Miten suhtaudutte omien vanhempienne vanhemmuuteen kun itse olette vanhempia?

Kriittisesti. En halua olla sellainen vanhempi, kuin äitini oli ja on edelleen.

Ihmettelen. Ns. anteeksi olen antanut jo aikoja sitten.

Minulta katkesi se vähäkin yhteys äitiini jo esiteininä. Hänellä on edelleen sama inhottava tapa levitellä kaikki asiat pitkin kyliä, joten lakkasin kertomasta yhtään mitään ikinä koskaan.

Nyt minulla on yksi opiskelemaan lähtenyt ja yksi lukiolainen ja tajuan, millaiset niiden välien pitäisi olla.

Ja sen että en todellakaan saanut ikinä apua tai tukea yhtään mihinkään ja sen että vielä kaksikymppistäkin pitää oikeasti auttaa ja tukea.

Äitini on mielestään aina ollut oikea superäiti, maailman paras, ja hän on aina erittäin hanakasti arvostellut muita äitejä, minuakin niin paljon että välit ovat poikki.

En voi käsittää, miten ihmeessä hänelle on voinut syntyä itsestään niin ylivertaisen hyvä kuva, kun en edes tunnista häntä niistä hänen maalailuistaan.

Vierailija kirjoitti:

Ainoa harrastuskerta ikinä oli se, kun minulle maksettiin ylimääräinen bussilippu, että pääsin katsomaan kun naapurin tyttö kävi ratsastustunnilla.

Vielä 90-luvulla harrastuksiksi laskettiin muutkin kuin ohjatut maksulliset harrastukset. Saatettiin esimerkiksi sanoa, että lapsi harrasti uimista jos hän kävi välillä kavereiden kanssa uimahallissa, tai että lapsi harrasti piirtämistä jos hän kotona piirteli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoa harrastuskerta ikinä oli se, kun minulle maksettiin ylimääräinen bussilippu, että pääsin katsomaan kun naapurin tyttö kävi ratsastustunnilla.

Vielä 90-luvulla harrastuksiksi laskettiin muutkin kuin ohjatut maksulliset harrastukset. Saatettiin esimerkiksi sanoa, että lapsi harrasti uimista jos hän kävi välillä kavereiden kanssa uimahallissa, tai että lapsi harrasti piirtämistä jos hän kotona piirteli.

Kyllä meillä jo naapurien lapset kävivät juurikin ratsastamassa tai soittotunneilla tms. Ainoa mitä minä harrastin oli lukeminen, koska se oli ilmaista. Toki tosi hyödyllinen harrastus, varsinkin kun paikalliset kirjastot oli tosi hyviä.

ap

Suhtaudun toki ymmärtäen,tekivät varmasti parhaansa niillä eväillä mitä heillä oli,samalla tiedostaen entistä vahvemmin,että eihän se ihan putkeen mennyt,tai siis lähellekkään sitä,heidän vanhemmuus.

Ihmettelen miten oma äiti on meihin lapsiin suhtautunut. Itselleni lapset ovat olleet parasta elämässä, sekä ihan pieninä, että nyt kun ovat jo parikymppisiä. Olen tullut aika viime aikoina siihen tulokseen, että äiti ei kauheasti meitä lapsia rakastanut. Muuten en voi ymmärtää hänen kylmähköä suhtautumistaan meihin. Lapsena en tätä ihmetellyt, mutta nyt itse äitinä tuntuu todella kummalliselta. 

Oudoksuen. Toisaalta ymmärrän sen, että ennen ei esimerkiksi tiedetty tunteiden vaikutuksesta lapsen käytökseen, vaan saatettiin esimerkiksi sanoa, että lapsi on kuriton jos hän ilmaisi tunteitaan häiriötä aiheuttavalla tavalla, ja ehdottaa ratkaisuksi siihen, että lasta kuritetaan. Itse olen tehnyt ison työn siinä, että olen saanut isovanhemmat omaksumaan tunnekasvatuksen käytännöt ja siten voin hyvillä mielin jättää lapsen isovanhemmille hoitoon.

Ymmärrän, miksi äitin makuuhuoneessa paloi aina valo, kun tulin baarista kotiin. Ja se valo sammui lähes samalla hetkellä, kun painoin etuoven kiinni.

Meillä äiti antoi aivan jatkuvasti avoimesti tai sanattomasti ymmärtää, että lapset olivat suunnaton rasitus. Lapsi joka ei vaivannut häntä ja oli täysin näkymätön oli paras lapsi.

Nykyään hän sitten tosiaan hänkin jauhaa sitä ylistyslauluaan omasta erinomaisesta äitiydestään. Pitää itseään jopa "lämpimänä välittävänä äitinä".

Kaikkein eniten minua hänen toiminnassaan loukkasi se, että hän aina lupaili asioita, eikä ikinä pitänyt lupauksiaan. Sitten kun niitä meni kyselemään, hän yleensä nauroi, että olinko todella ollut niin tyhmä, että uskoin niihin. Ja sitten vielä pikkusisko sai aina kaiken, mitä minä olisin halunnut. Äitini vielä perusteli, että "kun sinä niin kovasti halusit niin sisko sai nyt sen koiran". Wtf?

Minulla on aika neutraali suhtautuminen. Aika oli silloin hyvin erilainen. Nykyään enemmän ehkä vanhemmuutta suoritetaan, ennen lapset vaan tulivat siinä perässä. 

Mutta ei kai sitä käy kieltäminen, että tietoisesti en ole tehnyt kuin kaksi lasta ja olen myös panostanut uraani. Äitini sai paljon lapsia ja oli kotiäitinä melkein 30 vuotta. En halunnut sellaista itselleni. 

Kai sitä alko tajuamaan uusia kuvakulmia vanhemmista.

Kun omien lasten kanssa tuli ongelmia, niin mietin, miten omat vanhempani tämän olisivat hoitaneet. Sitten tein täysin päinvastoin. Omat lapset sanovat, että heillä on ollut hyvä lapsuus ja että he ovat tunteneet itsensä rakastetuiksi.

Olen entistä tyrmistyneempi siitä millaisia he olivat. Mun on todella vaikea suhtautua vanhempiini, koska kyllähän he teki meidän lasten kanssa kivoja asioita ja järkkäsi hauskoja juttuja, mutta sitten taas toisaalta oli sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa ja emotionaalista hyväksikäyttöä (esim. mutsi riitojen jälkeen haukkui isää meille ja meidän piti sitä kuunnella, kun hän terapioi itseään). Olen ite pyrkinyt siihen, että teen niitä hauskoja juttuja lasten kanssa ja järkkään kaikkea kivaa ja meillä saa kaverit olla jne., mutta en sitten kopioi niitä p*skoja asioita, eli väkivaltaa ja muuta, eikä lasten tartte olla mun olkapäänä jos miehellä ja mulla on keskenämme jotain riitaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kun omien lasten kanssa tuli ongelmia, niin mietin, miten omat vanhempani tämän olisivat hoitaneet. Sitten tein täysin päinvastoin. Omat lapset sanovat, että heillä on ollut hyvä lapsuus ja että he ovat tunteneet itsensä rakastetuiksi.

Tämä on just se sama mitä olen koettanut itsekin toteuttaa. Lapset on teinejä ja meillä on keskusteluyhteys ja he haluavat olla kotona ja tehdä mun kanssa asioita, eli olen varmaan ihan ok suoritunut toistaiseksi. 

Mulla ei ole omia lapsia, mutta mitä vanhemmaksi olen tullut ihmisenä niin sitä enemmän tajuan kuinka epäkelpoja vanhempani ovat. Vanhemmat erosivat kun olin pieni, isän juoppouden ja väkivaltaisuuden takia, ja asuin äidin kanssa siitä eteenpäin.

- No ensinnäkin se isä. Arvaamaton selvinpäin, vielä pahempi kännissä. Narsistinen. Ihmettelen todella ettei ole koskaan tappanut ketään ja joutunut vankilaan. Tai mistäpä sitä tietää, luulen tosin ettei ole tarpeeksi fiksu peittämään jälkiä.

- Muistan että olin 4 vuotias kun aloin miettimään että äiti ei välitä minusta. Olen vähän sellainen itsekseen kasvanut ja itsekseen asiat opetellut. Äiti ei koskaan halunnut viettää paljoa aikaa kanssani. Joskus 11-vuotiaana minulla oli kiinnostus korttipelejä kohtaan ja toivoin aina että äiti pelaisi kanssani, mutta ei. Hän kyllä osaa korttipelejä ja itsekseen pelaa pasianssia. Yleensäkin ottaen ei halunnut tehdä mitään kanssani tai käydä missään.

- Minulla oli ala-asteella koulussa ongelmia (luulen että oireilin traumaattista lapsuutta) mutta minut jätettiin aivan yksin. Olin todella huono koulussa, on siis aivan ihme etten jäänyt luokalle. Äitiä ei kiinnostanut koulunkäyntini pätkääkään, siis en saanut yhtään minkäänlaista tukea läksyihin tai kokeisiin lukiessa. Kerran pyysin apua ja äiti tiuskaisi että ei oo hänen asiansa.

- Syntymäpäiviäni ei ikinä noteerattu mitenkään. Kuvitelkaa että täytätte 10 vuotta eikä oma äitinne edes onnittele. Mulla ei ole ikinä ollut sellaisia lasten juhlia joissa lauletaan onnittelulaulu ja syödään kakkua ja annetaan lahjoja.

- Teini-iässä olin todella masentunut, siis todella pahasti. Mietin itsemurhaa joka päivä. Olin myös syrjäytynyt ja täysin kaveriton. Kerran itkin äidille että haluaisin tappaa itseni ja hän vastasi että no en minä sille mitään voi.

Äiti ei ole ikinä ollut väkivaltainen, mutta siis todella välinpitämätön. Tuntuu että ihan sama mitä minulle tapahtuu kunhan siitä ei ole minkäänlaista haittaa tai vaivaa hänelle. Nyt aikuisena olen tajunnut että hän ei ole varmaan ikinä oikeasti halunnut lapsia, mutta on ollut pakko kun on maalta kotoisin ja vähän vanhempaa sukupolvea (syntynyt 50-luvulla).

Tulee mieleen vielä yksi jonkun mielestä varmaan ihan joutava yksityiskohta, mutta...

Ihailin aina lapsena kavereideni pitkiä hiuksia ja ranskanlettejä, jotka heille laitettiin joka aamu. Pyysin äidiltäni, että voisin myös kasvattaa pitkät hiukset. Hän kieltäytyi ehdottomasti, koska niitä ei kukaan jaksaisi harjata ja sitten olisi pää kuin variksenpesä, eikä hän jaksa alkaa päätäni letittää, olisi siinäkin työmaa. Joka kerta kampaajalle mennessä ja sieltä tullessa olin masentunut, kun minulle leikattiin lyhyt pottatukka. Koin oloni vieraaksi väärässä kampauksessa kunnes teininä sain viimein kasvattaa oman mieleni mukaiset hiukset ja alkaa letittää niitä ja käyttää kampauksia.

Samaa oli vaatteiden suhteen. Olisin halunnut röyhelömekkoja ja hempeitä värejä, mutta äitini tuhahti että tuollaiset eivät sinulla kestä, ja ihmisetkin katsoisivat jos laittaisi noin silmiinpistävää päälle, että mitä tuokin luulee olevansa. Minut puettiinkin ruskeisiin hiihtareihin ja sinisiin college-paitoihin.

Nyt oman tyttären kanssa olen antanut hänen hiustensa olla. Laitan aamuisin ranskanletit, ja hiukset pysyvät siisteinä iltaan asti, ja siihen kuluu varmaan minuutti. Hän on lettiensä ja itse valitsemien mekkojensa kanssa äärettömän suloinen. Ihan normaalin pikkutytön näköinen, ihan niin kuin minäkin olisin ollut. En käsitä, miksi minun piti tuntea itseni rumaksi koko lapsuuteni.

Korostan, että lapseni saa kyllä itse päättää leikata hiuksensa jos niin haluaa, ja saa käyttää myös androgyynejä vaatteita jos kokee ne omemmiksi.

Kai tuossa oli taustalla tuon sukupolven uskonnollisesta taustasta tulevien naisten yleinen häpeä naiseudesta ja pelko siitä, että lapsi päätyy pahoille teille jos kuvittelee olevansa kaunis. Ja turhamaisuus on syntiä. Tai jotain sinnepäin.