Alkaako teitä itkettää, tuleeko kylmät väreet tai nousee tunteet pintaan, kun kuulette kaunista musiikkia, eläydytte taideteokseen tai elokuvaan?

Kyllä, etenkin konserteissa tulee helposti tippa silmään tai karvat nousevat pystyyn. Tunnelataus voi olla todella voimakas. Mielestäni tämä on ihan normaalia, jos on yhtään kiinnostunut musiikista.

Kuvataiteesta sen sijaan en saa samanlaisia kiksejä.

Elokuvat liikuttavat myös. Ihan parasta on, jos elokuvissa musiikki osuu vielä kohdilleen.

Joskus. Varsinkin, jos olen nukkunut huonosti edellisenä yönä.

Joo tulee tosi helposti pala kurkkuun ja kyyneliä, mitä sitten automaattisesti pidätän.

Kyllä ! Musiikki erityisesti tymäyttää. Joskus jopa upea puheääni. Ja taide,tottakai

Mulla nousee karvat pystyyn ekaks, tosin myös negatiivisista tunteista. Oman elämän vaikeuksissa en välttis itke, mutta musiikki, elokuva, taide voi saada itkuhanat auki ihan varkain. En enää häpeä tätä, olen vapautunut lapsuudenkodin ilmapiiristä vapaaksi, siellä ei "turhan pillitystä" siedetty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Eikä siinä ole mitään hävettävää.

Onpa ihanaa, että joku muukin liikuttuu ja tekee sen häpeilemättä! Itsellä oli sellainen lapsuudenkoti, jossa tunteiden osoittamista ei katsottu hyvällä. Vanhemmat kyllä sitten tappeli keskenään, mut lapsista ei olis saanut kuulua ei ilon eikä pahan mielen osoituksia.

Luulen, että tästä johtuen julkinen tunteiden näyttäminen jotenkin hävettää. Oppimisen paikka siinä, että tunteita onkin ihan sallittua tuntea. -ap

Mulla oli ihan samanlainen lapsuudenkoti. Opettelin myöhemmin, että tunteminen ja tunteiden ilmaisu on OK. Nyt rakastan sitä, kun mm. taide liikuttaa ♡

- lainaamasi

Haluan ehdottomasti päästä tähän samaan! Oikeastaan hassua, että mietin niin kovasti, että onko tää normaalia ja vitsi ku hävettää jos ja kun se liikutus tulee. Miksi ei saisi olla herkkä? Miksi ei saisi tuntea vahvasti? Miksi sitä pitäis hävetä? -ap

Niinpä. Mä koen tän niin, että synnyin maailmaan tuntevana olentona eli niin sen kuuluu ollakin. Harmi vain, että sitten kasvoin ihmisten kanssa, joista toinen meinasi käydä päälle kun näki mussa haavoittuvaisuutta/herkkyyttä ja toinen sieti vain "hyviä" tunteita. Kyllähän tuollaisessa ympäristössä oppii tunteensa nielemään, kun jatkuvasti pelkää sekä tulee häväistyksi. Jostain syystä aina kuitenkin myös ymmärsin, että ongelma oli noilla toisilla ihmisillä, ei siinä että tunsin, ja odotin vain että pääsin omilleni ja pystyin alkaa korjata noita kieroutumia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Eikä siinä ole mitään hävettävää.

Onpa ihanaa, että joku muukin liikuttuu ja tekee sen häpeilemättä! Itsellä oli sellainen lapsuudenkoti, jossa tunteiden osoittamista ei katsottu hyvällä. Vanhemmat kyllä sitten tappeli keskenään, mut lapsista ei olis saanut kuulua ei ilon eikä pahan mielen osoituksia.

Luulen, että tästä johtuen julkinen tunteiden näyttäminen jotenkin hävettää. Oppimisen paikka siinä, että tunteita onkin ihan sallittua tuntea. -ap

Mulla oli ihan samanlainen lapsuudenkoti. Opettelin myöhemmin, että tunteminen ja tunteiden ilmaisu on OK. Nyt rakastan sitä, kun mm. taide liikuttaa ♡

- lainaamasi

Haluan ehdottomasti päästä tähän samaan! Oikeastaan hassua, että mietin niin kovasti, että onko tää normaalia ja vitsi ku hävettää jos ja kun se liikutus tulee. Miksi ei saisi olla herkkä? Miksi ei saisi tuntea vahvasti? Miksi sitä pitäis hävetä? -ap

Niinpä. Mä koen tän niin, että synnyin maailmaan tuntevana olentona eli niin sen kuuluu ollakin. Harmi vain, että sitten kasvoin ihmisten kanssa, joista toinen meinasi käydä päälle kun näki mussa haavoittuvaisuutta/herkkyyttä ja toinen sieti vain "hyviä" tunteita. Kyllähän tuollaisessa ympäristössä oppii tunteensa nielemään, kun jatkuvasti pelkää sekä tulee häväistyksi. Jostain syystä aina kuitenkin myös ymmärsin, että ongelma oli noilla toisilla ihmisillä, ei siinä että tunsin, ja odotin vain että pääsin omilleni ja pystyin alkaa korjata noita kieroutumia.

Moni on kertonut, että ei ole saanut näyttää tunteitaan tai niistä on nälvitty ja häväisty lapsuudenkodissa. Tämä vaikuttaa olevan ikävän yleistä, jonkinlainen tunnekylmä suhtautuminen lapsiin. Itse olen ymmärtänyt nyt vasta vanhemanpana, mistä tuo omien tunteiden häpeäminen (etenkin JULKISELLA PAIKALLA, herra paratkoon) kumpuaa. Toivottavasti tämä ketju osuisi monien sellaisten silmiin, jotka kamppailevat saman asian kanssa. Ei tunteita tarvitse tukahduttaa. Ei edes julkisella paikalla. Jos ne eivät siis ole sellaisia, jotka saavat esim vahingoittamaan muita siis.

Vierailija kirjoitti:

Joo tulee tosi helposti pala kurkkuun ja kyyneliä, mitä sitten automaattisesti pidätän.

Minulla tulee sama automaattireaktio selkärangasta. Aion yrittää nyt tietoisesti opetella tästä eroon ja tuntea vapaasti. Kotoa opittu kaava, että tunteita ei saa näyttää ja ne ovat hävettäviä. -ap

Joka kerta.

Mua ärsyttää, kun musiikki aiheuttaa niin voimakkaita tunteita. Jos on joku koskettava biisi, niin joka kerta on kyyneleet silmissä. Jouduin lopettaa lauluharrastuksen, kun en pysty estää liikuttumista, jos on sellainen kappale johon eläydyn vahvasti. Koita siinä sitten ääni väristen, itkua pidättäen pysyä nuotissa 🙄