Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Liika idyllisyys ahdistaa, miksi?
17.04.2022 |
Olen lähtöisin alkoholistiperheestä, jossa kaaos ja riitaisuus sen kaikissa muodoissa on ollut normaali mihin olen kasvanut ja tottunut. Meillä ei ollut mitään hienoa eikä asioihin erityisesti panostettu. Olen itsekin elänyt nuoreen aikuisuuteen asti ihannoiden rappioromanttista elämää.
Nyt vanhempana aikuisena elämä on harmonista ja ihanaa. Oikein piktoreskin idyllistä. Olen hiljalleen totutellut arvostamaan ns. parempaa elämää ja pienin askelin liikkunut pois entisestä elämästä. Silti nykyäänkin joskus oikein upeina hetkinä minua alkaa ahdistaa. Tuntuu vieraalta ja jotenkin tuskallisen idylliseltä. Puolisoni pitää normaalina sivistyneitä ja hienoja illallisia, arvostaa rauhaa ja kauneutta. Niin minäkin, mutta psyykeelläni on taipumus vierastaa sitä.
Ja varmaan jo selvisikin, että olen ottanut valtavan luokkaharppauksen elämäni aikana. Onko tämä tyypillistä muille kaltaisilleni?
Kommentit (11)
On tuttua, tuntuu joskus feikeiltä tollaset tilaisuudet. Mutta itsellä auttaa kun tiedostan sen ja päätän tietoisesti että aion nyt nauttia tästä ja viettää mukavaa aikaa ilman mitään vastahankauksia. ”Oikeaa elämää” ei ole olemassakaan on vain erilaisia tapoja elää ja kaikista voi mielestäni oppia jotain, myös niistä idyllisistä ja vähän ulkokultaisista tilaisuuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoinen kysymys, johon en ikävä kyllä osaa vastata. Mieheni on kotoisin huomattavasti vaatimattomammista oloista ja rikkinäisestä perheestä, ja hänelle vaikka minun perheeni sunnuntaipäivälliset tuntuvat vähän teennäiseltä pönötykseltä. Itse kun on kasvanut siihen, niin minulle se on ihan normaalia rentoa yhdessäoloa. Luulen, että hän pystyisi jollain tavalla samaistumaan ajatteluusi.
Tunnistan. Vähän eri tilanteet ehkä itselle laukaisevat, mutta erilaiset ovat kipukohdat ja taustakin.
Luulen, että se on surua. Jotain surematta jäänyttä surua siitä, minkälaista turvaa, rakkautta, tasapainoa tms. itseltä puuttui ja jota salaa toivoi. Mutta on täytynyt oppia pärjäämään ilman ja rakentaa suojakuori, panssari, jonka turvin on selvinnyt siitä puutteellisesta lapsuudesta huolimatta.
Joskus sitten onni tuntuu vieraalta ja väärältä sekä siksi ettei siihen ole tottunut ja mieltää itsensä edelleen sen koetun kärsimyksen kautta erilaiseksi, ulkopuolikseksi, kuuluvaksi jonkinlaiseen erilaiseen henkiseen ja/tai fyysiseen elinympäristöön.
Näin sanoisin ainakin oman kokemuksen perusteella, vierauden kokemus ja suru.
Älä mene pitkille illallisille tai kumppanin oikkujen mukaan. Tee oma elämäsi sellaiseksi ettei ahdista, ei siihen kai alkoholia tarvita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen rappio. Nyt harmonia tylsyyteen asti. Kukaan joka on elänyt alkoholisti perheessä- ei ihannoi rappioromantiikkaa.
No jos mikään ei ole koskaan ollut minuuttiakaan hyvin omassa elämässä perheen kesken, niin tulee kyllä hyvin ahdistava olo semmosesta ”oleskelusta” jossa kaikki on vaan tyytyväisiä tuntikausia…
Huomaan että itse puuhaan, työskentelen, näprään ja touhuan. ”Mä voin keittää kahvit” ”Vien koiran” ”Teenpä pienet jumpat kun oon jumissa” ”hei mä voisin…”
Herraskaista on lojuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen rappio. Nyt harmonia tylsyyteen asti. Kukaan joka on elänyt alkoholisti perheessä- ei ihannoi rappioromantiikkaa.
Ei ole tylsää vaan ihanaa. Mutta sitten jossain kohtaa alkaa ahdistaa. Ap
Ehkä tavoitan mitä haet takaa. Mun vanhemmat taas on hyvin erilaisista taustoista enkä vieläkään oikein tiedä kuka olen. Kaipa ylemmän keskiluokan ja white trashin hybridi joka elää nyt keskiluokkaista elämää :D Välillä tulee ahdistuksen hetkiä, esim juuri illalliset tuntuu pönötysmeiningiltä ja stressaan käyttäydynkö oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä kyse ei siis ole sellaisesta, etten kokisi ansaitsevani kuulua porukkaan/tilanteeseen, kuten joillain täällä ilmeisesti. Ei ole siis huijarisyndroomaa.
Oma kokemus on verrattavissa enemmän sellaiseen, että joku silittää ja se tuntuu hyvältä, mutta jossain kohtaa se alkaakin tuntua ärsyttävältä. Tai että liikaa makeaa syödessä ensin maistuu hyvältä ja sitten tulee huono olo. Eli jotenkin se on yhtäkkiä ”liikaa”. Ap
Alue: Aihe vapaa
Esimerkkinä miehen kanssa pihatöiden jälkeinen sauna ja rennon autuas olo. Grilli kuumaksi, hyvät lihat ja vihannekset grilliin. Miellyttävää musiikkia. Upea kattaus ja kynttilöitä. Hyvää keskustelua ja romanttista tunnelmaa. Koti on siisti ja harmoninen. Kaikki on niin hyvin että itkettää.
Miksi tällainen ei tunnu pelkästään hyvältä? Ap