Mies ei ota vastuuta omista toiveista.

Tapasin vuosi sitten ihanan miehen. Silloin hän asui äitinsä kanssa isossa omakotitalossa, jota hän oli pikkuhiljaa rempannut. Hänen toiveensa oli että hänen tuleva tyttöystävä muuttaisi sinne asumaan ja hän perustaisi perheen sinne. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hän ei ole ikinä edes muualla asunut eikä hän edes kaipaa oikein mitään muuta.
Sitten tulin minä kuvioihin, ja nyt olen raskaana. Asutaan Virossa, kaukana Tallinnasta köyhällä asuinseudulla, josta ainakin minä haluaisin pian pois, koska käyn Tallinnassa töissä ja kaverini on siellä. Asun täällä asuinseudulla vain sen takia, että olen perimässä sukuni isoa talokiinteistöä, jota olen laittamassa pikkuhiljaa laittamassa myyntiin.
Hukumme molemmat ongelmaan missä asuisimme tulevaisuudessa. Hänen talonsa, jossa hän on asunut koko elämänsä, vaatii täydellistä remonttia, eikä hän suostu edes ottamaan lainaa vaan tekisi itse kaiken(mikä mielestäni veisi vuosia). Se on 100v vanha ilmeisesti hometalo, jossa ei ole edes suihkua. Pelto on toiminut koko suvun kaatopaikkana, äitinsä asuu samassa talossa, sisko käy päivittäin ja muutenkin koko suku käy siellä milloin haluaa. En ole koskaan ollut näin likaisessa ja kuvottavassa kodissa, haju on sietämätön. Täysin kieltäydyn asumasta sellaisessa paikassa. Ehdotin, että asutaan sitten väliaikasesti täällä mun luona. Mieheni muutti sitten tänne. Ajattelin, että hän olisi tyytyväinen uudempaan taloon, mutta ei. Hän valittaa jatkuvasti mitä täällä on kaikki huonosti, hän valittaa jatkuvasti miten hän joutuu luopumaan kaikesta mun vuoksi. Hänestä oikein huokuu sellainen uhrimaisuus. Kun sanon että okei, kohta voidaan myydä tämä ja ostetaan ihan oma, niin ei sekään käy. Kun kysyn, mitä hän haluaa, niin että minä menisin hänen taloonsa (vaikka hän riitelee äitinsä kanssa päivittäin, ei oikein edes välitä sukulaisistaan, eikä minua ole otettu ystävällisesti vastaan). Jos se on niin tärkeä hänelle, niin miksi hän ei suhteemme aluksi tehnyt tätä asiaa selväksi? Ehdotin sitten kahta kotia, ei käy koska perheen kuuluu asua yhdessä. Hän siis valittaa vain miten minä olen liian vaativa enkä ajattele toisten tunteita. Ironista on vielä se, että hänelle tarjoutuu mahdollisuus saada ilmaiseksi puolet suvuni kiinteistöstä, jos hän haluaa kuitenkin pitää sen. Hän saisi myös upouuden talon, koska tienaan puolet enemmän kuin hän ja olisin valmiina ottamaan asuntolainan täysin uutta taloa varten, jos halutaan muuttaa.
Mutta ei, se ei käy. Mikä tekee asiasta vielä erikoisemman, että hänellä ei ole mitään syytä asua täällä seudulla, hänellä ei ole kavereita, ei harrastusta, hän ei ole tekemisissä sukulaistensa kanssa ja hän tekee töitä valtioille, joten hän saisi työpaikan mistä vain. Minulla on koko elämä, työpaikka, kaverit, harrastukset Tallinnassa. Mutta sinne hän ei suostu muuttamaan. Mitä teen? En jaksaisi sellaista uhrimaisuutta ja haluaisin että hän olisi kuitenkin onnellinen.