Lue keskustelun säännöt.
Onko musta vielä elämään?
01.05.2022 |
Olisikohan mahdollista olla joskus onnellinen? Tietenkin voi olla onnellinen kevätauringosta, perhosesta ja ystävistä. Kyllä olenkin! Eikä ihmisen ole pakko olla koko ajan ihquonnellinen, selvä se. Mietin kuitenkin onko musta enää oikeasti mihinkään. Jos vanhat murheet pilaa tulevat mahdollisuudet, mitä niitä nyt on. Mulla on aika kovia kokemuksia, mutta niinhän monilla on. Oon mielestäni selviytyjä, kyllä löytyy resilienssiä ja yritystä, positiivista ajattelua ja kärsivällisyyttä! Kuitenkin nyt tuntuu että oon vaan liian vanha ja kolhiintunut ja liikaa vailla kaikkea. Tyytynyt ikäni liian vähään, se on ollut onnen avain ja toisaalta päinvastoin. Mulla oli miessuhde, joka satutti ja hajotti. Siitäkin ajattelin pitkään, että on hyvä, että on edes joku, nautin siitä enkä vaadi liikoja. Satutti tosi paljon. Nyt oon yksin enkä tiedä kumpi on pahempaa. Se ei olekaan kysymys, vaan se, miten vois olla parempaa. Että olo olis joskus hyvä, tasapainoinen, tyytyväinen. Mulla on kyllä voimavaroja itsessäni, muuten ei juuri. Ei juuri omaisuutta (ei velkaakaan), pienet tulot, ei turvaverkkoja, paljon yksinäisyyttä. Nyt olen jotenkin väsyneempi ja yksinäisempi kuin koskaan, siksi usko häviää. Jo aiemmin olen vuosia etsinyt miestä, töitä ja ystäviä netistä ja muuten. Olen löytänyt joitain ystäviä, mistä olen erittäin iloinen. Mutta heilläkin on omat menonsa, perheensä, vanhempia huollettavana ym. Pääsen itse toisaalta helpolla, mutta ei mulla juuri mitään ole. Miten voi päästä eteenpäin?
Kommentit (23)
Elämä? Varsinkin tällaisena aikana, kyllä kait sen mielekkyyttä moni pohtii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On. Hyviä veronmaksajia tarvitaan aina.
Ei muuta sanottavaa kuin, että yksin on parempi. Jotkut mieleltään sairaat tekevät sitä, että alkavat kontrolloida syömisiään, mutta oman kehon kautta voi ehkä löytää normaalistikin tavan päästä myös henkisesti tasapainoon. Hengellisyys, liikunta, luonto.
Kuulostaa ihan tavalliselta elämältä. Sitten suunta vain eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Elämä? Varsinkin tällaisena aikana, kyllä kait sen mielekkyyttä moni pohtii.
Normaali kevät aika. Mielekästä aikaa kohti kesää ja kärpäsiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useampi tänä päivänä eri ikäiset ovat yksin. HUOM! Ilman turvaverkkoja ikään ja sukupuolen katsomatta. Ihmisiä aktivitettia ja terapiaa tarvitaessa löytyy kuin ilmasta apua: Helsinki mission! Ei ole uskonnolinen liike. Sit ystäviä seuraa aktiviteettia ILMASTA Punanen risti. Diakonisalaitos.Ikän katsomatta! Myös asukastalot.
Totta, kiitos! Henkisyys, liikunta ja luonto on aina läsnä ja mulle on selvä, että elämä on aina merkityksekäs, jopa mun.
On vaan vaikea jaksaa yksin. Ihmissuhteista kokemukset on lähinnä huonot. Olen yrittänyt tosissani ja enimmäkseen kokenut kovia. Aiemmin väkivaltaa, nyt opiksi otettuani enää lähinnä hyväksikäyttöä. Tuntuu pahalta, etten enää uskalla antaa itsestäni mitään enkä luottaa toisten hyvyyteen. Että olen katkeroitunut. Nyt ensimmäistä kertaa odotan pelastajaa, prinssiä valkealla varsalla- tai edes ihmistä, joka kohtelee muita hyvin. Jopa mua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon niin vailla kaikkea, että jo pieni kohteliaisuus on mulle todella suurta. Siks varmaan olen ollut liian helposti käytettävissä. Nyt varon tarkemmin, ja jään täysin yksin.
Elämä on jotenkin kummallista. Vaikka moni asia on hyvin itselläni, sama mies ollut rinnallani 26 vuotta, yhteinen lapsi jo 16 vuotta, töitä ollut aina ja suhteellisen terveenä saannut olla. Silti aina välillä jonkinlainen levottomuus, ahdistus ja tyhjä olo hiipii. Joskus tuntee itsensä silti kovin yksinäiseksi ja totta se on, että eihän niitä ystäviä ole rinnalla samallalailla kun nuorempana. Läheisimmän ystävän kanssa nähdään noin 4 kertaa vuodessa sillä välimatkaa on. Muu perhe on aktiivisia harrastajia ja siihen kun lisätään vielä, että saan tehdä etänä töitä niin kontaktini muihin ihmisiin on aika vähäistä. Toisaalta se kontaktien vähyys ei ahdista, mutta jonkinlainen alakulo on. Toki, minulla alakulo lisääntyy aina kun on uusi vuosi, vappu jne. kun me emme tee mitään ihmeellistä ja pojalla jo omat menot.
Jotenkin se onni ja hyväolo pitäisi tulla arkisista asioista, mutta ...... seuraavaksi täytän 50 vuotta ja siedän sen että vuodet näkyy kasvoissa, on siis ryppyjä yms, mutta hiusten oheneminen ottaa koville (minulla ongelma on todellinen, hiusten lähtö ollut valtavaa 5 vuotta ja kaikkea on kokeiltu. Nyt sitten on ekat kaljutkin kohdat).
Anteeksi, en edes tiedä mitä tässä jaarittelen. Ap:n kirjoitus vaan herätti omat tuntemukset pintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhoja murheita kannattaa koittaa käsitellä, jotta niiltä saa rauhan. "Mulla on aika kovia kokemuksia, mutta niinhän monilla on." Tuo virkkeen loppu kuulostaa siltä, että mitätöit välittömästi, mitä sanot. Mitä jos toteat vain, että "mulla on aika kovia kokemuksia." Kunnioitat, mitä olet joutunut kokemaan, ja annat sen tuntua. Kun niitä patoutumia saa purettua, olo kevenee, tasapainottuu ja itsekunnioitus lisääntyy.
Kun luottamus toisiin on mennyt, paradoksaalisesti sitä täytyy oman kokemukseni mukaan suhteessa toiseen ihmiseen opetella uudestaan. "Turvallisimmin" tämä itselläni onnistui terapiassa, ja ajan myötä niitä taitoja sai siirrettyä ns. omaan arkielämään. Jos toistamiseen löytää itsensä suhteista, joissa tulee satutetuksi, täytyy tunnistaa, mistä se johtuu ja opetella valitsemaan toisin.
Mikäänhän elämässä ei ole taattua, mutta toivon todella, että pääset eteenpäin ja saavutat kaipaamiasi asioita
Mitä pienemmistä asioista voi olla onnellinen, sen onnellisemmaks tulee
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos ajattelis, että ei oo pakko päästä eteenpäin, vaan on jo perillä siinä missä juuri nyt on
Kiitos sulle! Keskustelu tekee hyvää!
Mua rasittaa juhlapäivät, koska vietän ne melkein aina enimmäkseen yksin. Voi miten mielelläni olisin töissä! Mun työ on osa-aikainen ja viime aikoina on ollliian vähän tekemistä: liikaa tyhjyyttä, epävarmaa toimeentuloa ja aikaa. Onneksi edes lepoa!
Mulla ei ole miestä eikä ketään kotona, siksi on usein liian yksinäistä. En tiedä, minne menisin yksin. Ennen menin, sitäkin on kokeiltu. Nyt ei meinaa millään jaksaa. Vaihtoehto on jäädä yksin kotiin, ei tunnu kivalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos ajattelis, että ei oo pakko päästä eteenpäin, vaan on jo perillä siinä missä juuri nyt on
Se on hyvä ja tuttu ajatus. Mutta jos on liikaa yksin eikä löydä ulospääsyä ja tulevaisuus on näköalaton, on paha olla perillä. No enpä halua menneisyyteen enkä sitten tosissaan eteenpäinkään, jos se on yksinäinen vanhuus. Tarkoitin poispääsyä pahasta olosta vai pitääkö tähän tyytyä? Se onkin kysymys: joko mä luovutan? Ja onko vaihtoehtoja?
Vierailija kirjoitti:
Vanhoja murheita kannattaa koittaa käsitellä, jotta niiltä saa rauhan. "Mulla on aika kovia kokemuksia, mutta niinhän monilla on." Tuo virkkeen loppu kuulostaa siltä, että mitätöit välittömästi, mitä sanot. Mitä jos toteat vain, että "mulla on aika kovia kokemuksia." Kunnioitat, mitä olet joutunut kokemaan, ja annat sen tuntua. Kun niitä patoutumia saa purettua, olo kevenee, tasapainottuu ja itsekunnioitus lisääntyy.
Kun luottamus toisiin on mennyt, paradoksaalisesti sitä täytyy oman kokemukseni mukaan suhteessa toiseen ihmiseen opetella uudestaan. "Turvallisimmin" tämä itselläni onnistui terapiassa, ja ajan myötä niitä taitoja sai siirrettyä ns. omaan arkielämään. Jos toistamiseen löytää itsensä suhteista, joissa tulee satutetuksi, täytyy tunnistaa, mistä se johtuu ja opetella valitsemaan toisin.
Mikäänhän elämässä ei ole taattua, mutta toivon todella, että pääset eteenpäin ja saavutat kaipaamiasi asioita
Kiitos tästä vielä erikseen, tuntui hyvältä. En ajatellut mitätöiväni kokemuksiani, onhan niitä ollut. Mutta tiedän hyvin, että muillakin on ja monilla pahempia. Elämä vois olla helpompaa kaikille!
Mun pahimmat kokemukset on vanhoja, siksikin koen että olen jollain tavalla selviytyjä. Mutta edelleen on raskasta, en vähättele sitä. Pärjään kuitenkin jotenkin, joskus vain tuntuu liian pahalta. Tai usein. Joku terapia vois olla hyvä, mut tuskin mun mahdollisuuksien rajoissa valitettavasti.
Mulla on jonkun verran ihmisiä yleensä ympärillä. Monet tuntuu kaipaavan terapeuttia ja on jaksamisensa rajoilla ilman muakin. Saan tukea ystäviltä, mutta ketään ei voi tietenkään kuormittaa liikaa. Esim. näin vappuna kaikilla on omat kuvionsa, jään ulkopuolelle.
Monilla on jotenkin raskasta, silloin on joskus paras keskittyä kevyempiin asioihin yhdessä, se auttaa.
Monet elää liikojen vaatimusten keskellä, toiset taas niin kuin minä: ilman kuulluksi ja nähdyksi tulemista, lähipiiriä ja kuulumisen ja osallisuuden tunnetta. Vielä aika vasta tein niin, että lähdin edes yksin jonnekin. Sain välillä seksiseuraa, toivoin että se olisi läheisyyttä ja välittämistä, olin väärässä. Siks nykyään mieluummin yksin kotona.
Mun haave olis mies, joka oikeasti välittäisi ja haluaisi tutustua muhun. Niin kuin monilla on joku puoliso tai kumppani.
Mulla on ihan sama tilanne, että olen toipumassa pitkäkestoisesta väkivallasta, mutta en voi luottaa kehenkään. Ilmoitan poliiseille ja sitten häivyn maasta. Suomi on täysin sairas maa. Minua vainottiin lapsuudestani alkaen, minua huumattiin, tainnutettiin, raisk*,...
Mua määritelmän mukaankin kidutettiin. Huumattiin, oli verbaalista ja fyysistä väkivaltaa (suoraa fyysistä vähemmän), vainottiin... Olin ihmiskaupassa. Väkivalta oli äärimmäisen kivuliasta, niin kivuliasta, että se luokiteltaisiin kidutukseksi luultavasti jo ilman sen pahentamista. Huumausaineet aiheuttivat todella pahoja oireita eikä niistä kärsi vain sillä hetkellä vaan huumauksesta kestää toipua todella pitkään eikä edes muista (amnesia), miksi olo on ilman syytä niin huono. Se alkoi viimeistään, kun olin 4-5v.
Silti en haluaisi vaihtaa osia niiden kanssa, jotka tekevät tällaistä. Päätekijöillä on persoonallisuushäiriöt ja muilla ehkä lieviä neurologisia ongelmia sekä todella paha olo itsensä kanssa.
Yksin alkaa olla tosiaan parempi, mutta onhan se järkyttävä totuus ja pettymys. Nyt jotkut toivottelee hauskaa vappua ja saattaa kysyä myöhemmin, miten meni. Kiva. Mutta kuinka monta vuotta voi sanoa aina joulujen ja juhannusten jälkeen, et taas yksin kotona niin ku aina. Ei se lähennä, kun ei voi kertoa. Tai jos kerron, muut sanoo, että ihanan rauhallista tmv.
Joo.
Vierailija kirjoitti:
Mua määritelmän mukaankin kidutettiin. Huumattiin, oli verbaalista ja fyysistä väkivaltaa (suoraa fyysistä vähemmän), vainottiin... Olin ihmiskaupassa. Väkivalta oli äärimmäisen kivuliasta, niin kivuliasta, että se luokiteltaisiin kidutukseksi luultavasti jo ilman sen pahentamista. Huumausaineet aiheuttivat todella pahoja oireita eikä niistä kärsi vain sillä hetkellä vaan huumauksesta kestää toipua todella pitkään eikä edes muista (amnesia), miksi olo on ilman syytä niin huono. Se alkoi viimeistään, kun olin 4-5v.
Silti en haluaisi vaihtaa osia niiden kanssa, jotka tekevät tällaistä. Päätekijöillä on persoonallisuushäiriöt ja muilla ehkä lieviä neurologisia ongelmia sekä todella paha olo itsensä kanssa.
Oon todella pahoillani
ap
Anteeksi, kappalejaot katosi matkalla!