Vanhempieni ainainen vihjailu seurustelusta tai ihastumisesta, jos joskus mainitsinkin jonkun pojan nimen pilasi suhtautumisenni vastakkaiseen sukupuolen kanssa toimimiseen

Tämä vihjailu alkoi jo päiväkodissa, jolloin en edes ymmärtänyt oikein koko ihastumista tai muuta. Tuli vain kamala häpeän tunne siitä, kun aikuiset naureskellen kysyivät, että olenko ihastunut Mattiin.

Todella hyvin! Minua siis ihan suoraan pilkattiin ja lälläteltiin. 3 vanhempaa sisarusta joiden jutuille äiti ja isä nauroivat tai sitten alemmuudentuntoisesti ”toruivat”.

Lisäksi tietenkin koulussa ym mikään, ei siis MIKÄÄN ollut häpeällisempää kuin raskaus. Aikainen lapsensaanti oli naisen häpeä ja osoitus miesten mielistelystä ja jostain naiiveista perhefiilistelyistä jotka oli noloja ja alhaisia. Miesten silmissä ”naiset yrittää hankkiutua raskaaksi” rahan toivossa.

Seuraus; seurusteluasiat häpeällisiä ja vaikeita, perheellistyminen ei edusta mitään hyvää.

Ja muistan senkin kun jos meillä oli jotain aikuisia vieraita käymässä ja pelasin jotain lautapeliä innokkaasti yhden miehen kanssa, niin myöhemmin minulle kommentoitiin, että "hehe taisit vähän ihastua Pekkaan". Niinkun miksi lapsi ihastuisi itseään 40 vuotta vanhempaan henkilöön?

Nykyään he sitten tenttaavat, että no eikö ole ketään löytynyt ja et pitäisikö sinun mennä vaikka baareihin, kun siellä on niitä kivoja miehiäkin varmaan.

Tuollaista on paljon. Tai oli silloin joskus. Äiti "seksualisoi" kaiken. Jos miespuolinen kysyi jotain asiaa, hän liitti sen jotenkin seurusteluun. Ei yhtään ymmärrä, että eri sukupuolta olevat voi olla kavereita ja voi käydä lounaalla työkavereiden kanssa oli he kumpaa sukupuolta hyvänsä. Samaten työmatkojen kulkeminen saa juoruja liikenteeseen, jos satutaan olla eri sukupuolta!

Ja aina jos kerrom jostain tilanteesta on ensimmäinen kysymys "oliko tämä toinen siis mies vai nainen". Jos vastasin, että toinenoli mies oli vanhempieni ilme heti myhäilevä nykyään vastaan aina, että nainen henkilön oikeasta sukupuolesta riippumatta.

Minusta kuulostaa siltä, että puutteellisesti kehittynyt itsetuntosi on nämä asiat pilannut. Nyt vaan reippaasti aikuistumaan ja rakentamaan toimivampi identiteetti. Se onnistuu kyllä ja elämä muuttuu muutenkin paremmaksi, kun ei tarvitse syytellä toisia omista tunteista ja ajatuksista.

Mä tiedän tuon ja omat vanhemmat teki samaa. Semmoista kiusottelua ja hauskaa vissiin oli heidän mielestä. Lapselle noloa. 

Nyt kun aikuisena miettii niin todellakin; Sairasta. Tahallista nolostuttamista. Miksi????

Itsellä lapsia. Tyttöjä ja poikia. Ja todellakaan en ole tätä omille lapsilleni koskaan tehnyt. Isoimmalla on ollut muutamia tyttökavereita. Tulleet ja menneet. On juteltu just suhteista ja seksistäkin sen kautta, että kaiken lähtökohta pitää olla omien ja toisen rajojen kunnioittaminen ja rehellisyys. Mustasukkaisuus ja toisen ihmisen rajoittaminen (mm. Ettei saisi olla kavereita vastakkaisesta sukupuolesta tmv) kertoo vain siitä, että tämä mustis on epävarma.

Olen pahoillani, että sinulla on jäänyt tuollainen trauma noista vanhempiesi puheista. Itse onneksi en ole tästä pitemmän päälle kärsinyt.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kuulostaa siltä, että puutteellisesti kehittynyt itsetuntosi on nämä asiat pilannut. Nyt vaan reippaasti aikuistumaan ja rakentamaan toimivampi identiteetti. Se onnistuu kyllä ja elämä muuttuu muutenkin paremmaksi, kun ei tarvitse syytellä toisia omista tunteista ja ajatuksista.

Vaikea sitä on varmaan kehittää tervettä itsetuntoa, jos omat vanhemmatkin ovat tahalleen vitsailleet ja vihjailleet asiattomia.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kuulostaa siltä, että puutteellisesti kehittynyt itsetuntosi on nämä asiat pilannut. Nyt vaan reippaasti aikuistumaan ja rakentamaan toimivampi identiteetti. Se onnistuu kyllä ja elämä muuttuu muutenkin paremmaksi, kun ei tarvitse syytellä toisia omista tunteista ja ajatuksista.

Minusta taas tuntuu että sinun puutteellisesti kehittynyt itsetuntosi estää sinua suhtautumasta ap:n asiaan empaattisesti ja asiaa ymmärtäen.

Voit myös lisäksi olla joku näistä vanhemmmista joka on heittänyt tällaista paskaläppää LAPSELLE.

Tää on kyllä oikeasti varmaan aika yleistä varsinkin vielä joitakin vuosia sitten, vaikka ei varmaan monelle aiheuta ihan näin rajuja seuraumuksia. Muistan pari vuotta sitten, kun pari tuttua halusivat ottaa vauvoistaan läpän varjolla jotain "pariskuntakuvia", kun heillä vain sattui olemaan molemmilla eri sukupuolta olevat vauvat. Sitten tietysti hauskuuden nimissä lässyttivät kaikkea muutakin.

Tuttua huttua. Lisäksi jos oli hame päällä isä kommentoi, että pitää olla kunnon housut jalassa ettei miehet saa raiskattua. Löysällä vyötäröllä olevat housut on helppo repiä alas oli selitys. Miehiä piti varoa kun haluavat naisista vain seksiä ja sitten jättävät. Ollut vähän ongelmia edes tutustua miehiin parisuhdemielessä kun lapsena ja teininä vastakkainen sukupuoli demonisoitiin.

Vierailija kirjoitti:

Tuttua huttua. Lisäksi jos oli hame päällä isä kommentoi, että pitää olla kunnon housut jalassa ettei miehet saa raiskattua. Löysällä vyötäröllä olevat housut on helppo repiä alas oli selitys. Miehiä piti varoa kun haluavat naisista vain seksiä ja sitten jättävät. Ollut vähän ongelmia edes tutustua miehiin parisuhdemielessä kun lapsena ja teininä vastakkainen sukupuoli demonisoitiin.

Ymmärrän hyvin että se vaikuttaa jos noin on annettu koko ajan ymmärtää. Ihan samoin joillain onnekkailla on lähipiirissä ollut lähes pelkästään hyviä ja turvallisia miehiä ja heille taas ne miehet näyttäytyvät ihan eri tavalla. Olen itse huomannut että ne naiset joille miehet ovat jo lapsena olleet joku uhkaava vaara ajautuvat helposti aikuisina myös huonoihin parisuhteisiin. Ja taas ne joilla on ollut lähellä turvallisia miehiä, päätyvät usein yhteen hyvin ja turvallisten miesten kanssa. Näin se sitten kulkee sukupolvesta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Tämä vihjailu alkoi jo päiväkodissa, jolloin en edes ymmärtänyt oikein koko ihastumista tai muuta. Tuli vain kamala häpeän tunne siitä, kun aikuiset naureskellen kysyivät, että olenko ihastunut Mattiin.

Sitten näitä: "leikitkö taas Matin kanssa heheh?" Joo leikin, mutta en enää tuon jälkeen sitten leikkinytkään.

Onneksi omat vanhempani eivät tehneet tätä. Serkun isä kyllä tykkäsi aina tavatessa kysyä poikaystävää - lopetti vasta sitten kun oma nuorin tytär monen poikaystävän jälkeen tuli vahingossa raskaaksi miehelle, jolla jo entuudestaan oli yksi vahinkolapsi.

Voin samaistua aloittajaan täysin. Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja erityisesti miespuolisten kanssa on vaikea olla normaalisti missään tilanteessa. Nimen omaan pelkään, että he luulevat, että minä luulen itsestäni jotain heidän suhteensa. Pelkään että lähetän vahingossa jotain "signaalia" heille. Tiedän kyllä kuinka oudolta ja sairaalta kuulostan. Pelkään postimiehiä, putkimiehiä, ihan ketä tahansa pizzakuskeista, lääkäreistä ja hoitajista lähtien, jos ovat miehiä. En tiedä kuinka tällaisen nurinkurisesti menneen asian voisi päästään poistaa. Terapiassakin olen käynyt, mutta miespelko ei katoa.

Lapsuudessa ja nuoruudessa kaikki kontaktini toiseen sukupuoleen, siis edes naapurinpojan nimen mainitseminen, johti tällaiseen kiusoitteluun ja kiusaamiseen vanhempien ja sisarusten taholta. Kaverillinen kirjeenvaihto pojan kanssa piti lopettaa, koska en jaksanut enää sitä häpäisyä joka kerta kun kirje tuli postista. Opin häpeämään, en ole varma mitä, mutta en pysty toimimaan normaalisti ihmisten enkä varsinkaan miesten kanssa. Kumma kyllä, olen kuitenkin päässyt naimisiin ja avioliittoni toimii oikein hyvin, mutta mieheni onkin ainoa mies johon luotan ja jota en pelkää.

16 haluaa vielä lisätä jotain, kun nyt tämä keskustelu jotenkin aktivoi ajatukset.

Pelkään, että miehet katsovat minua "sillä tavalla". En halua sitä enkä jotenkin hyväksy sitä, vaikka toisaalta olen kärsinyt myös yksinäisyydestä ja toivonut parisuhdetta ennen kuin tapasin mieheni. Olen ihan tavallisen näköinen, en erityisen kaunis enkä ruma, ja tiedostan kyllä etten ole mikään katseiden kerääjä. Olen kuitenkin realisti ja ymmärrän että ihmiset katselevat ja arvioivat toisiaan erityisesti jos etsivät puolisoa. En kestä ajatusta siitä, että joku tarkkailisi minua sillä tavalla. Pystyn hyväksymään sen vain, kun olen mieheni seurassa, ikään kuin turvassa. Tämän vuoksi eristän itseäni monista tilanteista ja voitte kuvitella kuinka hankalaa se on työelämässä ym.

Kyllä on tuttua!

Minusta kasvoi tyttöjen suhteen todella ujo poika samanlaisten vihjausten takia.

Ennen kouluikää valtaosa kavereistani oli tyttöjä, mutta kun koulu alkoi uudella paikkakunnalla, alkoi samalla jatkuva utelu ja vihjailu: Kukas teidän luokalla on se kaunein? Kehen ole ihastunut?

Tätä samaa tuli äidin ja sukulaistätien suusta.

Jotenkin herkkänä tämä sai minut sulkeutumaan. En kehdannut enää puhua tytöille lainkaan, en tytöistä enkä varsinkaan kotona.

Pieni 'leikkimielinen kiusoittelu' pilasi paljon nuoruudestani.

Vasta kun nuorena aikuisena sairastuin masennukseen niin siitä toipuessa opin taas puhumaan vastakkaiselle sukupuolelle ilman punasteluja, änkyttelyjä ja jatkuvaa pelkoa että joku rakentaa kahden sanan keskustelusta suuren romanssin.

Ensimmäinen seurustelunikin alkoi vasta 30 iässä. Onneksi nykyään olen perheellinen, mutta muistot noista ajoista vaivaavat toisinaan.

Joo, mulla on samanlaista taustaa ja nyt aikuisena miespuolisten työkavereidenkin kanssa keskusteleminen tuntuu jotenkin asiattomalta, vaikka eihän sen niin pitäisi mennä.

Tuttua, olen 70-luvulla syntynyt. Aina oli tätä vihjailua. Vanhemmat harrasti tätä ja joka kerta, kun tapasi sukulaisia heiltä samat setit. Päiväkodissa oli yksi poika. En osannut edes puhua vielä. Kerroin kaikille, että menen tämän pojan kanssa aimisiin. Misthän lie olin tällaista keksinyt!