Millainen äiti sinulla on/oli?
Miten kuvailisit äitiäsi, millainen hän oli sinua kohtaan lapsena? Entä aikuisena?
Kommentit (41)
Ryyppäsi, löi, potki ja huusi aina pää punaisena. Jostain kumman syystä ei olla enää olleenkaan tekemisissä.
Vähän kuin palstan kilttihenkilöt.
Aina mielestään oikeassa joka asiassa, kaikessa uhri, ei koskaan syypää. Mielestään käyttäytyi aina ystävällisesti.
Todellisuus oli kaikkea muuta.
Mun äiti oli nuori (20v) kun minä synnyin ja pitkälti omien vanhempiensa manipuloitavissa. Kuitenkin välittävä ja huolehtiva. Sairasteltiin pikkuveljen kanssa lapsina paljon ja äiti piti kynsin ja hampain kiinni siitä että sai meille kunnollista hoitoa. Minua kohtaan ehkä enemmän kaverillinen kuin tukea antava, pikkuveljelle ilmeisesti enempi läheinen ja emotionaalisesti turvallinen. Lähdin kotoa nuorena ja sen jälkeen välit olivat kaverilliset. Äiti sairastui ja kuoli nuorena, viimeiset pari vuotta roolit kääntyi käytännössä ympäri, minä oli äiti ja hoivaaja hänelle.
Olen vahinko vuodelta -73, kun äitini oli vasta 17-vuotias. Vanhempani meni presidentin luvalla naimisiin ja tästä pakkoavioliitosta sitten saankin kuulla lopun ikäni. Pari kertaa vuodessa käyn ns pakko kahveilla max 30min.
Ihana ja rakastava äiti, joka ihaili omia lapsiaan yli kaiken
Alkoholisoitunut, suosi veljiäni, narsisti
Synnyin ryyppyremmiin ja äitini kuoli ollessani 8v ja todennäköinen isäni, kun olin 12v. Ja takana on luonnollisestikin laitoskierre.
Rakastava, äidillinen ja huumorintajuinen.
Hän oli myös aivan ihana mummi.
RIP, rakas äitini.
Lääkeriippuvainen ja väkivaltainen. Teki itsemurhan kun me kaikki 4 lasta oltiin vielä alaikäisiä.
Lapsena muistan äitini tärkeämpänä henkilönä. Oli turvallinen ja rakastava. Teini-iässä irrottauduin ja ymmärsin, että täytyy pärjätä ja luottaa itseensä.
Aikuisena enempi kaverillisempi suhde. On jo kuollut ja usein tulee ikävä.
Tyly. Töksäyttelee vieläkin kaikkea asiatonta.
Äiti on syntynyt 40-luvulla ja mun lapsuudessa äiti oli tiukkis, yleensä aina jostain vihainen ja kuritti melko pienistä asioista. Sairaana/pois koulusta en saanut olla ikinä, lohdutusta eikä empatiaa paljon herunut. Me ollaan käyty näitä asioita läpi sit myöhemmin ja lähennytty. Äiti on pehmentynyt ja on nykyään ihana kiltti mummeli. Mun paras ystäväni.
Aika etäinen, hillitty, ankara. En muista koskaan kuulleeni, että olisin rakas tai että oltaisiin halattu tai olisin ollut edes sylissä. Nämä hellyydet ovat kai loppuneet tosi nuorena kun ei yhtään muistoa niistä ole.
Vierailija kirjoitti:
Olen vahinko vuodelta -73, kun äitini oli vasta 17-vuotias. Vanhempani meni presidentin luvalla naimisiin ja tästä pakkoavioliitosta sitten saankin kuulla lopun ikäni. Pari kertaa vuodessa käyn ns pakko kahveilla max 30min.
Seiskakolmoset oli pitkään pienin ikäluokka mitä tänne on syntynyt.
Sinulla on ollut tärkeä tehtävä ylläpitää seiskakolmosten asemaa!
Ihan huolehtiva äiti. Mutta. Äidillä tosi tarkka ja kapea näkemys siitä, millainen naisen ja tytön pitää ja kuuluu olla. Ja kun minä en ole sellainen, niin on ollut mulle aina vihainen.
Kaikki asiat mitä olisin halunnut tehdä, kiellettiin, koska ei ole tytölle sopivaa. Paitsi, jos muut tytöt harrasti niitä ensin, sitten saatoin saada luvan vaikkapa ratsastukseen tai kilpa-ammuntaan.
Kaikki mitä en olisi halunnut tehdä, pakotettiin ja syyllistettiin, koska sitten kun naimisissa ja lapsia!! Sitten on kurjaa js pakko vaan tehdä kaikkea kurjaa hirveästi.
Ei puhettakaan, että nainen pystyisi itse päättää elämästään. Siitä, meneekö naimisiin, saako lapsia, mitä tekee työkseen ja millaisen asunnon hankkii. Ammatteja 2, lähihoitaja ja sairaanhoitaja. Jos muuta esitti, niin " saahan sitä haaveilla! Mutta sitten KUN naimisissa ja lapsia, on tehtävä sitä mitä työnantaja määrää ja siihen aikaan kun se määrää!!"
Sanomattakin selvää, että olen vela ekonomi ja teen vain kaikkea mitä itse huvittaa.
Ajattelin, että joudun kirjoittamaan tänne pitkän kuvauksen äidistäni, mutta oikeastaan tuo kusipää on ehkä ihan riittävä tiivistys. Kyllä se minusta jotenkin välitti, mutta aika mulkerontti se silti oli vaikkei se sille oikein mitään voinut. Joku tuohon avasi ketjun kysyäkseen mistä olet elämässäsi eniten ylpeä. Itse olen ehkä ylpein siitä, että sain äidin kunnialla uurnaan, enkä ole ihan räähkäkunnossa siitä hyvästä. Mutta liki pitää.
Äiti tuki minua tässä elämässä kovin vähän, ja aiheutti minulle valtavasti harmia ja haittaa. Kyllä sitä miettii kovasti, miksei pohdita vähemmän itsekunkin oireita ja diagnooseja, ja enemmän puhuta vain siitä, mitä hyvää olet tehnyt läheistesi eteen ja mitä vahinkoa olet heille tuottanut. Psykologisoinnin aikakauden ongelma.
Ehkä silti enemmän ylpeä olen siitä, että 12-vuotias oli tehnyt mulle äitienpäiväkortin, jossa luki että paras äiti ja sydämenkuva alla. Ja pakko siitä on jonkinlainen kunnianosoitus äidilleni antaa. Kun olin vauva, hän osoitti minulle raivokohtaustensa välillä ihan kunnollista hellyyttäkin. Siksi olen riittävän tervepäinen saavuttaakseni tuollaisen kunniamaininnan äitienpäiväkorttiin. Äitini väitti että hänen kasvattajantaitonsa loppuivat siinä kohtaa kun aloin osoittaa omaa tahtoa. Kuulemma aika pienenä aloin katsoa häntä säälivästi. Olen ylimyötätuntoinen koska muuten olisin hukkunut vihaan. Hän oli väkivaltainen ja anteeksipyytelemätön. En silti tiedä olisiko ollut yhtään parempi jos hän olisi ollut avoimen katuvainen. Ei hän silti ystävilleen täysin mahdoton ollut. Mutta hekin taisivat sääliä häntä. Äidillä oli vaikea varhaislapsuus, sitä tässä maksetaan.
Ahkera, avulias, antelias, hyväntahtoinen, kaikkien tuttujen mielestä herttainen ja mukava. Mutta myös tunnekylmä, piti mykkäkoulua eikä kertonut mikä oli vikana. En usko että hän rakasti ketään muuta kuin isääni. Teki paljon töitä ja ylitöitä, viihtyi harrastuksissaan, ei viettänyt aikaa lastensa kanssa. Lapsenlapsistaan ei välittänyt ollenkaan, käski näiden mennä pois että sai lukea rauhassa. (Rahaa kyllä lahjoitti, myös lapsenlapsille.)
Äitini oli lapsena turvallinen. Koin muutenkin turvallisuutta kotonani lapsuudessa. Myöhemmin ollessani jo kunnolla aikuinen äitini alkoholisoitui, ja hänen epävakaa persoonallisuutensa oikein roihahti. Siinä kammottavassa myllyssä mihin jouduin, aloin hiljalleen ymmärtää ettei lapsuutenikaan ollut ihan täysin terve. Minut oli vahvasti opetettu syyllistymään kaikesta, ja äitini mielen pahoittaminen oli pahin rikos ikinä. Pääsääntöisesti kuitenkin kaikki oli hyvin niin kauan, kun äitini tunsi itsensä tarpeelliseksi meille lapsille. Hän ei kestänyt sitä, että aikuistuimme ja aloimme pärjätä omillamme. Jotenkin äidin olemassa olo sai oikeutuksensa ja oli todellista vain muiden ihmisten kautta, sen kuinka muut häntä tarvitsevat.
Aikuisena kaikesta tästä johtuen äitini oli aivan hirveä. Kännipäissään soitteli ja huusi ja haukkui, avasi kaikki koulukiusaamisen jättämät arvet uudelleen. Musersi täysin lapsensa itsetunnon, hetkellisesti. Onneksi ymmärsin lopulta mistä asiassa on kyse, ja ettei vika oikeasti ollut minussa, vaan äidin omassa traumaattisessa menneisyydessä, oikeasti kamalissa asioissa mitä ei ollut koskaan saanut käsiteltyä. Perheenjäsenten välisiä tapon yrityksiä missä äitini joutui nuorena tyttönä väliin ettei vanhemmalta lähde henki, toisen vanhemman itsemurha ja sen jälkeinen vastuunkanto koko perheestä ihan liian nuorena jne. Olen lopulta aika ylpeä äidistäni, että niistä lähtökohdista hän onnistui antamaan niinkin tasapainoisen kodin lapsilleen, juuri sen kriittisimmän ajan. Ongelmat kotona alkoivat vasta kun itsenäistyminenkin alkoi.
Vihaan ja rakastan äitini muistoa näistä syistä.
Kusipää