Miksi jotkut ylpeilevät varhaisella aikuistumisella ja kovalla elämällä?

Ainakaan en ole koskaan ollut riippuvainen muista ihmisistä kuin ihan pienenä koska jouduin pitämään itse itsestäni huolta käytännössä kokonaan 4-vuotiaasta asti ja lapsuuskodista karkasin pois 12-vuotiaana vuonna 1991 mistä lähtien olen selvinnyt kaikesta yksin.

Toisista ihmisistä yritetään tehdä yleisö oman elämänsä tapahtumille tietämättä, mitä muilla on näennäisen hyvinvoinnin takana.

Tuntuu epäreilulta eikä tule koskaan saamaan kaltaisesi hyvää elämää. Rahaa on loppupeleissä vähemmän, vaikka töitä tekee enemmän. Minähän en kenellekään sano tai kerro menneisyydestäni. Kaikki tuntuvat jopa kuvittelevan, että olisin elänyt jonkun kultalusikkalapsuuden. Ketään minulla ei ole ja olen surkeassa duunariammatissa. Vanhojakaan en saanut edes tanssia. Elämä on. Autonkinnhankin vasta reilu 20-vuotiaana, kun muut saivat sen heti 18-vuotiaana. Juhlittu minua ei koskaan ole muutenkaan. Lainaa on hirveästi. Tuskin tulee yhtään hyvää päivää minun elämääni, joten ole onnellinen. He ovat vain kateellisia.

Ei se ole mikään ylpeilynaihe. Minua jostakin syystä monet pitää jonain kultalusikka suussa syntyneenä herkkähipiäisenä. Joskus tuon vain esille, sen, että olen tosiaan 16 vuotiaasta lähtien elättänyt itseni ja ollut töissä jo ennen sitä, jotta tulisi selväksi, etten ole saanut asioita helpolla. Kumotakseni siis ennakkoluuloja. Olen myös yksin matkustanut ja liftannut etelä-euroopasta takaisin Suomeen, kun olin ollut sielä vuoden  töissä au-pairina.

Olen siis saanut paljon elämässä sellaisia kokemuksia, mitä luullaan on vain rikkaiden lasten saatavilla. Lasketellut esim. alpeilla yms. Vain koska osaan elää pihisti.

ja ajokortin ajoin 23 -vuotiaana, koska maksoin kortin itse ja aikaisemmin ei ollut varaa.

Koska Suomessa perinteisesti on ollut sellainen mentaliteetti, että ihmisen pitää pärjätä yksin. Normaalia yhteenkuuluvuuden ja keskinäisen avun annon tunnetta on pidetty heikkoutena. Karu maa, karu kansa.

Se on elämän realismia, joka täytyy kertoa.

Ei ole siis ylpeilyä, vaan pakko ratkaisu, teille tiedoksi, aloituksesi oli minusta nolo/pää pensaaseen.

Oma pärjääminen on juurtunut niin meihin Suomalaisiin jo aikoja sitten. Ajatellaan että "kyllä minä pärjään, ilman muitten apua" ja avun pyytämiskynnys saattaa olla korkea. Sen taustalla voi olla ajatus siitä että muita ei saisi rasittaa omilla asioillaan. Vaikka oikeasti apua saa pyytää ja pitää pyytää jos siltä tuntuu. Mutta tätä piirrettä on ollu Suomalaisissa kautta aikojen. Ehkäpä siksi jotkut ihmiset pitävät kovassa arvossa sitä miten itse pärjäävät kuormittavassa elämässään.

Luulen, että he kokevat sen voimaannuttavana. Sitä tuntee itsensä vahvaksi, kun muistelee, mistä kaikesta on selviytynyt elämänsä aikana: olen aikuistunut varhain, olen kypsynyt varhain, olen hankkinut paljon elämänkokemusta käytännön kautta itse eläen ja kokien enkä vain lukemalla kirjoista. Minäkin olen tavannut ja kuunnellut tuollaisia ihmisiä.

Mutta on myös heitä, jotka sanovat, että oli ihan peestä, kun vanhemmat pakottivat lähtemään kotitilalta 16-vuotiaana vieraaseen kaupunkiin töihin ja asumaan vuokralle. Ja että vaikka siitä huolimatta on pärjätty hyvin, niin ei voi ymmärtää, mikä oli vanhemmilla ideana sen ratkaisun takana.

No, onhan se saavutus. Etta on elamassa selvinnyt eteenpain vastoinkaymisista huolimatta. Minusta on tarkeaa tuoda tatakin nakokulmaa esille. Monilla ei ole vakaata ja auttavaista perhetta, noin niin kuin esimerkkina. Olen itsekin ylpea siita, etta olen parjannyt, vaikka lahtokohdat oli aika heikot.

Suomalaisen työväenluokan eetos, erityisesti boomereilla on tuo. Ei tolla ajattelulla tee enää mitään, mutta sillä voi perustella omaa sadismiaan jäkikasvuansa kohtaan.

En tiedä. Mua ei hirveästi kiinnosta kuunnella tuollaista. Jokaisella on omat hankaluudet elämässään eikä selätetyt hankaluudet tee kenestäkään parempaa. Yleensä noita juttuja kerrotaan nimenomaan sillä sävyllä, että kertoja olisi muka parempi kuin toinen, kertojan mielestä helpomman elämän elänyt. Toki jos haluaa kannustaa toista elämässä eteenpäin kertoen omasta taustastaan niin siinä ei ole mitään pahaa.

Vähän outoa maksattaa laskunsa vanhemmillaan tai miehensä vanhemmilla, jos olet kuitenkin jo perheellinen ja työssäkäyvä. Toivottavasti tarjoat apuasi vastavuoroisesti myös heille, jos hekin auttavat sinua, käyvät kaupassa, kuskailevat ja ottavat lapsia hoitoon.

Mulla itsellä on ollut paljon kärsimystä ja draamaa elämässä ja yhdessä välissä päätin olla ylpeä vaikeasta menneisyydestäni. Syy siihen on se, että mielenterveyteni vuoksi en voi opiskella tai tehdä töitä. Haluan olla edes jostakin ylpeä, kuitenkaan väheksymättä toisia tai heidän kokemuksiaan. En myöskään retostele kokemillani asioilla, jotta olisin muka oikeutettu erikoishuomioon tai kohteluun.

Kertaa mielessäsi mitä olet kokenut ja opi. Olen toiminut omassa elämässäni toisin siinä, miten kohtelen toisia ja käsittelen tunteitani. Ei siihen kuitenkaan vaikeaa menneisyyttä tarvita, kaikilla on oma elämä ja oma kärsimys, määrästä riippumatta.

Eipä sitä tule kauheasti mainostettua, toki elämänkatsomuserot kyllä huomaa jos törmää sun kaltaisiin "odotan että elämä tuo parhaat palat eteen" tyyppeihin, jolle moni asia tulee tarjottimella eteen. Toki meillä elämää kokeneilla ehkä löytyy sitä sisua vääntää vaikeista paikoista eteenpäin kun on aiemminkin näin joutunut tekemään. Puitteistani voisi moni erehtyä luulemaan että elämäni ollut valmista smooth ridea, toisaalta se on todellakin voimaannuttava kun tietää että itse tähän vuorelle on kiivetty.

Koska se on selviytymiskeino.

Vierailija kirjoitti:

Ainakaan en ole koskaan ollut riippuvainen muista ihmisistä kuin ihan pienenä koska jouduin pitämään itse itsestäni huolta käytännössä kokonaan 4-vuotiaasta asti ja lapsuuskodista karkasin pois 12-vuotiaana vuonna 1991 mistä lähtien olen selvinnyt kaikesta yksin.

Surullista tämäkin. Eikä se ole mikään ylpeyden aihe ettei ole ollut riipuvainen muista ihmisistä, lapsen kuuluukin olla riippuvainen vanhemmista eikä vanhempanakaan avun pyytäminen tai toisten ihmisten tarvitseminen ole mikään häpeä.

Luulen että on enemmänkin tarpeetonta itsensä selittämistä tyyliin: "olen tällainen koska rankka lapsuus ym. Ja jos on aina tarvinnut pitää huolta itsestään on täytynyt uskoa siihen että minä pärjään ja olen vahva. Voi ehkä siksi tuntua ylpeilyltä. Hyvä että osaat olla kiitollinen avusta jota olet saanut. Monet jotka ovat saaneet paljon taloudellista ym. apua vanhemmiltaan sanovat että en ole melkein mitään saanut kaiken olen itse ansainnut jne. Yksi kaverini oli saanut vanhemmiltaan oman ensi asunnon, auton ym. Ja kun raha-asiat meni päin p. niin vanhemmat maksoi kaiken pois. Silti kaveri oli että en ole koskaan oikein mitään saanut. Silloin jopa vähän suutuin ja sanoin "olet saanut vanhemmiltasi niin paljon että voisit olla edes kiitollinen"

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisen työväenluokan eetos, erityisesti boomereilla on tuo. Ei tolla ajattelulla tee enää mitään, mutta sillä voi perustella omaa sadismiaan jäkikasvuansa kohtaan.

Jos vain kaikki ajattelisivat kuten sinä niin maailma olisi vähemmän sadistinen paikka.

Ap:ta ilmiselvästi harmittaa kun on ollut vanhempiensa talutusnuorassa liian pitkään. Avioliittokin varmaan järjestetty.