Lue keskustelun säännöt.
Hyväksynnän hakeminen miehiltä, kun oma isä oli tunnetaidoton
01.05.2022 |
Voisiko olla, että haen hyväksyntää miehiltä koska lapsuudessa isältäni huomiota sai vain äitini?Olen tuntenut itseni aina jollain tavalla huonommaksi ja erilaiseksi kuin muut.Äidiltäni opin että mies on perheen pää, jota kuuluu kunnioittaa ja kiittää jatkuvasti, isä oli aina oikeassa joka asiassa ja kotona oli hyvin tyypilliset miehen ja naisen roolit. Äiti oli tyypillinen nainen joka keikisteli isälle, laittoi ruokaa ja hoiti lapset. Eipä sillä, kyllä musta huolta pidettiin ja välitettiin, mutta aina tuntui siltä että kaikki mitä teen on kuitenkin huonosti tehty, isän mielestä. Mitään kehuja ei koskaan tullut tai kehut oli omituista kuittailua.Olin hyvä koulussa ja lahjakaskin, mutta jotenkin tuntuu että mun annettiin nuorena touhuta mitä sattuu. Ei kenelläkään ollut mitään kiinnostusta kannustaa opiskelemaan, arvostettiin lähinnä kovaa työntekoa ja toisaalta isä ei koskaan luottanut että osaan itse tehdä mitään.Mutta eniten harmittaa, että muistan usein jännittäneeni ja HÄVENNEENI itseäni isäni aikana. Hän oli kuin jokin ylijumala, jota ei saanut häiritä töiden jälkeen. En myöskään osannut lukea, oliko isä pahalla tuulella vai hyvällä tuulella, koska oli aina samanlainen yrmy meille lapsille. Ja jos joskus teki meidän kanssa jotain niin sitä hehkutetaan vieläkin. Mulla onkin taustalla sitten paljon ikäviä juttuja, jotka on aina menneet niin että haen kipeästi hyväksyntää miehiltä, joita en voi saada tai oletan etten voi saada. Miehiä jotka ovat tunnetasolla kylmiä. Usein auktoriteetteja, olen ihastunut esimiehiin jne. Olen ollut myös hyväksikäytetty, usein myös annan miesten lääppiä itseäni enkä osaa laittaa itseäni etusijalle. Miten tästä toipuu, jos tunnistaa syyn?Onko kokemuksia samanlaisesta?
Kommentit (7)
Hei, tunnistin itseni täysin tuosta! Isäni oli samanlainen ja huomaan usein että päädyn suhteisiin jossa hyväksikäytetään ja toinen on tunnekylmä. Kärsin näiden suhteiden takia valtavasti. Minulla kokoajan ikävä tunne että olen kelpaamaton enkä osaa mitään. Ja koen että mun täytyy koko ajan suorittaa ja tehdä liian paljon asioita että kelpaisin. Sit uuvun. Äitini oli myös hyvin perfektionisti. Usein sain häneltäkin kuulla että en ollu jotain osannu tehdä sillai ku pitäs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ihan samalta kuin mun lapsuus. Isä ei ollut edes kouluja käynyt vaan pelkkä myyntimies, joka myi kyniä ja sateevarjoja työkseen ja silti äitini palvoi häntä.
Tavallaan, vaikka oma kokemukseni on aika päinvastainen. Meillä oli "isä" jota ei oikeastaan voinut edes kutsua isäksi. Oli itsekäs, arvaamaton, lapsellinen, ei osallistunut lastenhoitoon eikä vaivautunut olemaan vanhempi tai millään tavalla luomaan mitään suhdetta lapsiin. Lisäksi vietti aikansa muualla kuin kotona ja oli välillä pitkiä aikoja sairaaloissa ja kuntoutuksessa. Aloin 6-vuotiaana ajatella, että minulla ei ole isää, en myöskään kutsunut tätä isäksi.
Tämä jätti minut sen ikäiselle lapselle kohtuuttomiin tilanteisiin, yksin autoon parkkipaikalle pitkäksi ajaksi, syyllisti minua pikkuveljelle sattuneesta tapaturmasta, koska hänen mielestään oli ollut minun vastuullani vahtia pari vuotta nuorempaa veljeä, muutenkin kaatoi niskaan aikuisten huolia ja osoitti mieltään, paiskoi ovia ja piti mykkäkoulua, syyllisti lapsia asioista mihin nämä ei olleet syyllisiä.
Haukkui ja mollasi osaamattomaksi kun en ekaluokkalaisena osannut ajaa traktoria tai tiennyt mikä hänen autossaan on vikana. Huusi, että eihän meillä mitään, nimenomaan mitään, osata. Uhkaili myös itsemurhalla, myös lasten kuullen, milloin mistäkin syystä. Silloin lapsena ajattelin, että olen huono, enkä osaa. Onneksi jollain tavalla kuitenkin ymmärsin, että tämä oli väärässä, en minä. Sitten aloin suhtautua välinpitämättömästi ja nähdä todellisuuden, että vika ei olekaan minussa, vaan tuossa aikuisessa. Tähän auttoi muut läheiset ja ystävät. Minua kannustettiin koulussa ja harrastuksissa, ja kun elettiin äidin ja veljen kanssa, oli elämä tavallista. Vasta vanhempana olen ymmärtänyt, mitkä riskit tuossa oli ja mitä ehkä olisi voinut tapahtua, että miten tuo kaikki olisi voinut vaikuttaa negatiivisesti itsetuntooni ja olisin voinut päätyä hakemaan hyväksyntää, vaikka ei todellakaan tarvitsisi.
Itsellä samanlainen isä ja olen siis mies. Minulla miehenä se menee niin päin että en pidä suurimmasta osasta miehiä enkä viihdy heidän kanssaan. Mitä vanhempi ja enemmän kuvailemasi kaltainen kärttyinen patriarkka, sitä vähemmän haluan olla tekemisissä. Sitten taas mitä vähemmän ns. perinteinen mies, sitä paremmin tulen juttuun.
Olen aina viihtynyt paljon paremmin naisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isää tai ei, en vaan pidä melkein kenestäkään miehestä vaikka kuinka yritän. Olen ihan hetero mutta jotenkin vaan etoo syystä tai toisesta. On niitä harvoja jotka ovat ihan okei.
Kappalejako katosi jonnekin, sori!