Miksi kaverittomasta ajatellaan aina etteivät muut jaksa häntä

Mulla ei ole kavereita. Olen aina viihtynyt yksin. Olen ainoa lapsi. Töissä olen riittävästi tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Olen kohta viisikymppinen.

Tykkään harrastaa yksin, ylipäätään tehdä kaiken yksin. En tietenkään ole epäystävällinen ketään kohtaan.

Koska niin ajattelevat ovat itse rikkinäisiä eivätkä viihdy omassa seurassaan.

Kaikki ihmissuhteet ovat hyötymissuhteita, ja on kuitenkin poikkeuksellisempaa pärjätä ja viihtyä itse kuin tarvita jotakuta toista johonkin tarkoitukseen.

Musta ihmisillä oli väkivaltainen pakkomielle, enkä ota riskejä siitä, että mieleltään sairaat vahingoittavat minua enää yhtään enempää.

Koen kyllä että ihmisillä on vaikeaa seurassani aina silloin kun en jaksa vetää roolia. Ja minulla taas on vaikeaa muiden kanssa koko ajan. Onneksi olen nykyään etätöissä. Ainoastaan mieheni ja parin ystävän kanssa on helppo olo.

Ei kaikki ajattele. Jotkut ymmärtää että esim. kiusatuksi tuleminen voi saada ihmisen menettämään kaikki kaverinsa ja pitkään jatkuessaan jopa luottamuksen muihin ihmisiin. Eikä syy kaverittomuudelle ole aina edes mitenkään traaginen, jotkut viihtyvät yksin(kin).

Kaveripiirin laajuus tuntuu olevan joillekin joku statussymboli. Ihmiset, jotka ei pärjää itsensä kanssa vaalivat niitä kavereita ihan kenestä tahansa, ettei tarvitse kohdata itseään. Se on sinänsä sama, ketä on kavereina, välttämättä niistä ei edes pidetä, mutta pidetään ne kavereina koska niistä hyötyy jotenkin.

Yksi exäni haali ympärilleen mitä ihmeellisempiä tyyppejä ja vähän väliä valitti jostakusta. Ihmettelin miksi hän pitää kavereita, jotka vaan ärsyttää. Mua haukkui kun mulla ei ole kaveripiiriä (on mulla pari kaveria, ne riittää oikein hyvin ja sosiaaliset tapahtumat uuvuttaa jos niitä on liikaa, tarvitsen paljon omaa aikaa, enkä yritä pönkittää egoani muiden kautta)

Hän koki ylemmyyttä kun hänellä oli, vaikka mun nähdäkseni ne toi vaan harmeja ja oli hyötymissuhteita jompaankumpaan suuntaan. Mua piti huonompana ihmisenä sen takia.

Hän itse ei pystynyt olemaan päivääkään yksin, jatkuvasti joku pitämässä seuraa, vaikka olisi edellispäivänä haukkunut tän kaverin pystyyn kun on niin rasittava. En yhtään pysynyt kärryillä kun uusia kavereita tuli sieltä sun täältä. Ja aina ne kaverit vaihtui ja uusia tuli tilalle. Jos oli riitaa ja toinen vaan ärsytti, niin se oli pakko sopia että kaverisuhde säilyy, vaikka se aiheutti vaan riitaa ja harmia.

Jotkut vaan ei kykene yhtään olemaan yksin eivätkä tyytyväisiä itseensä ilman muiden hyväksyntää.

Vierailija kirjoitti:

Kaveripiirin laajuus tuntuu olevan joillekin joku statussymboli. Ihmiset, jotka ei pärjää itsensä kanssa vaalivat niitä kavereita ihan kenestä tahansa, ettei tarvitse kohdata itseään. Se on sinänsä sama, ketä on kavereina, välttämättä niistä ei edes pidetä, mutta pidetään ne kavereina koska niistä hyötyy jotenkin.

Yksi exäni haali ympärilleen mitä ihmeellisempiä tyyppejä ja vähän väliä valitti jostakusta. Ihmettelin miksi hän pitää kavereita, jotka vaan ärsyttää. Mua haukkui kun mulla ei ole kaveripiiriä (on mulla pari kaveria, ne riittää oikein hyvin ja sosiaaliset tapahtumat uuvuttaa jos niitä on liikaa, tarvitsen paljon omaa aikaa, enkä yritä pönkittää egoani muiden kautta)

Hän koki ylemmyyttä kun hänellä oli, vaikka mun nähdäkseni ne toi vaan harmeja ja oli hyötymissuhteita jompaankumpaan suuntaan. Mua piti huonompana ihmisenä sen takia.

Hän itse ei pystynyt olemaan päivääkään yksin, jatkuvasti joku pitämässä seuraa, vaikka olisi edellispäivänä haukkunut tän kaverin pystyyn kun on niin rasittava. En yhtään pysynyt kärryillä kun uusia kavereita tuli sieltä sun täältä. Ja aina ne kaverit vaihtui ja uusia tuli tilalle. Jos oli riitaa ja toinen vaan ärsytti, niin se oli pakko sopia että kaverisuhde säilyy, vaikka se aiheutti vaan riitaa ja harmia.

Jotkut vaan ei kykene yhtään olemaan yksin eivätkä tyytyväisiä itseensä ilman muiden hyväksyntää.

Tässä on kyse hyvinkin samankaltaisesta asiasta kuin niissä tapauksissa, joissa ihminen on mieluummin väkivaltaisen kus*pään kanssa parisuhteessa kuin ilman parisuhdetta, yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveripiirin laajuus tuntuu olevan joillekin joku statussymboli. Ihmiset, jotka ei pärjää itsensä kanssa vaalivat niitä kavereita ihan kenestä tahansa, ettei tarvitse kohdata itseään. Se on sinänsä sama, ketä on kavereina, välttämättä niistä ei edes pidetä, mutta pidetään ne kavereina koska niistä hyötyy jotenkin.

Yksi exäni haali ympärilleen mitä ihmeellisempiä tyyppejä ja vähän väliä valitti jostakusta. Ihmettelin miksi hän pitää kavereita, jotka vaan ärsyttää. Mua haukkui kun mulla ei ole kaveripiiriä (on mulla pari kaveria, ne riittää oikein hyvin ja sosiaaliset tapahtumat uuvuttaa jos niitä on liikaa, tarvitsen paljon omaa aikaa, enkä yritä pönkittää egoani muiden kautta)

Hän koki ylemmyyttä kun hänellä oli, vaikka mun nähdäkseni ne toi vaan harmeja ja oli hyötymissuhteita jompaankumpaan suuntaan. Mua piti huonompana ihmisenä sen takia.

Hän itse ei pystynyt olemaan päivääkään yksin, jatkuvasti joku pitämässä seuraa, vaikka olisi edellispäivänä haukkunut tän kaverin pystyyn kun on niin rasittava. En yhtään pysynyt kärryillä kun uusia kavereita tuli sieltä sun täältä. Ja aina ne kaverit vaihtui ja uusia tuli tilalle. Jos oli riitaa ja toinen vaan ärsytti, niin se oli pakko sopia että kaverisuhde säilyy, vaikka se aiheutti vaan riitaa ja harmia.

Jotkut vaan ei kykene yhtään olemaan yksin eivätkä tyytyväisiä itseensä ilman muiden hyväksyntää.

Tässä on kyse hyvinkin samankaltaisesta asiasta kuin niissä tapauksissa, joissa ihminen on mieluummin väkivaltaisen kus*pään kanssa parisuhteessa kuin ilman parisuhdetta, yksin.

En oikein näe yhtäläisyyttä.

Väkivaltaisesta suhteessa se uhri on henkisesti ja fyysisesti alistettu ja lyöty lyttyyn. Ero voi olla hengenvaarallinen. Ja kyllähän nää yleensä yrittääkin eroa kerta toisensa jälkeen.

Jotkut ajattelevat, että se erakko on vaan ylimielinen eikä tykkää ihmisistä ja pitää itseään muita parempana vaikka oikeasti se voi olla vaan todella ujo.

Miksi luulet että ajattelevat? En minä ainakaan ajattele kenestäkään mitään, enkä edes tiedä kenellä on ystäviä ja kenellä ei.