Henkinen herääminen. "Normaali" elämä ei tunnu enää tavoittelemisen arvoiselta.

Vierailija kirjoitti:

Ihana lukea tämä, kiitos että jaoit. Niinhän se on, onni löytyy lopulta ihmisen sisältä, ei ulkoa. Hyvää matkaa. :)

Juuri näin.
Vaikka näyttää siltä, että ilo ja onnellisuus mitä koemme tulee meidän ulkopuolelta, niin kaikki tulee meidän sisältä.

Monessa asiassa ajattelen ihan samoin kuin sinä, ap. Ns. materiaalinen elämä ei tunnu enää tavoittelemisen arvoiselta. Ihmiset, jotka siinä elävät vahvasti, eivät millään ymmärrä minua. 

Pidän hiljaisuudesta. En jaksa olla mukana ns. massan ihmisten touhuissa tai elämässä.

Tiesin jo aika varhain etten aio hankkia lapsia, koska tuli ilmeiseksi, että elämme maassa, jota kehitetään koko ajan enemmän ja enemmän materialistiseen ja "tulos tai ulos" suuntaan, jossa kaikki asiat yritetään viedä tehokkaaseen moodiin ja unohdetaan sitten se mitä tuossa prosessissa menetetään. Ihmiset ovat nykypäivänä hirveän itsekkäitä.

Kaikenlaista sitä on tullut pohdittua. Pidän henkisestä elämisestä; siitä että tekee asiat tiedostavammin. Elämä maistuu paljon paremmalta näin, ei tarvitse olla mukana häseltämässä tai leikkimässä työpaikan kahvitunnilla kiinnostunutta, jos vaikka keskustleun aiheena on joku realityohjelma tai -kisa, tai vaikka naapurityöpisteen Nella, joka on ollut outo koko viikon, että mikähän sitäkin vaivaa. En jaksa sellaisia. Ne vain eivät kuuluu elämääni enää, ikäänkuin eläisin rinnakkaisessa universumissa ja ne massan ihmiset toisessa ja nämä kaksi universumia olisivat limittäisiä. Psyykkisesti olen terve, tämä nyt vain on tällaista, kun itse ei elä ns. massan maailmassa eikä näe syitä tavoitella asioita, joita massa tavoittelee.

Rahaa toki tarvitaan elämiseen, siitä ei nyt pääse yli eikä ympäri, koska suuri osa maapallon asukkaista pitää kiinni ajatuksesta, että tavara vaihdetaan rahalla ja toisille annetaan rahaa enemmän kuin toisille ja että se on ok. Minä voisin elää rahattomassakin maailmassa, jossa kaikilla olisi yhtä paljon. Mutta maailma/massa ei ole siihen valmis.

Ihmissuhteita en jaksa, jos niissä on materiaalista ulottuvuutta liikaa. En ole ihmisenä mitenkään valmis, mutta kun olen aina suhtautunut elämääni siten, että kehitän heikkouksiani, niin koko ajanhan tässä sitten paranee.

Vaikka kirjoitin tuossa ylempänä etten jaksa ihmissuhteita, niin ei se tarkoita etteikö minulla olisi niitä. On niitäkin, mutta varmasti vähemmän kuin ihmisillä keskimäärin.

Parisuhteessa en ole, voisin ollakin, mutta en sellaisessa, joka on markkinahenkinen. Tarkoitan tuolla sellaista suorittavaa parisuhdetta, jossa toinen osapuoli määritää mitä parisuhteessa pitää olla, pisteyttää sitä tavalla tai toisella ja sitten toteaa joku päivä, että meillä on nyt eri tavoitteet (se tulos tai ulos mentaliteetti). Se ajatus, että parisuhdekin olisi joku suoritus, on minulle vieras.

Minulle parisuhde nykyisellään on ajatus kahdesta samanhenkisestä ihmisestä, joka osaavat elää yhdessä rinnakkain, kulkea samaa tahtia ilman että kummankaan pitää menettää mitään tai koittaa päästä määräämään parisuhteessa.

Kaipaan kaikissa ihmissuhteissa tasavuoroisuutta ja tasapainoisuutta, mutta kuitenkin myös siten, että toisessa voi olla sellaisia puolia, mitkä itsessä ovat kehittymässä ja päinvastoin. Että saa olla heikkokin ilman muuta, ei kai tässä kukaan täydellinen ole. Sellaista puhdasta rakkautta, joss kumpikin osaa aikuisella tavalla kunnioittaa toista ja ottaa toisen huomioon. En ole lähtneyt etsimään parisuhdetta tai lisää ystävyyssuhteita, tulee jos on tullakseen, koska kaikki on kuitnekin hyvin nytkin. Pyrin ottamaan asiat sellaisena kuin ne tulvat. 

yksikokija kirjoitti:

Monessa asiassa ajattelen ihan samoin kuin sinä, ap. Ns. materiaalinen elämä ei tunnu enää tavoittelemisen arvoiselta. Ihmiset, jotka siinä elävät vahvasti, eivät millään ymmärrä minua. 
Pidän hiljaisuudesta. En jaksa olla mukana ns. massan ihmisten touhuissa tai elämässä.
Tiesin jo aika varhain etten aio hankkia lapsia, koska tuli ilmeiseksi, että elämme maassa, jota kehitetään koko ajan enemmän ja enemmän materialistiseen ja "tulos tai ulos" suuntaan, jossa kaikki asiat yritetään viedä tehokkaaseen moodiin ja unohdetaan sitten se mitä tuossa prosessissa menetetään. Ihmiset ovat nykypäivänä hirveän itsekkäitä.
Kaikenlaista sitä on tullut pohdittua. Pidän henkisestä elämisestä; siitä että tekee asiat tiedostavammin. Elämä maistuu paljon paremmalta näin, ei tarvitse olla mukana häseltämässä tai leikkimässä työpaikan kahvitunnilla kiinnostunutta, jos vaikka keskustleun aiheena on joku realityohjelma tai -kisa, tai vaikka naapurityöpisteen Nella, joka on ollut outo koko viikon, että mikähän sitäkin vaivaa. En jaksa sellaisia. Ne vain eivät kuuluu elämääni enää, ikäänkuin eläisin rinnakkaisessa universumissa ja ne massan ihmiset toisessa ja nämä kaksi universumia olisivat limittäisiä. Psyykkisesti olen terve, tämä nyt vain on tällaista, kun itse ei elä ns. massan maailmassa eikä näe syitä tavoitella asioita, joita massa tavoittelee.
Rahaa toki tarvitaan elämiseen, siitä ei nyt pääse yli eikä ympäri, koska suuri osa maapallon asukkaista pitää kiinni ajatuksesta, että tavara vaihdetaan rahalla ja toisille annetaan rahaa enemmän kuin toisille ja että se on ok. Minä voisin elää rahattomassakin maailmassa, jossa kaikilla olisi yhtä paljon. Mutta maailma/massa ei ole siihen valmis.
Ihmissuhteita en jaksa, jos niissä on materiaalista ulottuvuutta liikaa. En ole ihmisenä mitenkään valmis, mutta kun olen aina suhtautunut elämääni siten, että kehitän heikkouksiani, niin koko ajanhan tässä sitten paranee.
Vaikka kirjoitin tuossa ylempänä etten jaksa ihmissuhteita, niin ei se tarkoita etteikö minulla olisi niitä. On niitäkin, mutta varmasti vähemmän kuin ihmisillä keskimäärin.
Parisuhteessa en ole, voisin ollakin, mutta en sellaisessa, joka on markkinahenkinen. Tarkoitan tuolla sellaista suorittavaa parisuhdetta, jossa toinen osapuoli määritää mitä parisuhteessa pitää olla, pisteyttää sitä tavalla tai toisella ja sitten toteaa joku päivä, että meillä on nyt eri tavoitteet (se tulos tai ulos mentaliteetti). Se ajatus, että parisuhdekin olisi joku suoritus, on minulle vieras.
Minulle parisuhde nykyisellään on ajatus kahdesta samanhenkisestä ihmisestä, joka osaavat elää yhdessä rinnakkain, kulkea samaa tahtia ilman että kummankaan pitää menettää mitään tai koittaa päästä määräämään parisuhteessa.
Kaipaan kaikissa ihmissuhteissa tasavuoroisuutta ja tasapainoisuutta, mutta kuitenkin myös siten, että toisessa voi olla sellaisia puolia, mitkä itsessä ovat kehittymässä ja päinvastoin. Että saa olla heikkokin ilman muuta, ei kai tässä kukaan täydellinen ole. Sellaista puhdasta rakkautta, joss kumpikin osaa aikuisella tavalla kunnioittaa toista ja ottaa toisen huomioon. En ole lähtneyt etsimään parisuhdetta tai lisää ystävyyssuhteita, tulee jos on tullakseen, koska kaikki on kuitnekin hyvin nytkin. Pyrin ottamaan asiat sellaisena kuin ne tulvat. 

Mulla on ollut kevään mittaan ihan sama kokemus, niin kuin eläisin kokonaan toisessa maailmassa kuin suurin osa ihmisistä. Nähdään ja kuullaan toisemme ihan normaalisti, mutta jotenkin ei vain olla ollenkaan samassa maailmassa. Varsinkin somessa tuo tulee esiin. Erikoinen tunne.
Sivusta

Luin äkkiä että henkiin herääminen..

Vierailija kirjoitti:

Luin äkkiä että henkiin herääminen..

Älä lue äkkiä.

Krishna fuckin murti still going strong..

Vierailija kirjoitti:

Luin äkkiä että henkiin herääminen..

Near death experience
pistää miettimään

Maharaj Sri Nisargadatta Valvetilasi on unta
Tämä kirja ja pari taikatattia niin et ole entisesi

Hieno teksti. Siitä se alkaa. Mietin vain, että tämä taitaa olla miehen kirjoittama. 

Oletko muuten kuullut n k Paviaanivuori-ajattelusta? Jos et niin se pitäisi kyllä selvittää... voisi kiinnostaa sua, mutta kukaan ei kuitenkaan tule kertomaan sinulle mitä se on... Mutta, jos vertaat ihmisyhteisöä johonkin Korkeasaaren paviaaneihin, niin... ehkäpä se 'vuori' auttaa myös löytämään oman paikan yhteiskunnassa jne jne...

https://www.adlibris.com/fi/kirja/havahtuminen-9789511386032

Onnittelen. Olen itse kokenut saman. Tärkeintä on, että voin toivoa kaikille hyvää ja tasapainoista elämää.

Onpa mukavaa, että tänne on tullut ihmisiä keskustelemaan. Minusta tämä on todella mielenkiintoinen aihe, hämmentävää miten paljon eri tasoja me voimme löytää. On hyvä olla kun voi elää enemmän "silmät auki". Antaa luvan elämälle kaikkineensa ja vain katsoa.

Joku kysyi tuosta kärsimyksestä. Sen verran haluan siitä kertoa, että kyllähän sitä on vuosikaudet kärsinyt. Kipu kuuluu ihmisen elämää mutta siinä vaiheessa kun en enää nähnyt muuta, samaistun kärsimykseen niin siitä tuli helvettiä. Monen vuoden ahdistava, kipeä, kuluttava matka.
Tuntui usein, etten kuulu maailmaan. Vihasin itseäni ja kaikkea. Vihasin elämää, ihmisiä etenkin. Hakusin vain kuolla. Kipu oli aivan jatkuvasti läsnä ja haukuin itseäni, olin mieleni vanki. Aloin tajuamaan sen että olen mieleni vanki. Monesti puhuin itselleni ja kyselin vihaisena, että kuka minä oikein olen! Miksi en voi vain herätä tai kuolla, ihan mitä vain! Oli repivää ja kaiken energian vievää.
Annoin muiden ihmisten ja itseni kohdella minua huonosti, väkivaltaisestikin. Olin jotenkin aivan erillinen kappale itsestäni, että elämästä. Siltä se tuntui.
Sitten kipujen kautta kun ei enää vain jaksanut, ei pystynyt elämään siinä kärsimyksessä oli pakko tehdä jotain. Aloin tietoisemmaksi, koko ajan tiedostavammaksi. Kiinnostuin mieleni puheesta ja pystyin arvostelemaan sitä ns. kauempaa katsottuna. Tai pystyin vain tajuamaan, että mieleni ei ole totta vaan voin itse vaikuttaa siihen. Ei tarvitse mennä mukaan jokaiseen ajatukseen.
Sitten kirjallisuus on ollut apuna, henkisyyteen liittyvät.
Edelleenkään en ole ns valmis enkä tiedä millä ns tasolla olen mutta pyrin kuuntelemaan itseäni. Olen tässä ja nyt.

Kiitos kaikille, kiva jakaa näitä. Elämä on kyllä mielenkiintoista. Ihanaa kun täällä on niin monia, jotka myös ovat heräämässä tai hereillä.
Olen nainen kun joku kyseli, hieman alle 30v. En ole kuullutkaan paviaanivuoriajattelusta mutta täytyy vilkaista.
Ap

yksikokija kirjoitti:

Monessa asiassa ajattelen ihan samoin kuin sinä, ap. Ns. materiaalinen elämä ei tunnu enää tavoittelemisen arvoiselta. Ihmiset, jotka siinä elävät vahvasti, eivät millään ymmärrä minua. 
Pidän hiljaisuudesta. En jaksa olla mukana ns. massan ihmisten touhuissa tai elämässä.
Tiesin jo aika varhain etten aio hankkia lapsia, koska tuli ilmeiseksi, että elämme maassa, jota kehitetään koko ajan enemmän ja enemmän materialistiseen ja "tulos tai ulos" suuntaan, jossa kaikki asiat yritetään viedä tehokkaaseen moodiin ja unohdetaan sitten se mitä tuossa prosessissa menetetään. Ihmiset ovat nykypäivänä hirveän itsekkäitä.
Kaikenlaista sitä on tullut pohdittua. Pidän henkisestä elämisestä; siitä että tekee asiat tiedostavammin. Elämä maistuu paljon paremmalta näin, ei tarvitse olla mukana häseltämässä tai leikkimässä työpaikan kahvitunnilla kiinnostunutta, jos vaikka keskustleun aiheena on joku realityohjelma tai -kisa, tai vaikka naapurityöpisteen Nella, joka on ollut outo koko viikon, että mikähän sitäkin vaivaa. En jaksa sellaisia. Ne vain eivät kuuluu elämääni enää, ikäänkuin eläisin rinnakkaisessa universumissa ja ne massan ihmiset toisessa ja nämä kaksi universumia olisivat limittäisiä. Psyykkisesti olen terve, tämä nyt vain on tällaista, kun itse ei elä ns. massan maailmassa eikä näe syitä tavoitella asioita, joita massa tavoittelee.
Rahaa toki tarvitaan elämiseen, siitä ei nyt pääse yli eikä ympäri, koska suuri osa maapallon asukkaista pitää kiinni ajatuksesta, että tavara vaihdetaan rahalla ja toisille annetaan rahaa enemmän kuin toisille ja että se on ok. Minä voisin elää rahattomassakin maailmassa, jossa kaikilla olisi yhtä paljon. Mutta maailma/massa ei ole siihen valmis.
Ihmissuhteita en jaksa, jos niissä on materiaalista ulottuvuutta liikaa. En ole ihmisenä mitenkään valmis, mutta kun olen aina suhtautunut elämääni siten, että kehitän heikkouksiani, niin koko ajanhan tässä sitten paranee.
Vaikka kirjoitin tuossa ylempänä etten jaksa ihmissuhteita, niin ei se tarkoita etteikö minulla olisi niitä. On niitäkin, mutta varmasti vähemmän kuin ihmisillä keskimäärin.
Parisuhteessa en ole, voisin ollakin, mutta en sellaisessa, joka on markkinahenkinen. Tarkoitan tuolla sellaista suorittavaa parisuhdetta, jossa toinen osapuoli määritää mitä parisuhteessa pitää olla, pisteyttää sitä tavalla tai toisella ja sitten toteaa joku päivä, että meillä on nyt eri tavoitteet (se tulos tai ulos mentaliteetti). Se ajatus, että parisuhdekin olisi joku suoritus, on minulle vieras.
Minulle parisuhde nykyisellään on ajatus kahdesta samanhenkisestä ihmisestä, joka osaavat elää yhdessä rinnakkain, kulkea samaa tahtia ilman että kummankaan pitää menettää mitään tai koittaa päästä määräämään parisuhteessa.
Kaipaan kaikissa ihmissuhteissa tasavuoroisuutta ja tasapainoisuutta, mutta kuitenkin myös siten, että toisessa voi olla sellaisia puolia, mitkä itsessä ovat kehittymässä ja päinvastoin. Että saa olla heikkokin ilman muuta, ei kai tässä kukaan täydellinen ole. Sellaista puhdasta rakkautta, joss kumpikin osaa aikuisella tavalla kunnioittaa toista ja ottaa toisen huomioon. En ole lähtneyt etsimään parisuhdetta tai lisää ystävyyssuhteita, tulee jos on tullakseen, koska kaikki on kuitnekin hyvin nytkin. Pyrin ottamaan asiat sellaisena kuin ne tulvat. 

Tämä oli kyllä aivan mahtava teksti ja hyvin tulkitsit elämää sinun silmin. Pystyin paljon samaistumaan.
Kiitos kun jaoit tämän. :)
Ap

"Ei ole tarvetta ihmissuhteelle vain yksinäisyyttä täyttääkseni. En tarvitse ketään enkä halua keneltäkään mitään, en halua myöskään ottaa keneltäkään mitään. Pelkkä vilpitön ihmissuhde ja oikeanlaisiin arvoihin perustuva on sitä mitä voisi elämäänsä päästää. Pidän kuitenkin ihmisistä enkä halua tuomita ketään. Ei ole vain tarvetta enää todistella tai pyrkiä vain sen takia, että tuntee olevansa osana laumaa.Mielummin olen vain oma itseni ja tuon ihmisyyttä etäältä ja omien voimavarojen mukaan elämässäni."

Tämä on kyllä hienosti ajateltu, samoin mitä itsekin ajattelen. Sen takia en ymmärrä perinteisiä ihmissuhdeinstituutioita, kuten avioliittoja, niissähän on odotuksia ja hyötyjä toisesta ihmisestä, ei puhdasta vilpittömyyttä eli rakkautta.

Minulla tuli vastaava herääminen parin-kolmenkympin välillä. Se ei kuitenkaan ole sulkenut pois uralla etenemistä ja taloudellista hyvinvointia.

Teen työtä sydämellä ja tehdäkseni maailmasta paremman paikan, en statuksen ja rahan takia, vaikka en tietenkään pane pahakseni kohtuullisen isoa palkkapussia. Näköjään täällä kuitenkin leimataan kaikki ulkoisesti menestyneet pelkkää aineellista hyvää tavoittelevien tyhjäpäiden massaksi. Se on sääli, koska myös meissä on paljon erilaisia persoonia ja monelle työssä menestyminen on enemmän seurausta omien mielenkiinnon kohteiden ja unelmien tavoittelusta tai yhteiskunnan viemisestä omien arvojen mukaiseen suuntaan.

Minulle työ on itseni toteuttamista ja tiedän olevani tyytymätön, jos työ ei tarjoa riittävästi haasteita. Toki haasteita ja yhteiskunnallista vaikuttamista voi toteuttaa vapaa-ajalla harrastusten kautta, mutta itse haluan käyttää siihen työaikani, eikä se tee minusta aivotonta massaa. Toisaalta en jaksa itsekään viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kaikki keskustelunaiheet liikkuvat omaisuuden ja viime aikojen ostosten ympärillä. Uskon, että näillä ihmisillä liikkuu oikeasti mielessä myös muuta, mutta syystä tai toisesta he eivät osaa tai halua keskustella siitä. Lähtökohtaisesti hyvin harva ihminen on pelkästään pinnallinen, jos jaksaa vain nähdä vaivaa ja tutustua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ap onko sinulla lapsia?

Ei ole.
Ap

tämä. 

Eli yksinkertaistettuna: aletaan elämään entistä enemmän fiilispohjalta. Vai olenko ihan hakoteillä?

Mitä enemmän on tarvetta muille omista valinnoista hihhuloida, sitä epävarmemmalta vaikutat.

Jotenkin maailmasta on tullut hysteerinen paikka. Ihmiset on kuin jossain erilaisissa psykooseissa kuka mistäkin syystä. Korona, sota, nato, paniikki, raha, typerät tv-ohjelmat ja kaikki mikä saa ihmiset ryntäilemään joka suuntaan.

Ihan kuin istuisin jossain vuoren rinteellä ja katselisin, kun sekopäät mellastaa laaksossa. Tai kuin istuisin katsomossa ja kaikki tapahtuisi näyttämöllä.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin maailmasta on tullut hysteerinen paikka. Ihmiset on kuin jossain erilaisissa psykooseissa kuka mistäkin syystä. Korona, sota, nato, paniikki, raha, typerät tv-ohjelmat ja kaikki mikä saa ihmiset ryntäilemään joka suuntaan.
Ihan kuin istuisin jossain vuoren rinteellä ja katselisin, kun sekopäät mellastaa laaksossa. Tai kuin istuisin katsomossa ja kaikki tapahtuisi näyttämöllä.

maailmaa nähneenä allekirjoitan mutta lähinnä länsimaat on aika psykoosissa.