Syntymä ja kuolema molemmat kuuluu elämään

Vierailija kirjoitti:

Minä olen parantumattomasti sairas ja vaikka lääkityksen avulla pysyn kunnossa ja pystyn osallistumaan normaaliin elämään tiedän että se tulee jäämään lyhyemmäksi kuin ilman sairauttani olisi todennäköisesti tullut.

Minua ei pelota, mutta silti toivon koko sydämestäni että sairauteni pysyy kurissa vielä pitkään koska elämänhaluni on kova ja haluan vielä kokea ja nähdä paljon. Kyllä sitä kun sellaisen diagnoosin saa, sen kanssa oppii elämään ja elämänarvot muuttuu aika radikaalisti. Alkaa nähdä kaiken turhan turhana ja tärkeän entistä tärkeämpänä. 

Nyt sitä huomaa miten suurin osa ihmisistä elää kuin mitään kuolemaa ei olisikaan. Se huitaistaan syrjään, ei minulle niin käy tai sitten joskus hamassa vanhuudessa johon on ikuisuus aikaa. Sitten kun se läväytetään eteen että eipäs se niin olekaan, silmät aukeaa todellisuuteen.

En tarkoita että pitäisi elää koko ajan muistamalla että kuolen kuitenkin ja kaikki päättyy vaan sitä, että olisi hyvä tarkistaa ne omat arvonsa ja elämäntapansa. Että ei tuhlaisi aikaansa ja päiviään kaikenlaiseen täysin turhaan ja älyttömään, niitä päiviä kun ei takaisin saa, ne on käytetty. Peruuttamattomasti.

Ei tuhlaisi vihaamiseen ja kateuteen ja katkeruuteen mikä tuntuu olevan kaikilla päällimmäisenä. 

Itse en ole kertonut sairaudestani kuin kolmelle läheiselleni ja he eivät puhu eteenpäin koska niin pyysin. En siksi että pelkäisin menettäväni ystäviä vaan siksi että haluan että minuun suhtaudutaan kuten terveeseen, ei pelokkaasti ja miettimällä mitä voi sanoa tai tehdä. Olen se sama ihminen, minulla vain on tällainen sairaus. Ei se tee minusta pelottavaa eikä tämä tartu.

He ovat eläneet kanssani tämän reilut neljä vuotta kun tämän diagnoosin sain aavistamatta että olen sairas. Ei se minua ole hirviöksi tai pelottavaksi muuttanut, sama olen kuin ennenkin.Miksi pitäisi kenenkään pelätä? En usko että nämä ihmiset minut hylkäisivät, mutta suhtautuminen muuttuisi varmasti ja sitä en halua. Haluan säilyttää rennot ja hyvät suhteet loppuun asti.

Suntymä ja kuolema ovat elämänkaaren luonnolliset päät, ne kokee jokainen joka elää.

"En tarkoita että pitäisi elää koko ajan muistamalla että kuolen kuitenkin ja kaikki päättyy vaan sitä, että olisi hyvä tarkistaa ne omat arvonsa ja elämäntapansa. Että ei tuhlaisi aikaansa ja päiviään kaikenlaiseen täysin turhaan ja älyttömään, niitä päiviä kun ei takaisin saa, ne on käytetty. Peruuttamattomasti.

Ei tuhlaisi vihaamiseen ja kateuteen ja katkeruuteen mikä tuntuu olevan kaikilla päällimmäisenä. "

Ainakin olet alkanut ajatella syvällisemmin kuin useimmat ihmiset. Onnea sinulle.

Tähän tiivistyy esim koko koronapandemia. Kuolemanpelko on nykyään niin järjetön.

Ei haluta ymmärtää, että monisairaat ikäihmiset kuolee joka tapauksessa lähivuosina influenssaan, koronaan, perussairauksiinsa tms. Väistämättömän kallista lykkäämistä.

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaa pelkääminen ja eläkää elämää.

Mielestäni pieni kuolemanpelko on osa ihmisen itsesuojeluvaistoa. Ei tietenkään liian voimakkaana ettei se ala rajoittaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä olen jutellut ikääntyvien sukulaisten kanssa kuolemasta. Tahtovat puhua aiheesta, joten en ohita aihetta. Olen todennut, että tänään on kuitenkin kiva elää ja että sille ei mitään voi, että jonain päivänä on myös kuoltava.

Miksi sitä kuolemaa edes pitää miettiä jos et nyt tällähetkellä ole kuollut vaan ihan hereillä ja elossa? Eikö nyt ole juuri aika elää jos on elossa eikä elää kuolemanpelossa turhaan. Se kuolemahan tulee jokaiselle kuitenkin niin miksi jotain niin normaalia ja luonnollisen asian antaisi vaikuttaa elämään? Kuolemanpelko on jotain niin turhaa.

Mielestäni se ei kuvaa kuolemanpelkoa, jos tahtoo puhua kuolemasta ja jos miettii välillä kuolemaa. Vanhat ihmiset varsinkin tahtovat olla valmiimpia kuolemaansa ja se vaatii kuoleman käsittelyä.

He tahtovat tietää, että miten jälkeen jäävät kokevat heidän kuolemansa. Pärjäävätkö he, jos vanhus ei enää jaksa raihnaiseksi käyvää elämäänsä kauemmin? Onko asoita, josta ei ole puhuttu tarpeeksi?

Läheisiltä saatu "lupa kuolla" antaa valmiuden nauttia jäljellä olevasta ajasta. Kuolema voi tulla yllättäin vanhallekin. Yhtenä päivänä  on onnellinen, ei vain muista ikäänsä, rasittaa itseään fyysisesti liikaa ja kuolee. Vanhan ihmisen kuolema tuntuu luonnollisemmalta kuin nuoren.

Monet vanhimmista sukulaisistani ovat minulle kertoneet miten haluaisivat hautajaisensa. Maahautaus vai tuhkaus oli tärkeää saada sanottua. Sanoin kyllä että eikö kannattaisi sanoa niille heidän omille lapsilleen mutta sanoivat ettei se onnistu, jos asian yrittää ottaa esille niin lapset heti sanovat etteivät halua kuulla ja ettei äidin/isän kannata ajatella kuolemaa koska ei se vielä moniin vuosiin ole tulossa,, ja ei ehkä olekkaan mutta pitäisi kuitenkin pystyä kuuntelemaan heidän toivomuksiaan kun ne vielä pystytään sanomaan.

Kuoleman pelko ja kuolemasta puhumattomuus liittyy ihmisen taikauskoisuuteen. "Jos sanot sen ääneen, se tulee/toteutuu."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaa pelkääminen ja eläkää elämää.

Mielestäni pieni kuolemanpelko on osa ihmisen itsesuojeluvaistoa. Ei tietenkään liian voimakkaana ettei se ala rajoittaa elämää.

Ja varma kuolema edessä; ainakin älyllisesti turhauttavaa, jos ei ahdistavaa.

Jatkuvasti on pelko mm. kuolemasta milloin vain, ja sitten sitä ei voi lopulta kuitenkaan välttää, eikä vanhentuessa tapahtuva prosessi ja elämän kärsimykset matkalla myöskään innosta ylistämään elämää erityisemmin.

Pieni hetki olemassa, loputon aika olemattomuudessa.

Myrkkyä motiiveille; johtaen pinnalliseen elämään, jossa nautinto korostuu. Ja sitten siitäkin kilpaillaan, kuka saa minkäkin mukavan työn ja hyvän palkan, asunnon jne. Elämä ja yhteiskunta rankaisee vähemmästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä olen jutellut ikääntyvien sukulaisten kanssa kuolemasta. Tahtovat puhua aiheesta, joten en ohita aihetta. Olen todennut, että tänään on kuitenkin kiva elää ja että sille ei mitään voi, että jonain päivänä on myös kuoltava.

Miksi sitä kuolemaa edes pitää miettiä jos et nyt tällähetkellä ole kuollut vaan ihan hereillä ja elossa? Eikö nyt ole juuri aika elää jos on elossa eikä elää kuolemanpelossa turhaan. Se kuolemahan tulee jokaiselle kuitenkin niin miksi jotain niin normaalia ja luonnollisen asian antaisi vaikuttaa elämään? Kuolemanpelko on jotain niin turhaa.

Sitten, kun joku meistä kuolee, on niiden, jotka eivät kuolleet, on helpompi käsitellä sitä kuolemaa, jos siitä on puhuttu hänen/heidän kanssa, jo(t)ka kuoli(vat).

Erään tuttavani isä kuoli. Tuttavani sanoi, ettei hänellä ole mitään syytä surra isänsä kuolemaa. Hän tiesi, mitä isänsä ajatteli kuolemasta. Hän tiesi, kuinka odotettu tapahtuma kuolema oli hänen pitkäaikaissairaalle isälleen. Eli se kuolema oli käsitelty hyvin jo ennen kuolemaa, joten kamalasti ei jäänyt tunnetasolla käsiteltävää enää siihen kuoleman jälkeiseen aikaan. 

Elämä alkaa syntymästä. Loppuu kuolemaan. Useimmilla elämää välissä .

Sitten tulee seuraavat.

Lainassa on hommat meillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaa pelkääminen ja eläkää elämää.

Mielestäni pieni kuolemanpelko on osa ihmisen itsesuojeluvaistoa. Ei tietenkään liian voimakkaana ettei se ala rajoittaa elämää.

Minusta kuoleman PELKO ei oo itsesuojeluvaistoa, vaan opittu asia. Halu pysyä elossa (kuoleman välttäminen) sen sijaan on itsesuojeluvaistoa, mutta siihen ei tarvita pelkoa

Vierailija kirjoitti:

Tähän tiivistyy esim koko koronapandemia. Kuolemanpelko on nykyään niin järjetön.

Ei haluta ymmärtää, että monisairaat ikäihmiset kuolee joka tapauksessa lähivuosina influenssaan, koronaan, perussairauksiinsa tms. Väistämättömän kallista lykkäämistä.

Tämä on minustakin outoa. Ja se, että hauraan lähes satavuotiaan kuolema kulkutautiin on "tragedia". Vai olisiko se ihan normaalia elämän kiertokulkua? Tragedia on nuoren kuolema tai kenen tahansa väkivaltainen kuolema.

Tässä on hyvin kaunis tarina. Sillä ei ole väliä, mikä uskonnon Jumala on kyseessä, koska on vain yksi Jumala. Vaikka uskontoja on monia erilaisia.

Kuoleman jälkeen ihminen tapasi Jumalan, joka sanoi: "Kuljin aina kanssasi, kun olit maan päällä. Voit nähdä itse, tässä ovat jalanjälkesi, ja Minun Jalanjälkeni ovat aina kanssasi." Mutta kuollut mies sanoi: "Mutta täällä minulla oli kaikkein vaikeimmat ajat, ja täällä on vain minun jalanjälkeni nähdä. Missä olit, kun olin vaikeuksissa?” Jumala sanoi: "Sinä aikana, lapseni, MINÄ KANNOIN SINUA SYLISSÄNI, joten vain yksi pari jalanjälkiä näkyy, sinun jalanjälkesi".

Voi myös syntyä kuolleena.

Kaikki syntyvä myös kuolee.

Kyllä mun henkeä salpaa että kun olen kuollut, menen olemattomuuteen, ei ole enää mitään Ei edes tuota 'ei mitään'. Käsittämätöntä .

Kuolemaa pelkäävät he joilla ei ole Jeesus Kristus sydämessä.

Vierailija kirjoitti:

Loppujen lopuksi tätä maailmaa ei ole luotu antamaan meille nautintoa. Toisin uskominen olisi harhaa; tällainen odotus johtaisi pettymykseen ja toiveiden romahtamiseen.

Minä olen vakavasti sairas ja koen, että elämä on nimenomaan ihana, pitkä nautinto. Millään en irrottaisi otetaa, en koskaan jos voisin valita :D

En tiedä. Olen järkyttyneenä seurannut 80-vuotiaiden huutoa ja parkua neljänsien koronarokotteiden perään.