Sorruin soittamaan exälle ja nyt kaduttaa niin että vihaan itseäni yli kaiken

Koska tehtyä ei tekemättömäksi saa niin se pitää vain unohtaa. Lähde lenkille, mene pitkään suihkuun ja tilaa lemppariruokaa tai mitä vaan joka saa sulle paremman olon ja ennen kaikkea ihan ekana ja just nyt samantien siivoat puhelimestasi kaikki mahdolliset exäsi yhteystiedot, jotta et voi edes ottaa siihen enää ikinä yhteyttä vaikka se tuntuisi sillä hetkellä kuinka hyvältä idealta. 

Blokkaa mies kaikilla somealustoilla, numero kans puhelimes. Älä vastaa tuntemattomiin. Mies on manipuloiva playeri, vaikka ei siltä ulkonäöllisesti näytä. Se ei muutu. Piste.

Parempi olla sinkku kuin suhteessa k usipäisen miehen kanssa.

Ei tuohon maailma kaadu. Moni on sortunut samaan, sitä sattuu, olet vain ihminen. Nyt unohdat koko tyypin ja siirryt eteenpäin.

Toipuminen sisältää aina retkahduksia ja uudelleen nousemisia.  Älä lannistu.  Katse kohti päämäärää aina kun saat uudelleen kerättyä voimasi ja itsetuntosi. 

Mulla eroprosessi esineellistävästä playerinarsistista kesken.

Olen päättänyt, että häpeä on hänen, ei mun (esitti hurmaavaa herrasmiestä, joka on tosissanan kiinnostunut ja rakastunut, ei ole). Tuo eristäytyminen on tuttua, olen ollut puoli vuotta ihan jumissa. Mutta olen päättänyt pitää suuni auki ja näin siirtänyt nolotkin yksityiskohdat itseni ulkopuolelle. Kukaan ei ole tuominnut minua vaan hänet.

Ja vaikka hän ei välittänyt minusta eikä edes tajunnut tutustua minuun yksilönä, olen pitänyt kiinni ajatuksesta, että minä olen hyvä ja pidetty tyyppi ja sinä ap kuulostat myös sellaiselta. Miehien tappio, etteivät tajunneet meidän päälle. Me ansaitsemme parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut jotakin vastaavaa ja tiedän, miten vaikea tuollaisesta suhteesta on päästä irti. Itsekin retkahdin monta kertaa ja on/off pelleily kesti vuosia. Se oli todella repivää.

Sitten, kun aloin oikeasti pääsemään irti, sain voimaa ja lohtua siitä ajatuksesta, että tunteet ovat vain tunteita - niiden mukaan ei tarvitse toimia. Voi tuntua paskalta, mutta mitä sitten: se menee ohi! Vaikka pitäisi kieriä lattialla tuskasta, se menee ohi.

Sitten kun oli olo, että täytyy ottaa eksään yhteyttä, asian pystyi järkeilemään. Ei täydy eikä kannata.

Ole armollinen itsellesi. Nyt kävi näin, mutta elämänhallinta ei ole mitenkään livennyt käsistä etkä ole matkalla vanhaan. Nyt kävi näin ja se siitä.

Kiitos. Saako kysyä mitä omalla kohdallasi tilanne vaati, että aloit saamaan tarpeeksesi? Oliko se vain sitä, että repivä kuvio kesti tarpeeksi pitkään että se väsytti sinut? Vai tapahtuiko lopulta jotain mikä oli jopa sen hetkisille matalille standardeille lopulta liikaa? Oma exäni ei esim. koskaan pettänyt mutta olen ajatellut, että olisin varmaan päässyt nopeammin jo eroon jos saisin lisää syitä vihata. Tai jos hän edes sanoisi jotain aivan hirveää, kuten ettei rakasta enää. Se sattuisi niin paljon etten voisi palata enää ajatuksissanikaan.

Tätä pitää yllä se, että mies sanoo heikolla hetkellä juuri niitä asioita mitä se riippuvuus sisälläni haluaa kuulla. Että kaikesta huolimatta hän rakastaa, hän ikävöi, olen hänen omansa vaikka eroaisimme. Hän selittelee välinpitämätöntä käytöstään niin, että ajattelisin mykkäkoulun ja valtapelin aikanakin edes jollain tasolla että ”hän ei hylännyt siksi ettei välitä, vaan siksi että on solmussa ja tarvitsee taas kerran vain aikaa selvittääkseen todelliset tunteensa minua kohtaan.” Meillä on kuin joku sairas sanaton sopimus, että vaikka meno kävisi kuinka hurjaksi, voimme tietyn tauon jälkeen kääntää sodan aina intohimoksi. Mies on itse myöntänyt että häntä kiihottaa aina eniten se, että jokainen kerta saattaa olla viimeinen, mutta kuitenkin molemmat tietää sen jollain tasolla että eihän tämä riitä vieläkään. Ei tämä ole viimeinen vaikka niin itsellemme välitämme, kuulumme silti toisillemme.

Järjellä ymmärrän, että jos mies oikeasti rakastaa, hän ei leikkisi sillä mahdollisuudella milloin oikeasti ei kuule minusta koskaan enää. Rakkauteen ei kuulu tällainen. Minua ei myöskään kiinnosta enää niin paljon, mitä pelkoja tai traumoja siellä taustalla miehellä on. Ei enää kiinnosta itkut lapsuudesta ja hylänneestä äidistä, epävarmuudesta jne. Se että annan empatiaa ei ole nimittäin muuttanut lopputulosta mitenkään. Lopputulos on aina se, että mies kostaa omat traumansa minuun, vaikka olin ollut hänelle kuinka kärsivällinen ja empaattinen tahansa. Antaisin mitä vain etten enää tuntisi mitään häntä kohtaan. Lopputuloksen kannalta ei ole mitään väliä, rakastiko mies minua kuorensa alla vai ei, jos hän kuitenkin tietoisesti valitsee kohdella minua huonosti. Olenhan itsekin rikki enkä silti kohtele häntä samoin, vaikka tässä olisi aihettakin. Ap

Ootko tutustunut jo Sam Vakniniin? Hän puhuu paljon tuosta miten miesnarsisti siirtää äititraumaansa naisiinsa ja on loputtomassa kierteessä. Älä ole osa kierrettä. Älä hyväksy toksista suhdetta. Muista, että itsekin olet siinä traumasiteen huumepiikin vuoksi, et aidon rakkauden.

Mies ei parane koskaan eikä kenenkään kanssa. Sinä tosiaan jäät ikuisesti hänen sairaaseen mieleensä esineeksi, sille et voi mitään. Mutta sinä paranet, kun pääset hänestä (ja muista menneisyyden haamuista eroon).

Ap, sun eksä ei kykene aitoon rakkauteen. Tiedät itsekin, kun mietit asiaa. Katso tekoja, ei sanoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut jotakin vastaavaa ja tiedän, miten vaikea tuollaisesta suhteesta on päästä irti. Itsekin retkahdin monta kertaa ja on/off pelleily kesti vuosia. Se oli todella repivää.

Sitten, kun aloin oikeasti pääsemään irti, sain voimaa ja lohtua siitä ajatuksesta, että tunteet ovat vain tunteita - niiden mukaan ei tarvitse toimia. Voi tuntua paskalta, mutta mitä sitten: se menee ohi! Vaikka pitäisi kieriä lattialla tuskasta, se menee ohi.

Sitten kun oli olo, että täytyy ottaa eksään yhteyttä, asian pystyi järkeilemään. Ei täydy eikä kannata.

Ole armollinen itsellesi. Nyt kävi näin, mutta elämänhallinta ei ole mitenkään livennyt käsistä etkä ole matkalla vanhaan. Nyt kävi näin ja se siitä.

Kiitos. Saako kysyä mitä omalla kohdallasi tilanne vaati, että aloit saamaan tarpeeksesi? Oliko se vain sitä, että repivä kuvio kesti tarpeeksi pitkään että se väsytti sinut? Vai tapahtuiko lopulta jotain mikä oli jopa sen hetkisille matalille standardeille lopulta liikaa? Oma exäni ei esim. koskaan pettänyt mutta olen ajatellut, että olisin varmaan päässyt nopeammin jo eroon jos saisin lisää syitä vihata. Tai jos hän edes sanoisi jotain aivan hirveää, kuten ettei rakasta enää. Se sattuisi niin paljon etten voisi palata enää ajatuksissanikaan.

Tätä pitää yllä se, että mies sanoo heikolla hetkellä juuri niitä asioita mitä se riippuvuus sisälläni haluaa kuulla. Että kaikesta huolimatta hän rakastaa, hän ikävöi, olen hänen omansa vaikka eroaisimme. Hän selittelee välinpitämätöntä käytöstään niin, että ajattelisin mykkäkoulun ja valtapelin aikanakin edes jollain tasolla että ”hän ei hylännyt siksi ettei välitä, vaan siksi että on solmussa ja tarvitsee taas kerran vain aikaa selvittääkseen todelliset tunteensa minua kohtaan.” Meillä on kuin joku sairas sanaton sopimus, että vaikka meno kävisi kuinka hurjaksi, voimme tietyn tauon jälkeen kääntää sodan aina intohimoksi. Mies on itse myöntänyt että häntä kiihottaa aina eniten se, että jokainen kerta saattaa olla viimeinen, mutta kuitenkin molemmat tietää sen jollain tasolla että eihän tämä riitä vieläkään. Ei tämä ole viimeinen vaikka niin itsellemme välitämme, kuulumme silti toisillemme.

Järjellä ymmärrän, että jos mies oikeasti rakastaa, hän ei leikkisi sillä mahdollisuudella milloin oikeasti ei kuule minusta koskaan enää. Rakkauteen ei kuulu tällainen. Minua ei myöskään kiinnosta enää niin paljon, mitä pelkoja tai traumoja siellä taustalla miehellä on. Ei enää kiinnosta itkut lapsuudesta ja hylänneestä äidistä, epävarmuudesta jne. Se että annan empatiaa ei ole nimittäin muuttanut lopputulosta mitenkään. Lopputulos on aina se, että mies kostaa omat traumansa minuun, vaikka olin ollut hänelle kuinka kärsivällinen ja empaattinen tahansa. Antaisin mitä vain etten enää tuntisi mitään häntä kohtaan. Lopputuloksen kannalta ei ole mitään väliä, rakastiko mies minua kuorensa alla vai ei, jos hän kuitenkin tietoisesti valitsee kohdella minua huonosti. Olenhan itsekin rikki enkä silti kohtele häntä samoin, vaikka tässä olisi aihettakin. Ap

Näitä suhteita yhdistää se, että nainen aina selittää miehen käytöstä eikä niinkään omaansa. Jos mies ei itse esitä psykologisia selityksiä, keksii ne nainen itse. Muutoksen tärkein osanen on se, että ymmärtää miksi itse toimii niin kuin toimii. Jostain syystä nimenomaan naisilla on suuri tarve psykologisoida miehiä, ja tämäkin tekee raskaaksi seurata näitä suhteita. Ota huomioon sekin, että todennäköisesti projisoit omia ajatuksiasi mieheen, kun teet hänestä "pahan". Jos näkisit hänet hiukan vähemmän dramaattisesti, olisi muutos helpompaa. Olet kietonut hänet omaan omista projektioistasi koostuvaan sellofaaniin, minkä sitten koet rakkauden tunteena. Nro 15

Poista kaikki yhteystiedot, varsinkin puhelinnumero puhelimesta. Näin olen itsekkin toiminut. Ja tietenkin sen puhelinnumeron jostain löytää, mutta sitä etsiessä pysähdyt ehkä miettimään miksi soitaisit.

mitä viddua........"hän ei hylännyt siksi ettei välitä, vaan siksi että on solmussa ja tarvitsee taas kerran vain aikaa selvittääkseen todelliset tunteensa minua kohtaan.” Meillä on kuin joku sairas sanaton sopimus, että vaikka meno kävisi kuinka hurjaksi, voimme tietyn tauon jälkeen kääntää sodan aina intohimoksi. Mies on itse myöntänyt että häntä kiihottaa aina eniten se, että jokainen kerta saattaa olla viimeinen, mutta kuitenkin molemmat tietää sen jollain tasolla että eihän tämä riitä vieläkään. Ei tämä ole viimeinen vaikka niin itsellemme välitämme, kuulumme silti toisillemme."

Tosiäijä, se rehellinen,  ei muuten jauha tuollaista skeidaa kuin sun pleijerisi on sulle jauhanut. Tuo on kuin suoraan jostain Hertta-sarjasta! Pleijerit tietää mitä itsetunnoltaan heikko nainen haluaa kuulla.  MIten sun itsetuntosi laita on ollut ennen pleijeriä? Miksi edes kuuntelet tuollaista shittiä? Ei tuo ole mitään suurta rakkautta, vaan täyttä manipulointia ja kusetusta. Ihan sumutusta. Tajua jo. 

Tosiäijä ei osaa tuollaista skeidaa.  Psykologia ja manipulointi ei ole sen hallussa. Jos se rakastaa, se tuo kukkapuskan. Se rakentaa sulle sen kasvihuoneen, juuri sellaisen mitä olet toivonut ja heittää sut sinne minne haluat. Se pussaa, kokeilee tissiä ja kysyy että pantasko. Se laittaa viltin sun päälles, kun kuorsaat sohvalla.. Se ärähtää kätilölle että muija on ollut synnytystuskissa 3 päivää, missä se lääkäri on!!? Se istuu sun sairaalavuotees äärellä joka päivä, kun hommasit myyräkuumeen ja ärähtää Hiljaa! lapsille, kun makaat päänsäryssä. Se maksaa sun sairaalalaskus ja antaa äitiyslomalla rahaa, että pääset hammaslääkärille kun paikka hajosi ja tilis on tyhjä. Ostaa sulle konttorivaatteet, kun sait uuden työpaikan työttömyyden jälkeen. Se ei puhu hurjista tunteista kuin ehkä vähän juhannuksena humalassa sanoo että "sä olet maailman paras muija." Töihin lähtiessä se antaa pusun poskelle. Lapset se hoitaa omalla tyylillään, ruuaksi ei ehkä ole gourmeeta mutta navat on täynnä ja iltasatu luettu. Pojan englanninläksyissä se yrittää auttaa, koulussa ope kysyy "Isäskö teki?" "Potkii" teinejä persuksille ja pitää sun kanssasi kuria. Hakee sut klo 01 lentokentältä, kun tulet väsyneenä työmatkalta ja aamulla pitäs jaksaa avata työkone. Kotona odottaa valmispitsa. 

Noin se vaan menee. Pleijeriä ei KIINNOSTA kuin sen oma napa. Oikeissa avuntarvetilanteissa sitä apua on ihan turha odottaa ja  kaikki mitä sellaisen suusta tulee, on valetta. 

Poista pleijerin numero, blokkaa se ja unohda koko kusipää. Parempaakin on. Parempi yksinkin kuin menettää mielenterveytensä tuollaisen seurassa. Jätit sen, leikkaa loputkin langat pois. 

Tsemppiä sulle. Kevät tulee, maailma on auki. 

N52 v. , naimisissa 23 vuotta. 

Ap. Jos tulee uudelleen mielihalu soittaa ex:lle, etsi tämä ketju ja lue. Saat siitä voimaa pysyä erossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut jotakin vastaavaa ja tiedän, miten vaikea tuollaisesta suhteesta on päästä irti. Itsekin retkahdin monta kertaa ja on/off pelleily kesti vuosia. Se oli todella repivää.

Sitten, kun aloin oikeasti pääsemään irti, sain voimaa ja lohtua siitä ajatuksesta, että tunteet ovat vain tunteita - niiden mukaan ei tarvitse toimia. Voi tuntua paskalta, mutta mitä sitten: se menee ohi! Vaikka pitäisi kieriä lattialla tuskasta, se menee ohi.

Sitten kun oli olo, että täytyy ottaa eksään yhteyttä, asian pystyi järkeilemään. Ei täydy eikä kannata.

Ole armollinen itsellesi. Nyt kävi näin, mutta elämänhallinta ei ole mitenkään livennyt käsistä etkä ole matkalla vanhaan. Nyt kävi näin ja se siitä.

Kiitos. Saako kysyä mitä omalla kohdallasi tilanne vaati, että aloit saamaan tarpeeksesi? Oliko se vain sitä, että repivä kuvio kesti tarpeeksi pitkään että se väsytti sinut? Vai tapahtuiko lopulta jotain mikä oli jopa sen hetkisille matalille standardeille lopulta liikaa? Oma exäni ei esim. koskaan pettänyt mutta olen ajatellut, että olisin varmaan päässyt nopeammin jo eroon jos saisin lisää syitä vihata. Tai jos hän edes sanoisi jotain aivan hirveää, kuten ettei rakasta enää. Se sattuisi niin paljon etten voisi palata enää ajatuksissanikaan.

Tätä pitää yllä se, että mies sanoo heikolla hetkellä juuri niitä asioita mitä se riippuvuus sisälläni haluaa kuulla. Että kaikesta huolimatta hän rakastaa, hän ikävöi, olen hänen omansa vaikka eroaisimme. Hän selittelee välinpitämätöntä käytöstään niin, että ajattelisin mykkäkoulun ja valtapelin aikanakin edes jollain tasolla että ”hän ei hylännyt siksi ettei välitä, vaan siksi että on solmussa ja tarvitsee taas kerran vain aikaa selvittääkseen todelliset tunteensa minua kohtaan.” Meillä on kuin joku sairas sanaton sopimus, että vaikka meno kävisi kuinka hurjaksi, voimme tietyn tauon jälkeen kääntää sodan aina intohimoksi. Mies on itse myöntänyt että häntä kiihottaa aina eniten se, että jokainen kerta saattaa olla viimeinen, mutta kuitenkin molemmat tietää sen jollain tasolla että eihän tämä riitä vieläkään. Ei tämä ole viimeinen vaikka niin itsellemme välitämme, kuulumme silti toisillemme.

Järjellä ymmärrän, että jos mies oikeasti rakastaa, hän ei leikkisi sillä mahdollisuudella milloin oikeasti ei kuule minusta koskaan enää. Rakkauteen ei kuulu tällainen. Minua ei myöskään kiinnosta enää niin paljon, mitä pelkoja tai traumoja siellä taustalla miehellä on. Ei enää kiinnosta itkut lapsuudesta ja hylänneestä äidistä, epävarmuudesta jne. Se että annan empatiaa ei ole nimittäin muuttanut lopputulosta mitenkään. Lopputulos on aina se, että mies kostaa omat traumansa minuun, vaikka olin ollut hänelle kuinka kärsivällinen ja empaattinen tahansa. Antaisin mitä vain etten enää tuntisi mitään häntä kohtaan. Lopputuloksen kannalta ei ole mitään väliä, rakastiko mies minua kuorensa alla vai ei, jos hän kuitenkin tietoisesti valitsee kohdella minua huonosti. Olenhan itsekin rikki enkä silti kohtele häntä samoin, vaikka tässä olisi aihettakin. Ap

Minun kohdallani viimeinen raja lopulta ylitettiin, kun sain selville, että ex oli pettänyt minua. En olisi ikinä sitä hänestä uskonut. Monta muuta asiaa kylläkin mutta en sitä. Pettämiseen liittyi monimutkaista ja pitkäkestoista valehtelua. Silloin vihdoin päätin, että tämä riittää. Sain vihasta pontta irtautua.

Olin jo silloin sitä mieltä, että pettämiskuvio oli onnenpotku, jonka avulla lopulta pääsin exästä eroon. Jälkikäteen ajatellen olisi tietenkin pitänyt erota ajat sitten. Ja todellakin raja on matalalla, jos jatkuva huono olo ei riitä eroon vaan tarvitsee suuren, konkreettisen syyn.

Meille oli myös tuttua intohimoinen vuoristorata. Jatkuvia eroriitoja seurasivat jatkuvat laihat sovinnot ja yhteenpaluun henki. Viimeisten vuosien aikana huomasin, että suhteessa ei ollut onnellisuutta. Että se, minkä koin onnena, oli vain niitä hetkiä jolloin riita laukesi ja koin huojennuksen, kun suhde ei päättynytkään. Eksäsi kuvaama "tämä saattaa olla viimeinen kerta" oli tuttua. Se oli hirveän kuluttavaa. Vuoristoradassa oli "vuosisadan rakkaustarinan" tuntu, vääristynyt ja romantisoitu ajatus siitä, että me todella kuuluimme toisillemme, koska olimme kokeneet yhdessä niin paljon.

Oikeasti olimme toisillemme aivan väärät. Triggeröimme toisissamme huonoja piirteitä, toimme toistemme huonot piirteet esiin. Hän oli narsistinen, minä takertuva. Yhdessä olimme kuin ikiliikkuja, jumittunut limbo, jossa huonot asiat toistuivat vääjäämättä. Olihan meillä yhteensopiviakin piirteitä, esimerkiksi huumorintaju, mutta se ei riitä kannattamaan koko suhdetta. Meillä oli myös rauhallisia ja hyviä aikoja, mutta sekään ei riittänyt kannattelemaan parisuhdetta, joka hetkessä romahti vuoristoradan mäeltä kuoppaan.

Sama

Aika parantaa haavat kuten sanotaan. Poista sen tyypin numero ja kaikki muutkin yhteydenotto kanavat joita sulla on. Etpä pysty enää ottamaan yhteyttä siihen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut jotakin vastaavaa ja tiedän, miten vaikea tuollaisesta suhteesta on päästä irti. Itsekin retkahdin monta kertaa ja on/off pelleily kesti vuosia. Se oli todella repivää.

Sitten, kun aloin oikeasti pääsemään irti, sain voimaa ja lohtua siitä ajatuksesta, että tunteet ovat vain tunteita - niiden mukaan ei tarvitse toimia. Voi tuntua paskalta, mutta mitä sitten: se menee ohi! Vaikka pitäisi kieriä lattialla tuskasta, se menee ohi.

Sitten kun oli olo, että täytyy ottaa eksään yhteyttä, asian pystyi järkeilemään. Ei täydy eikä kannata.

Ole armollinen itsellesi. Nyt kävi näin, mutta elämänhallinta ei ole mitenkään livennyt käsistä etkä ole matkalla vanhaan. Nyt kävi näin ja se siitä.

Kiitos. Saako kysyä mitä omalla kohdallasi tilanne vaati, että aloit saamaan tarpeeksesi? Oliko se vain sitä, että repivä kuvio kesti tarpeeksi pitkään että se väsytti sinut? Vai tapahtuiko lopulta jotain mikä oli jopa sen hetkisille matalille standardeille lopulta liikaa? Oma exäni ei esim. koskaan pettänyt mutta olen ajatellut, että olisin varmaan päässyt nopeammin jo eroon jos saisin lisää syitä vihata. Tai jos hän edes sanoisi jotain aivan hirveää, kuten ettei rakasta enää. Se sattuisi niin paljon etten voisi palata enää ajatuksissanikaan.

Tätä pitää yllä se, että mies sanoo heikolla hetkellä juuri niitä asioita mitä se riippuvuus sisälläni haluaa kuulla. Että kaikesta huolimatta hän rakastaa, hän ikävöi, olen hänen omansa vaikka eroaisimme. Hän selittelee välinpitämätöntä käytöstään niin, että ajattelisin mykkäkoulun ja valtapelin aikanakin edes jollain tasolla että ”hän ei hylännyt siksi ettei välitä, vaan siksi että on solmussa ja tarvitsee taas kerran vain aikaa selvittääkseen todelliset tunteensa minua kohtaan.” Meillä on kuin joku sairas sanaton sopimus, että vaikka meno kävisi kuinka hurjaksi, voimme tietyn tauon jälkeen kääntää sodan aina intohimoksi. Mies on itse myöntänyt että häntä kiihottaa aina eniten se, että jokainen kerta saattaa olla viimeinen, mutta kuitenkin molemmat tietää sen jollain tasolla että eihän tämä riitä vieläkään. Ei tämä ole viimeinen vaikka niin itsellemme välitämme, kuulumme silti toisillemme.

Järjellä ymmärrän, että jos mies oikeasti rakastaa, hän ei leikkisi sillä mahdollisuudella milloin oikeasti ei kuule minusta koskaan enää. Rakkauteen ei kuulu tällainen. Minua ei myöskään kiinnosta enää niin paljon, mitä pelkoja tai traumoja siellä taustalla miehellä on. Ei enää kiinnosta itkut lapsuudesta ja hylänneestä äidistä, epävarmuudesta jne. Se että annan empatiaa ei ole nimittäin muuttanut lopputulosta mitenkään. Lopputulos on aina se, että mies kostaa omat traumansa minuun, vaikka olin ollut hänelle kuinka kärsivällinen ja empaattinen tahansa. Antaisin mitä vain etten enää tuntisi mitään häntä kohtaan. Lopputuloksen kannalta ei ole mitään väliä, rakastiko mies minua kuorensa alla vai ei, jos hän kuitenkin tietoisesti valitsee kohdella minua huonosti. Olenhan itsekin rikki enkä silti kohtele häntä samoin, vaikka tässä olisi aihettakin. Ap

En ole se kenen viestiin vastasit, mutta myös minulla oli vuosien on-off suhde samanlaisen miehen kanssa mitä sinulla. Ensimmäinen kunnon irtiotto henkisesti hänestä itselläni alkoi kun lähdin hänen luotaan yöllä, pimeässä ja sateessa tuntemattomassa paikassa (oli juuri muuttanut) ja myöhästyin illan viimeisestä bussista. Mies ei enää vastannut puhelimeensa/ovisummeriin ja en päässyt takaisin hänen luokseen sisälle, hän ei reagoinut viesteihini (hänellä oli auto). Sanoi nukahtaneensa heti minun lähdettyäni, mutta... En usko, hän ei vain välittänyt minun hädästäni pisaraakaan sen jälkeen kun oli taas kerran saanut haluamansa. Tämä sai minut todella näkemään hänet eri valossa, kuinka täydellisen välinpitämätön hän on minun hyvinvoinnistani. Hän kuitenkin parikin kertaa kietoi minut vielä sormensa ympärille tarpeeksi pitkän ajan jälkeen kun olin antanut jo anteeksi..

Nyt vihdoin ja viimein olen hänestä vapaa. Ja se vaati sen, että hänen otettua minuun taas yhteyttä, kertoen kaipaavansa ja edelleen rakastavansa, olevansa solmussa nykyisen elämänsä kanssa, ja salapoliisityöni jäljiltä sain tietää, että hän on naimisissa ja vaimonsa viimeisillään raskaana. Se että hän tekee niin törkeästi jollekin toiselle naiselle.. Se on liikaa jopa minulle. Itseäni kohtaan tehtyjä vääryyksiä olen ollut valmis selittelemään itselleni aina paremmaksi, mutta että toista naista on nyt johdateltu todella harhaan ja hänen selkänsä takana on niin vääriä puheita ja ajatuksia, ja se on jatkunut vuosia. Ei.. Se mies on lopullisen kuvottava ihminen nyt minun silmissäni.

Mun eksä lähetteli mulle viestejä, että katuu sitä, että antoi mun mennä. Että olen ihaninta mitä on ollut jne jne. Ja samaan aikaan vietti aikaa sen hetkisen rakkautensa kanssa ja esitteli häntä muille elämän valonaan. 

Myöskään hän ei lukenut illalla edes ennen nukkumaanmenoa, olenko laittanut illan aikana jotain viestiä tai en.

Seksissä olin hänen seksilelunsa, esineensä, ei kiinnostanut minä. Silti esitti suhteen jälkeen, että meidän seksi olisi ollut ihanaa ja että olisin ollut paras ikinä. 

Näiden kanssa ei voi antaa YHTÄÄN MITÄÄN painoarvoa sanoille, ainoastaan teoille. Ja teoistakin arvioida niiden huonoimpien mukaan, että ne ratkaisevat jatkon. Hyvät teot eivät poista huonoja tapahtumia. Hyvässä suhteessa ei tule paskatemppuja lainkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus tällaisissa tilanteissa uhri haluaa kerta toisensa jälkeen yrittää saada toinen pauloihinsa että pääsisi itse niskan päälle ja saisi jotenkin kostettua nöyryytyksensä. On koukussa siihen yrittämiseen, ei voi hyväksyä ”tappiota” vaan pakko ”voittaa” edes kerran saadakseen rauhan. Onko kyse tällaisesta ap?

Voi tziisus tyyppi jonka pitää "voittaa" on pahuksen rasittava. Lyhyt suhde sellaisen naisen kanssa. Kun se vika on korvien välissä niin se on muille raskasta. Häiriköi niin paljon että vaihdoin puhelinnumeron.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut jotakin vastaavaa ja tiedän, miten vaikea tuollaisesta suhteesta on päästä irti. Itsekin retkahdin monta kertaa ja on/off pelleily kesti vuosia. Se oli todella repivää.

Sitten, kun aloin oikeasti pääsemään irti, sain voimaa ja lohtua siitä ajatuksesta, että tunteet ovat vain tunteita - niiden mukaan ei tarvitse toimia. Voi tuntua paskalta, mutta mitä sitten: se menee ohi! Vaikka pitäisi kieriä lattialla tuskasta, se menee ohi.

Sitten kun oli olo, että täytyy ottaa eksään yhteyttä, asian pystyi järkeilemään. Ei täydy eikä kannata.

Ole armollinen itsellesi. Nyt kävi näin, mutta elämänhallinta ei ole mitenkään livennyt käsistä etkä ole matkalla vanhaan. Nyt kävi näin ja se siitä.

Kiitos. Saako kysyä mitä omalla kohdallasi tilanne vaati, että aloit saamaan tarpeeksesi? Oliko se vain sitä, että repivä kuvio kesti tarpeeksi pitkään että se väsytti sinut? Vai tapahtuiko lopulta jotain mikä oli jopa sen hetkisille matalille standardeille lopulta liikaa? Oma exäni ei esim. koskaan pettänyt mutta olen ajatellut, että olisin varmaan päässyt nopeammin jo eroon jos saisin lisää syitä vihata. Tai jos hän edes sanoisi jotain aivan hirveää, kuten ettei rakasta enää. Se sattuisi niin paljon etten voisi palata enää ajatuksissanikaan.

Tätä pitää yllä se, että mies sanoo heikolla hetkellä juuri niitä asioita mitä se riippuvuus sisälläni haluaa kuulla. Että kaikesta huolimatta hän rakastaa, hän ikävöi, olen hänen omansa vaikka eroaisimme. Hän selittelee välinpitämätöntä käytöstään niin, että ajattelisin mykkäkoulun ja valtapelin aikanakin edes jollain tasolla että ”hän ei hylännyt siksi ettei välitä, vaan siksi että on solmussa ja tarvitsee taas kerran vain aikaa selvittääkseen todelliset tunteensa minua kohtaan.” Meillä on kuin joku sairas sanaton sopimus, että vaikka meno kävisi kuinka hurjaksi, voimme tietyn tauon jälkeen kääntää sodan aina intohimoksi. Mies on itse myöntänyt että häntä kiihottaa aina eniten se, että jokainen kerta saattaa olla viimeinen, mutta kuitenkin molemmat tietää sen jollain tasolla että eihän tämä riitä vieläkään. Ei tämä ole viimeinen vaikka niin itsellemme välitämme, kuulumme silti toisillemme.

Järjellä ymmärrän, että jos mies oikeasti rakastaa, hän ei leikkisi sillä mahdollisuudella milloin oikeasti ei kuule minusta koskaan enää. Rakkauteen ei kuulu tällainen. Minua ei myöskään kiinnosta enää niin paljon, mitä pelkoja tai traumoja siellä taustalla miehellä on. Ei enää kiinnosta itkut lapsuudesta ja hylänneestä äidistä, epävarmuudesta jne. Se että annan empatiaa ei ole nimittäin muuttanut lopputulosta mitenkään. Lopputulos on aina se, että mies kostaa omat traumansa minuun, vaikka olin ollut hänelle kuinka kärsivällinen ja empaattinen tahansa. Antaisin mitä vain etten enää tuntisi mitään häntä kohtaan. Lopputuloksen kannalta ei ole mitään väliä, rakastiko mies minua kuorensa alla vai ei, jos hän kuitenkin tietoisesti valitsee kohdella minua huonosti. Olenhan itsekin rikki enkä silti kohtele häntä samoin, vaikka tässä olisi aihettakin. Ap

En ole se kenen viestiin vastasit, mutta myös minulla oli vuosien on-off suhde samanlaisen miehen kanssa mitä sinulla. Ensimmäinen kunnon irtiotto henkisesti hänestä itselläni alkoi kun lähdin hänen luotaan yöllä, pimeässä ja sateessa tuntemattomassa paikassa (oli juuri muuttanut) ja myöhästyin illan viimeisestä bussista. Mies ei enää vastannut puhelimeensa/ovisummeriin ja en päässyt takaisin hänen luokseen sisälle, hän ei reagoinut viesteihini (hänellä oli auto). Sanoi nukahtaneensa heti minun lähdettyäni, mutta... En usko, hän ei vain välittänyt minun hädästäni pisaraakaan sen jälkeen kun oli taas kerran saanut haluamansa. Tämä sai minut todella näkemään hänet eri valossa, kuinka täydellisen välinpitämätön hän on minun hyvinvoinnistani. Hän kuitenkin parikin kertaa kietoi minut vielä sormensa ympärille tarpeeksi pitkän ajan jälkeen kun olin antanut jo anteeksi..

Nyt vihdoin ja viimein olen hänestä vapaa. Ja se vaati sen, että hänen otettua minuun taas yhteyttä, kertoen kaipaavansa ja edelleen rakastavansa, olevansa solmussa nykyisen elämänsä kanssa, ja salapoliisityöni jäljiltä sain tietää, että hän on naimisissa ja vaimonsa viimeisillään raskaana. Se että hän tekee niin törkeästi jollekin toiselle naiselle.. Se on liikaa jopa minulle. Itseäni kohtaan tehtyjä vääryyksiä olen ollut valmis selittelemään itselleni aina paremmaksi, mutta että toista naista on nyt johdateltu todella harhaan ja hänen selkänsä takana on niin vääriä puheita ja ajatuksia, ja se on jatkunut vuosia. Ei.. Se mies on lopullisen kuvottava ihminen nyt minun silmissäni.

Minua on auttanut myös tietoisuus siitä, että eksäni on tehnyt järkyttäviä tekoja muillekin naisille. En tietenkään tiennyt näistä silloin, kun itse olin hänen kanssaan, mutta sen jälkeen olen kuullut seitsemästä. Ja ne ovat todella kuvottavia juttuja osa. Näillä tyypeillä on todella oksettavia salaisuuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Mun eksä lähetteli mulle viestejä, että katuu sitä, että antoi mun mennä. Että olen ihaninta mitä on ollut jne jne. Ja samaan aikaan vietti aikaa sen hetkisen rakkautensa kanssa ja esitteli häntä muille elämän valonaan. 

Myöskään hän ei lukenut illalla edes ennen nukkumaanmenoa, olenko laittanut illan aikana jotain viestiä tai en.

Seksissä olin hänen seksilelunsa, esineensä, ei kiinnostanut minä. Silti esitti suhteen jälkeen, että meidän seksi olisi ollut ihanaa ja että olisin ollut paras ikinä. 

Näiden kanssa ei voi antaa YHTÄÄN MITÄÄN painoarvoa sanoille, ainoastaan teoille. Ja teoistakin arvioida niiden huonoimpien mukaan, että ne ratkaisevat jatkon. Hyvät teot eivät poista huonoja tapahtumia. Hyvässä suhteessa ei tule paskatemppuja lainkaan. 

Tämä! Jatkossa en anna enää mitään arvoa miehen sanoille jos ei teoillaan osoita niitä todeksi!

Niitä muijia on joka sormelle peräkkäin ja limittäin, jokaiselle kerrotaan samat tarinat rakkaudesta, ihanuudesta, parhaudesta, kuumasta seksistä jne. Videossa selitys.