Syntymä ja kuolema molemmat kuuluu elämään

Vain suomalaisten tekopyhien ongelma.

Ihimset luulevat eivät kosketa heitä.Katovat kuin peru saaharaan jos sukulaisella tai ystävällä joku kuollut.

"....hyssytellään hiljaiseksi".

Koska ajatellaan, että kaikki pelkäävät kuolemaa. Joskus se voi olla kuitenkin helpotus.

Kaikki eivät pelkää kuolemaa. Kuolema kuin tapahtuma voi olla kivulias, niin tietenkin se pelottaa. Samoin sairaudet jne. Mutta eikös elämää ole enemmän syytä pelätä?

Niinpä. Mihinkähän tällainen tapa mahtaa perustua tai mistä se juontaa jälkensä?

Hyvä huomio ja tiedätkö miksi? Koska ihmisiä halutaan pelotella kuolemaan asti. Pelolla kontrolloidaan. 

Kuolema on nimenomaan yhtä normaalia kuin kuoleminen eikä siinä mitään pelättävää pitäisi olla.

Lopettakaa pelkääminen ja eläkää elämää.

Vierailija kirjoitti:

Niinpä. Mihinkähän tällainen tapa mahtaa perustua tai mistä se juontaa jälkensä?

Ihminen pelkää kadota olemattomiin, että siitä ei jää mitään jäljellä.

Kuolemanpelkokin on normaalia ja osa elämää. Se on aina tuntematon musta aukko, josta ei oikeasti tiedetä mitään, johon kaikki loppuu.

Vierailija kirjoitti:

Kuolemanpelkokin on normaalia ja osa elämää. Se on aina tuntematon musta aukko, josta ei oikeasti tiedetä mitään, johon kaikki loppuu.

paljon ,riittävästi tiedetään.onko yleinen käsitys ettei tiedetä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät pelkää kuolemaa. Kuolema kuin tapahtuma voi olla kivulias, niin tietenkin se pelottaa. Samoin sairaudet jne. Mutta eikös elämää ole enemmän syytä pelätä?

Elämä se on pelottavaa. Etkö ole vielä tajunnut sitä? Erityisesti viimeaikaisten tapahtumien valossa.

Kyllä minä olen jutellut ikääntyvien sukulaisten kanssa kuolemasta. Tahtovat puhua aiheesta, joten en ohita aihetta. Olen todennut, että tänään on kuitenkin kiva elää ja että sille ei mitään voi, että jonain päivänä on myös kuoltava.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä olen jutellut ikääntyvien sukulaisten kanssa kuolemasta. Tahtovat puhua aiheesta, joten en ohita aihetta. Olen todennut, että tänään on kuitenkin kiva elää ja että sille ei mitään voi, että jonain päivänä on myös kuoltava.

Miksi sitä kuolemaa edes pitää miettiä jos et nyt tällähetkellä ole kuollut vaan ihan hereillä ja elossa? Eikö nyt ole juuri aika elää jos on elossa eikä elää kuolemanpelossa turhaan. Se kuolemahan tulee jokaiselle kuitenkin niin miksi jotain niin normaalia ja luonnollisen asian antaisi vaikuttaa elämään? Kuolemanpelko on jotain niin turhaa.

Ehkä sellanen kuoleman "liian" syvällisesti miettiminen voi saada ihmisessä aikaan jotain. Esim epämukavia tuntemuksia, jota ei halua kohdata. Vaikka sen kohtaamalla voi parhaimmillaan päästä kuoleman pelosta. Ihmiset samaistuu ruumiiseensa pinnallisessa nykymaailmassa niin paljon, että sen fyysisen menettäminen ajatellaan olevan myös sen sisäisen loppu.

Loppujen lopuksi tätä maailmaa ei ole luotu antamaan meille nautintoa. Toisin uskominen olisi harhaa; tällainen odotus johtaisi pettymykseen ja toiveiden romahtamiseen.

Minä olen parantumattomasti sairas ja vaikka lääkityksen avulla pysyn kunnossa ja pystyn osallistumaan normaaliin elämään tiedän että se tulee jäämään lyhyemmäksi kuin ilman sairauttani olisi todennäköisesti tullut.

Minua ei pelota, mutta silti toivon koko sydämestäni että sairauteni pysyy kurissa vielä pitkään koska elämänhaluni on kova ja haluan vielä kokea ja nähdä paljon. Kyllä sitä kun sellaisen diagnoosin saa, sen kanssa oppii elämään ja elämänarvot muuttuu aika radikaalisti. Alkaa nähdä kaiken turhan turhana ja tärkeän entistä tärkeämpänä. 

Nyt sitä huomaa miten suurin osa ihmisistä elää kuin mitään kuolemaa ei olisikaan. Se huitaistaan syrjään, ei minulle niin käy tai sitten joskus hamassa vanhuudessa johon on ikuisuus aikaa. Sitten kun se läväytetään eteen että eipäs se niin olekaan, silmät aukeaa todellisuuteen.

En tarkoita että pitäisi elää koko ajan muistamalla että kuolen kuitenkin ja kaikki päättyy vaan sitä, että olisi hyvä tarkistaa ne omat arvonsa ja elämäntapansa. Että ei tuhlaisi aikaansa ja päiviään kaikenlaiseen täysin turhaan ja älyttömään, niitä päiviä kun ei takaisin saa, ne on käytetty. Peruuttamattomasti.

Ei tuhlaisi vihaamiseen ja kateuteen ja katkeruuteen mikä tuntuu olevan kaikilla päällimmäisenä. 

Itse en ole kertonut sairaudestani kuin kolmelle läheiselleni ja he eivät puhu eteenpäin koska niin pyysin. En siksi että pelkäisin menettäväni ystäviä vaan siksi että haluan että minuun suhtaudutaan kuten terveeseen, ei pelokkaasti ja miettimällä mitä voi sanoa tai tehdä. Olen se sama ihminen, minulla vain on tällainen sairaus. Ei se tee minusta pelottavaa eikä tämä tartu.

He ovat eläneet kanssani tämän reilut neljä vuotta kun tämän diagnoosin sain aavistamatta että olen sairas. Ei se minua ole hirviöksi tai pelottavaksi muuttanut, sama olen kuin ennenkin.Miksi pitäisi kenenkään pelätä? En usko että nämä ihmiset minut hylkäisivät, mutta suhtautuminen muuttuisi varmasti ja sitä en halua. Haluan säilyttää rennot ja hyvät suhteet loppuun asti.

Suntymä ja kuolema ovat elämänkaaren luonnolliset päät, ne kokee jokainen joka elää.

Lakataan siis pelkäämästä kuolemaa. Se tulee, kun sen on tultava, ja sen pituinen se.

Mitä siitä kuolemasta sitten pitäisi puhua?

Syntymä on kuolemantuomio.