasvaa ja itsenäistyy. Paitsi ne jotka eivät siihen kykene tai vanhempi pyrkii estämään sen.
Kuulostaa siltä että lapset ovat sinua varten vastaamaan johonkin tyhjyyteesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luultavasti kaiken ikäiset lapset välittävät vanhemmistaan. Ero on siinä, että pienille lapsille ne omat vanhemmat ja heidän kanssaan vietetty aika ovat tärkeitä kun taas teini-ikää lähestyville ja teineille kavereiden kanssa vietetty aika on tärkeämpää. Liittynee itsenäistymiseen. Harvalle aikuiselle lapsellekaan omat vanhemmat ovat ykkössijalla elämässä, kyllä siinä asemassa ovat omat lapset ja/tai oma puoliso.
Siltä se voi vaikuttaa ja se kuuluu napanuoran katkaisemiseen. Rakastavat silti mutta ei näytä sitä avoimesti kuten pienet.
Ja sitten kun lähtevät kotoa tuo läheisyys palaa mutta eri tavoin. Huolehtimisena, yhteydenpitona, yhteisinä hetkinä
Ömm...
no, ensinnäkin lapsille kyllä usein tulee sellainen vaihe, jossa kaverit ovat "tärkeämmät" kuin oma perhe, etsitään sitä omaa viiteyhmää. Ehkä muistat itsekin aikoja teini-iässä, kun mieluummin olisit hengaillut kavereiden kanssa kaupungilla tai olisit voinut viettää melkein joka yön bestiksen kanssa yökylässä?
Asiantuntija en ole, mutta veikkaisin että vanhemmista irtaantumisen vaiheet ovat aika tärkeitä lapsen itsenäistymiselle ja aikuiseksi kasvamiselle. Jos nämä vaiheet jää käymättä, tuppaa tulemaan niitä peräkammarin tyttöjä ja poikia, jotka ovat kyllä vanhempiensa kanssa paljon tekemisissä mutta se oma elämä ei sitten samalla tavalla pääse alkamaan.
Mutta parhaimmillaan teini-iän kipuilun jälkeen se vanhemman ja lapsen suhde muuttuu taas ja tulee tasa-arvoisemmaksi, kunnes huoltosuhde vanhemman vanhentuessa taas keikahtaa toisin päin.
Olen 37v ja kyllä äiti on minulle toiseksi tärkein ihminen maailmassa puolison jälkeen, kun lapsia ei itsellä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikket sinä välitä vanhemmistasi, ei se sitä tarkoita etteikö muut voisi välittää.
Ap tässä. Tämä ajatus on tullut mm. tästä:
- tunnen kolme ihmistä, jotka ovat katkaisseet välit vanhempaansa
- tunnen lukuisia 20-30 ikävuoden välillä, jotka ovat yhteydessä vanhempiinsa vain ja ainoastaan silloin, kun tarvitsevat jotain
- tunnen monta eroperheen lasta, jota ei etävanhemman näkeminen voisi vähempää kiinnostaa
- tunnen neljä ihmistä, joiden toinen vanhempi tai molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Kuolemat eivät hetkauttaneet ihmeemmin.
Kun tätä kaikkea aloin ajattelemaan, niin aloin etsiä vastakohtia. Harvassa on ne suvut, jotka jenkkileffojen tyyliin hehkuttavat, kuinka me ollaan family.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veri on vettä sakeampaa ja sillä selvä.
Ei ne pienetkään automaattisesti välitä. Itse pitkin hampain yritin selviytyä vanhempieni kanssa, kun olin heistä riippuvainen. Toivoin, että olisin päässyt parempiin oloihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempi-lapsi-suhteen dynamiikka on kahden kauppa. Jos vanhempi tahtoo lapsestaan ikuisen nauravaisen viisivuotiaan, joka halii, pusuttelee ja esittelee tahmanäpein aarteitaan (myöhemmin lapsiaan), niin aika harva aikuinen lapsi pystyy moiseen. Väkisinkin välit viilentyvät.
Jos vanhempi kohtelee jo viisivuotiastaan kuin se olisi täysivaltainen aikuinen ellei peräti vanhempansa tukihenkilö, niin lapsi joko jää huolehtimaan vajavaisesta vanhemmastaan tai tapahtuu totaalihylkääminen.
Ja kaikki muut vaihtoehdot näiden väliltä.
Olen huomannut, että jos aikuisen lapsen kanssa ei oikein osata viettää aikaa, niin "rakkauden kieleksi" jää se, että vanhempi resursoi ja aikuinen lapsi lähettää sen äitienpäiväkortin. Niissä perheissä, joissa on lähdetty lapsien kanssa museoihin, kirppareille ja retkeilty, aikuiset lapset palaavat viettämään laatuaikaa vanhempiensa kanssa aina uudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Tämä ajatus on tullut mm. tästä:
- tunnen kolme ihmistä, jotka ovat katkaisseet välit vanhempaansa
- tunnen lukuisia 20-30 ikävuoden välillä, jotka ovat yhteydessä vanhempiinsa vain ja ainoastaan silloin, kun tarvitsevat jotain
- tunnen monta eroperheen lasta, jota ei etävanhemman näkeminen voisi vähempää kiinnostaa
- tunnen neljä ihmistä, joiden toinen vanhempi tai molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Kuolemat eivät hetkauttaneet ihmeemmin.
Kun tätä kaikkea aloin ajattelemaan, niin aloin etsiä vastakohtia. Harvassa on ne suvut, jotka jenkkileffojen tyyliin hehkuttavat, kuinka me ollaan family.
Aloituksessa puhuit isommista lapsista ja kavereiden näkemisestä, nyt aikuisista lapsista, jotka eivät halua olla juurikaan yhteydessä vanhempiinsa. Nämä ovat kaksi hyvin eri asiaa.
On varmasti totta, että useimmiten vanhemmat rakastavat lapsiaan enemmän kuin nämä lapset ainakin aikuistuttuaan vanhempiaan. Näin sen toki kuuluu ollakin.
Mitä tulee välien katkaisuun, se usein tehdään hyvästä syystä. Muista, että et voi tietää millaista elämä perheessä on ollut. Parikymppiset opiskelevat ja aloittelevat työuraansa ja omaa elämäänsä ylipäätään, heidän aikansa ja kiinnostuksen kohteensa ovat luonnollisesti usein muualla kuin vanhemmissaan. Osa etävanhemmista ei ole ollut itse riittävän kiinnostuneita omasta lapsestaan, jolloin ei pidä yllättyä jos tämä lapsi aikuistuttuaan ei ole kiinnostunut etäiseksi jääneestä vanhemmastaan.
Vanhemman kuolema kun lapsi on jo aikuinen ei tietenkään voi olla sille lapselle elämän tuhoava tragedia, sillä lapsella on siinä vaiheessa jo ns. omakin elämä elettävänä ja suurin osa aikuisista lapsista elää, ja tietää jo etukäteen suurella todennäköisyydellä elävänsä, vanhempiaan pidempään. Eli on jo jollain henkisellä tasolla varautunut siihen, että näin tulee käymään. Ihmiset eivät yleensä myöskään sure kovin julkisesti, eli et voi tietää kuinka paljon menetystä surraan.
Elokuvat ovat tarinaa, satua, mielikuvitusta. Eivät välttämättä kuvaa todellisuutta. Epäilemättä Yhdysvalloissa on myös haastavia perhesuhteita ja vanhenevia vanhempia nähdään ehkä kiitospäivänä ja jouluna jo pelkästään siitäkin syystä, että saatetaan asua kaukana ja/tai olla kiireisiä opinnoissa/ruuhkavuosissa jne.
Ne lapset on tarkoitettu kasvatettaviksi itsenäisiksi siksi, että he sitten aikuistuttuaan myös ovat itsenäisiä. Olet varmasti kuullut sanonnan, että lapset ovat vain lainassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempi-lapsi-suhteen dynamiikka on kahden kauppa. Jos vanhempi tahtoo lapsestaan ikuisen nauravaisen viisivuotiaan, joka halii, pusuttelee ja esittelee tahmanäpein aarteitaan (myöhemmin lapsiaan), niin aika harva aikuinen lapsi pystyy moiseen. Väkisinkin välit viilentyvät.
Jos vanhempi kohtelee jo viisivuotiastaan kuin se olisi täysivaltainen aikuinen ellei peräti vanhempansa tukihenkilö, niin lapsi joko jää huolehtimaan vajavaisesta vanhemmastaan tai tapahtuu totaalihylkääminen.
Ja kaikki muut vaihtoehdot näiden väliltä.
Olen huomannut, että jos aikuisen lapsen kanssa ei oikein osata viettää aikaa, niin "rakkauden kieleksi" jää se, että vanhempi resursoi ja aikuinen lapsi lähettää sen äitienpäiväkortin. Niissä perheissä, joissa on lähdetty lapsien kanssa museoihin, kirppareille ja retkeilty, aikuiset lapset palaavat viettämään laatuaikaa vanhempiensa kanssa aina uudestaan.
Ap tässä.
Voit olla oikeassa. Kun ajattelen aiemmin kirjoittamaani listaa, niin suurimmalla osalla ylläolevista ei ole ollut aikuisena eikä lapsena yhdessä tekemisen kulttuuria.
Tietääkseni kahdessa ylläolevassa esimerkissä oltiin huippuaktiivisia, mutta lapsia ei samat aktiviteetit kiinnostaneet yhtään. He inhosivat niitä. Yhdessä isä tykkäsi joukkuepeleistä ja siksi yritti poikaansa ohjata samaan suuntaan. Poikaa kiinnosti vain koodaus, mitä isä ei ymmärtänyt.
Tämän tajuttuani ajattelen, että kyse on luonteiden yhteensopivuudesta. Onko siis niin, että välittämistä ei synny edes verisukulaisten välille, jos ei ole samalla aaltopituudella? Onnellisia ovat he, joiden lapset ovat samaa temperamenttia.
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Tämä ajatus on tullut mm. tästä:
- tunnen kolme ihmistä, jotka ovat katkaisseet välit vanhempaansa
- tunnen lukuisia 20-30 ikävuoden välillä, jotka ovat yhteydessä vanhempiinsa vain ja ainoastaan silloin, kun tarvitsevat jotain
- tunnen monta eroperheen lasta, jota ei etävanhemman näkeminen voisi vähempää kiinnostaa
- tunnen neljä ihmistä, joiden toinen vanhempi tai molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Kuolemat eivät hetkauttaneet ihmeemmin.
Kun tätä kaikkea aloin ajattelemaan, niin aloin etsiä vastakohtia. Harvassa on ne suvut, jotka jenkkileffojen tyyliin hehkuttavat, kuinka me ollaan family.
Kyllä mä olen aika lailla samaa mieltä. Toisaalta olen kovin kateellinen ikäisilleni naisille (50 ja risat), jotka kertovat käyneensä IHANAA äitiään moikkaamassa kotikylillä :) Toisaalta taas pidän pikkuisen sairaana, kun kaksi ikäistäni, perheellistä naista joutui ottamaan 2 kk saikkua, kun vanha äiti kuoli - en ymmärrä yhtään.
Mutta ei ole hyvä tämäkään, oma äitini kuoli pari vuotta sitten, eikä hetkauttanut yhtään. Mutta joo, tässä kyse jo myöhäiskeski-ikäisistä.
Nuoret ovat yleisestikin ottaen itsekkäitä. Varmaan välittävät vanhemmistaan siten, että vanhemmat ovat olemassa taka-alalla heitä varten. Mitään eivät kyllä anna itse, vaativat vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen niin, että heillä on vanhemmista irtottautumisvaihe. Uudelleen läheneminen voi tapahtua silloin jos saavat omia lapsia.
Normaali osa kiertokulkuamme ihmisinä on tämä. Lapset käyttävät vanhempiaan elämänsä rakennusaineina ja hyvä niin.
"Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla."
- libanonilainen runoilija Kahlil Gibran teoksessaan Profeetta (1923)
Aihe varmasti on ollut kaikkina aikoina, kaikissa kulttuureissa ajankohtainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Tämä ajatus on tullut mm. tästä:
- tunnen kolme ihmistä, jotka ovat katkaisseet välit vanhempaansa
- tunnen lukuisia 20-30 ikävuoden välillä, jotka ovat yhteydessä vanhempiinsa vain ja ainoastaan silloin, kun tarvitsevat jotain
- tunnen monta eroperheen lasta, jota ei etävanhemman näkeminen voisi vähempää kiinnostaa
- tunnen neljä ihmistä, joiden toinen vanhempi tai molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Kuolemat eivät hetkauttaneet ihmeemmin.
Kun tätä kaikkea aloin ajattelemaan, niin aloin etsiä vastakohtia. Harvassa on ne suvut, jotka jenkkileffojen tyyliin hehkuttavat, kuinka me ollaan family.
Aloituksessa puhuit isommista lapsista ja kavereiden näkemisestä, nyt aikuisista lapsista, jotka eivät halua olla juurikaan yhteydessä vanhempiinsa. Nämä ovat kaksi hyvin eri asiaa.
On varmasti totta, että useimmiten vanhemmat rakastavat lapsiaan enemmän kuin nämä lapset ainakin aikuistuttuaan vanhempiaan. Näin sen toki kuuluu ollakin.
Mitä tulee välien katkaisuun, se usein tehdään hyvästä syystä. Muista, että et voi tietää millaista elämä perheessä on ollut. Parikymppiset opiskelevat ja aloittelevat työuraansa ja omaa elämäänsä ylipäätään, heidän aikansa ja kiinnostuksen kohteensa ovat luonnollisesti usein muualla kuin vanhemmissaan. Osa etävanhemmista ei ole ollut itse riittävän kiinnostuneita omasta lapsestaan, jolloin ei pidä yllättyä jos tämä lapsi aikuistuttuaan ei ole kiinnostunut etäiseksi jääneestä vanhemmastaan.
Vanhemman kuolema kun lapsi on jo aikuinen ei tietenkään voi olla sille lapselle elämän tuhoava tragedia, sillä lapsella on siinä vaiheessa jo ns. omakin elämä elettävänä ja suurin osa aikuisista lapsista elää, ja tietää jo etukäteen suurella todennäköisyydellä elävänsä, vanhempiaan pidempään. Eli on jo jollain henkisellä tasolla varautunut siihen, että näin tulee käymään. Ihmiset eivät yleensä myöskään sure kovin julkisesti, eli et voi tietää kuinka paljon menetystä surraan.
Elokuvat ovat tarinaa, satua, mielikuvitusta. Eivät välttämättä kuvaa todellisuutta. Epäilemättä Yhdysvalloissa on myös haastavia perhesuhteita ja vanhenevia vanhempia nähdään ehkä kiitospäivänä ja jouluna jo pelkästään siitäkin syystä, että saatetaan asua kaukana ja/tai olla kiireisiä opinnoissa/ruuhkavuosissa jne.
Ne lapset on tarkoitettu kasvatettaviksi itsenäisiksi siksi, että he sitten aikuistuttuaan myös ovat itsenäisiä. Olet varmasti kuullut sanonnan, että lapset ovat vain lainassa.
Ap tässä
Puhun kaiken ikäisistä lapsista 10-100 vuotiaista.
En minä tätä kritisointina puhu, vaan oivalluksena. Meille on aina syötetty ajatusta, että kaikki perheessä rakastaa toisiaan. Kyseenalaistan tämän. Väitän, että moni vain kantaa vastuutaan tai on jollain tavalla riippuvainen.
Olen samaa mieltä: lapset ovat vain lainassa. Vanhempien kannattaa muistaa tämä.
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Tämä ajatus on tullut mm. tästä:
- tunnen kolme ihmistä, jotka ovat katkaisseet välit vanhempaansa
- tunnen lukuisia 20-30 ikävuoden välillä, jotka ovat yhteydessä vanhempiinsa vain ja ainoastaan silloin, kun tarvitsevat jotain
- tunnen monta eroperheen lasta, jota ei etävanhemman näkeminen voisi vähempää kiinnostaa
- tunnen neljä ihmistä, joiden toinen vanhempi tai molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Kuolemat eivät hetkauttaneet ihmeemmin.
Kun tätä kaikkea aloin ajattelemaan, niin aloin etsiä vastakohtia. Harvassa on ne suvut, jotka jenkkileffojen tyyliin hehkuttavat, kuinka me ollaan family.
Entä sinä itse ja yhteytesi omiin vanhempiisi? Puolisosi yhteys omiinsa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempi-lapsi-suhteen dynamiikka on kahden kauppa. Jos vanhempi tahtoo lapsestaan ikuisen nauravaisen viisivuotiaan, joka halii, pusuttelee ja esittelee tahmanäpein aarteitaan (myöhemmin lapsiaan), niin aika harva aikuinen lapsi pystyy moiseen. Väkisinkin välit viilentyvät.
Jos vanhempi kohtelee jo viisivuotiastaan kuin se olisi täysivaltainen aikuinen ellei peräti vanhempansa tukihenkilö, niin lapsi joko jää huolehtimaan vajavaisesta vanhemmastaan tai tapahtuu totaalihylkääminen.
Ja kaikki muut vaihtoehdot näiden väliltä.
Olen huomannut, että jos aikuisen lapsen kanssa ei oikein osata viettää aikaa, niin "rakkauden kieleksi" jää se, että vanhempi resursoi ja aikuinen lapsi lähettää sen äitienpäiväkortin. Niissä perheissä, joissa on lähdetty lapsien kanssa museoihin, kirppareille ja retkeilty, aikuiset lapset palaavat viettämään laatuaikaa vanhempiensa kanssa aina uudestaan.
Ap tässä.
Voit olla oikeassa. Kun ajattelen aiemmin kirjoittamaani listaa, niin suurimmalla osalla ylläolevista ei ole ollut aikuisena eikä lapsena yhdessä tekemisen kulttuuria.
Tietääkseni kahdessa ylläolevassa esimerkissä oltiin huippuaktiivisia, mutta lapsia ei samat aktiviteetit kiinnostaneet yhtään. He inhosivat niitä. Yhdessä isä tykkäsi joukkuepeleistä ja siksi yritti poikaansa ohjata samaan suuntaan. Poikaa kiinnosti vain koodaus, mitä isä ei ymmärtänyt.
Tämän tajuttuani ajattelen, että kyse on luonteiden yhteensopivuudesta. Onko siis niin, että välittämistä ei synny edes verisukulaisten välille, jos ei ole samalla aaltopituudella? Onnellisia ovat he, joiden lapset ovat samaa temperamenttia.
Sama temperamentti ei tarkoita hyvää yhteensopivuutta. Tärkeää on ymmärtää,että lapsi ei ole kopio omasta itsestä. Ja arvostaa häntä. Monilla vanhemmuus rakentuu lapsen ohjailuun omien toteutumattomien unelmien mukaan. Osa jopa kadehtii omia lapsiaan.
Vierailija kirjoitti:
Onko siis niin, että välittämistä ei synny edes verisukulaisten välille, jos ei ole samalla aaltopituudella?
Ei, vaan lastaan voi tukea niissä asioissa, jotka lasta luonnostaan kiinnostavat, sen sijaan, että yrittäisi pakottaa lapsen omaksi kopiokseen. Sellaista vanhempaa olisi helppo arvostaa, joka antaa lapselle tilan olla, kuka on.
No ei kyl pidä paikkaansa. Lasten kuuluukin erkaantua vanhemmistaan ja hakea sitä itsenäisyyttä mm. kavereiden kanssa olemalla. Mutta kyllä mä ainakin koen että mun 20-, 18-, 14- ja 13v lapset välittää minusta tosi paljon ja haluaa olla mun kanssa. Vapaaehtoisesti viettävät aikaa mun kanssa ilman mitään pyytelemistä.