Mitä ajattelet nuoresta joka lopettaa lukion kesken toisen vuoden jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Tämä nuori siis jatkoi ammattikouluun ja sen jälkeen suunnittelee menevänsä ammattikorkeaan. Ei ole kyse siitä, että olisi väsynyt opiskeluun. Hän pääsisi nyt keväällä ylioppilaaksi ja voisi jo nyt päästä jatko-opintoihin. Nyt kuitenkin käy vielä amista vuoden ja valmistuu sieltä ensi keväänä. 

Amiksessa ja jopa AMK:ssa on helpompaa kuin lukiossa. Ilmeisesti hän ei nyt vaan jaksanut lukiossa. Ja jos lähti esim. lähihoitajaksi, on varmasti työllistävä ammatti, jolla saa keikka- ja kesätöitä. Kaikki amisammatit eivät toki ole yhtä työllistäviä.

Mitä ajattelet ap:sta? Tekee päätelmiä muiden ihmisten elämästä ja valinnoista, ilman mitään tietoa taustoista, jotka eivät hänelle toki kuulukaan.

En ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nuori siis jatkoi ammattikouluun ja sen jälkeen suunnittelee menevänsä ammattikorkeaan. Ei ole kyse siitä, että olisi väsynyt opiskeluun. Hän pääsisi nyt keväällä ylioppilaaksi ja voisi jo nyt päästä jatko-opintoihin. Nyt kuitenkin käy vielä amista vuoden ja valmistuu sieltä ensi keväänä. 

Mitä hyötyä siitä vuodesta tai yo lakista olisi tälle nuorelle?

Voi huokaus. Pääsisi nyt ylioppilaaksi ja olisi voinut jo nyt kevään yhteishaussa hakea jatko-opintoihin sinne mihin aikoo joka tapauksessa hakea amiksen jälkeen. Nyt siihen menee ylimääräinen vuosi. 

Sinusta vuosi voi olla ylimääräinen. Ajatteleeko tämä nuori samalla tavalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla lukio meinasi jäädä kesken diagnosoimattoman ADHD:n takia. Keskiarvoni oli alussa yli ysin. Sitten uuvuinkin pikavauhtia, ja lopulta olin jäädä luokalleni lyhyestä matikasta. Sain vaihdettua iltalukioon tokan vuoden kevätlukukauden alussa, ja vähentyneen kuormituksen vuoksi sain taisteltua matikasta riittävän hyvän numeron luokalta päästäkseni. Kirjoituksissa kirjoitin pistettä vaille L:n paperit eli iltalukio käytännössä pelasti minut.

Ulospäin näytin epäilemättä laiskalta, negatiiviselta ja asennevammaiselta. Ja varmasti sellaisen identiteetin olin paremman selityksen puutteessa osittain omaksunutkin.  

Halaus sinulle <3

Minulta sujui vielä lukio, kun siinä oli tietyt raamit jotka tukivat oman toiminnan ohjauksessa olevia ongelmia. Minua auttoi myös se, että olen älykäs. Korkeakouluopinnot eivät sujuneet ja työelämästä olen ollut pääosin syrjässä. Diagnoosin sain vasta 50-vuotiaana ja tutkimuksiin tajusin hakeutua vasta kun omalla tyttärellä epäiltiin ADHD:tä. Hänelläkin oli korkeakouluopinnoissa vaikeuksia, mutta onneksi hoitava taho osasi ADHD:tä epäillä (vaikka toki tätä ennen oli pari vuotta hoidettu pelkkää masennusta, joka usein tämän kanssa tulee kaupan päälle, kun diagnoosia ja hoitoa ei vielä ole) ja hän sai oman diagnoosinsa jo 20-vuotiaana. 

Ammattikoulutukseen hakeutuneissa voi hyvinkin olla moni diagnosoimaton ADHD, joka oikeanlaisen hoidon ja tuen avulla olisi hyvinkin selvinnyt myös lukiosta. Hoitamattomana tämä johtaa alisuoriutumiseen opinnoissa ja työuralla ja onhan se elämä ylipäätään todella vaikeaa ja raskasta tämän kanssa. 

Kiitos! <3

Minä sain diagnoosini 44-vuotiaana. Kuten sinunkin tapauksessasi, vasta jälkikasvun ADHD-diagnoosi havahdutti minut ongelmieni todelliseen luonteeseen. Nuorena aikuisena oli jo ehditty epäillä niin masennusta kuin ahdistuneisuushäiriötäkin, ja kokeiltiin mielialalääkkeet, rauhoittavat ja psykoterapiat ilmaan minkäänlaista tulosta.

Yliopistossa pyörin on-off-tyyliin 17 vuoden pituisella ajanjaksolla, aloitellen ja keskeytellen, pääainettakin vaihdellen. Välissä olin työttömänä. Sain kyllä aikaan kaksikin maisterintutkintoa, mutta niistä ei hirveästi ole iloa ollut, koska työelämässä en ennen diagnoosiani ja sopivaa lääkitystä yksinkertaisesti pärjännyt. Onnistuin saamaan ensimmäisen vakityöpaikkani vasta viime vuonna.

Vierailija kirjoitti:

Jos väsyi?

Jos ei esim. muistiinpainaminen sujunut.

1. luokka on lähinnä 9. luokan oppimäärän kertausta ja syventämistä, suurin osa uudesta asiasta tulee 2. luokalla.

Vanhempi tyttäreni on nyt lukion kakkosella ja on tosi väsynyt.

Lulee paljon, mutta mm. kemia,ruotsi ja matikka kiikunkaakun läpäisee kokeet.

Kannattaa miettiä sitä lukiota, jos on vaikeaa, koska se koulu ei ole helpottumassa. Kolmen L:n ylioppilailla (Lukio Läpi Lukematta) on hyvät mahdollisuudet, koska kapasiteettia on vielä paljon käyttämättä. Toisen luokan taistelijoilla ei ole kovin hääppöinen oppimiskapasiteetti.

Korkeamman asteen tutkinnoissa laitetaan muuten se vaihde isommalle joka luokalla.

Vierailija kirjoitti:

Mun pojalla bipolar, tuli liikaa stressiä täydellisten arvosanojen saamiseksi. Hyvä että keskeytti, oli hengenlähtö lähellä.

Aina voi jatkaa myöhemmin, jos terveydentila sallii. 

Kun olin itse abi, niin meidän vuosikurssilta kaksi teki itsemurhan peräkanaa siinä marras-joulukuun vaihteessa. Molemmat olivat masentuneita ja toisella oli ollut itsemurhayritys jo aiemmin. Koulumme oli hyvämaineinen, juuri sellainen jota eliittikouluksi voisi kuvailla ja iltalehdet tietenkin revittelivät näillä uutisilla ja yrittivät pistää itsemurhia koulun ilmapiirin syyksi. Oli raskasta aikaa meille kaikille ja jonkun aikaa pelkäsime, tuleeko vielä kolmaskin tapaus. 

Omassa tuttavapiirissäkin on yhdessä perheessä jouduttu pelkäämään oman lapsen kuolemaa, niin vaikeaa hänellä oli lukion aikaan. Kun nuori kamppailee vakavien ongelmien kanssa ja joutuu olemaan sairaalassa pitkiä aikoja, ei siinä mietitä niitä lukio-opintoja vaan toivotaan, että nuori säilyisi edes hengissä. Sitten kun alkaa näyttää, että jää henkiin, niin sitten aletaan toivoa, että tervehtyy. Vasta kun on toipunut riittävästi, aletaan katsoa saisiko niitä lukio-opintoja jatkettua. 

Ei näistä todella vaikeista ongelmista puhuta välttämättä muille kuin ihan lähimmille. Minullekin tuli samalla luokalla olleen pojan itsemurha aivan puskista. Vain muutama hänelle läheisempi kaveri tiesi hänen masennuksestaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä nuori siis jatkoi ammattikouluun ja sen jälkeen suunnittelee menevänsä ammattikorkeaan. Ei ole kyse siitä, että olisi väsynyt opiskeluun. Hän pääsisi nyt keväällä ylioppilaaksi ja voisi jo nyt päästä jatko-opintoihin. Nyt kuitenkin käy vielä amista vuoden ja valmistuu sieltä ensi keväänä. 

Ei tuo ole huono suunnitelma ja joillain aloilla voi olla ihan hyväkin vaihtoehdo. Tunnen yhden, joka on ajan kanssa käynyt läpi polun ammattikoulu -> AMK -> DI. Opiskeli ensin siis sähköasentajaksi, sitten saman alan insinööriksi ja lopulta DI:ksi. Voin vakuuttaa, että tuon polun kulkenut DI osaa suunnittelutyössä ottaa monta sellaista asiaa huomioon, mitä lukio-pohjalta DI:ksi opiskellut ei osaisi.

Koulutuspolut ovat nykyisin joustavia ja yliopistoonkin voi päästä suoraan peruskoulusta. Eri juttu on sitten, onko tuo viisas ratkaisu, mutta jotkut nuoret ovat hätäisiä ja haluavat edetä suoraviivaisesti kohti päämääräänsä.

Lukioon voidaan myös ajautua silloin, kun oma päämäärä ei ole vielä ihan kirkastunut. Jos lukion aikana havaitsee, että ehkä mieluummin tähtääkin käytännöllisempään ammattiin tai että on oppimistavaltaan enemmän sellainen tekemisen kautta oppiva, niin ei se huono idea ole vaihtaa kelkkaa siinä kohtaa. 

Vaikka meille aikuisille vuosi tuntuu lyhyeltä ajalta, niin nuoren elämässä se on pitkä aika. Ammattitutkinnon suorittaminen antaa myös sellaista osaamista, jolla voi päästä työelämään ja se voi olla senkin vuoksi hyvä vaihtoehto niiden myöhempien AMK-opintojen rahoittamiseen. Parempi se on työskennellä opintojen ohessa omalla alalla (vaikkakin alkuun niissä suorittavissa tehtävissä) kuin paistaa hampurilaisia Hesburgerissa. 

Että sillä on hunsvotti äiti, jota ei lapsensa kouluelämä kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ajattelet ap:sta? Tekee päätelmiä muiden ihmisten elämästä ja valinnoista, ilman mitään tietoa taustoista, jotka eivät hänelle toki kuulukaan.

En ymmärrä.

Lisäksi kaavamaista ajattelua. Ei pysty näkemään niitä hyviä puolia, mitä tällä nuoren tekemällä valinnalla on. Eikä pysty keksimään mitään syitä, miksi nuori on voinut valita näin. Ei jatkoon.

Iso hatunnosto tälle nuorelle, että on ollut rohkeutta tehdä itselleen sopiva ratkaisu! Tuo vaatii itsenäistä ajattelua ja rohkeutta seistä päätöksensä takana ympäriltä tulevasta kritiikistä huolimatta. 

Yksi nuori sukulaisnainen kävi lukionsa kiltisti loppuun, kun ei tiennyt vielä mitä haluaa opiskella myöhemmin. Lukion jälkeen hän suoritti ammattitutkinnon, joka ei ole millään tapaa työllistävä. Mutta hän ei edelleenkään tiennyt mitä haluaa tehdä, niin meni pariksi vuodeksi opiskelemaan jotain käytännöllistä. Hän sai opinnoista taitoja, joille on käyttöä omassa arjessa, mutta ei oikein muuta iloa. Ja sai itselleen lisää miettimisaikaa. Ammattitutkinnosta valmistuttuaan hänellä taisi olla vielä välivuosi ja sitten hän vasta aloitti opinnot yliopistossa ja on kyllä niissä hyvin pärjännyt ja edennyt vauhdilla.

Eivät kaikki kulje samaa polkua pitkin eikä nykyajan lukiolainen voi edes ajatella, että hänellä olisi elämänsä aikana vain yksi ammatti. Hän joutuu valmistautumaan siihen, että elämän aikana joutuu opiskelemaan ehkä toisen tai kolmannenkin ammatin, koska maailma muuttuu.

Lukiolaisena ei välttämättä vielä tunne itseään, voi helposti ajatella ettei ole lukijatyyppiä ja valitsee opinnot sen mukaan. Myöhemmin elämässä saattaa niistä teorioistakin innostua enemmän. Omista koulukavereistani yksi meni lukion jälkeen AMK:hon ja suoritti varsin käytännönläheiseen työhön valmistavat opinnot. Ehkä hänkin ajatteli, ettei ole niinkään lukutoukka. Myöhemmin hän suoritti YAMK-tutkinnon ja jossain vaiheessa kiinnostui tietystä aihepiiristä siinä määrin, että meni yliopistoon tohtoriopiskelijaksi ja väitteli tohtoriksi 51-vuotiaana. 

Jos oma lapsi olisi kyseessä, niin toivoisin että hän löytää jonkun järkevän suunnan elämälleen.

Muiden päätökset ei kiinnosta, eikä myöskään kuulu mulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla lukio meinasi jäädä kesken diagnosoimattoman ADHD:n takia. Keskiarvoni oli alussa yli ysin. Sitten uuvuinkin pikavauhtia, ja lopulta olin jäädä luokalleni lyhyestä matikasta. Sain vaihdettua iltalukioon tokan vuoden kevätlukukauden alussa, ja vähentyneen kuormituksen vuoksi sain taisteltua matikasta riittävän hyvän numeron luokalta päästäkseni. Kirjoituksissa kirjoitin pistettä vaille L:n paperit eli iltalukio käytännössä pelasti minut.

Ulospäin näytin epäilemättä laiskalta, negatiiviselta ja asennevammaiselta. Ja varmasti sellaisen identiteetin olin paremman selityksen puutteessa osittain omaksunutkin.  

Halaus sinulle <3

Minulta sujui vielä lukio, kun siinä oli tietyt raamit jotka tukivat oman toiminnan ohjauksessa olevia ongelmia. Minua auttoi myös se, että olen älykäs. Korkeakouluopinnot eivät sujuneet ja työelämästä olen ollut pääosin syrjässä. Diagnoosin sain vasta 50-vuotiaana ja tutkimuksiin tajusin hakeutua vasta kun omalla tyttärellä epäiltiin ADHD:tä. Hänelläkin oli korkeakouluopinnoissa vaikeuksia, mutta onneksi hoitava taho osasi ADHD:tä epäillä (vaikka toki tätä ennen oli pari vuotta hoidettu pelkkää masennusta, joka usein tämän kanssa tulee kaupan päälle, kun diagnoosia ja hoitoa ei vielä ole) ja hän sai oman diagnoosinsa jo 20-vuotiaana. 

Ammattikoulutukseen hakeutuneissa voi hyvinkin olla moni diagnosoimaton ADHD, joka oikeanlaisen hoidon ja tuen avulla olisi hyvinkin selvinnyt myös lukiosta. Hoitamattomana tämä johtaa alisuoriutumiseen opinnoissa ja työuralla ja onhan se elämä ylipäätään todella vaikeaa ja raskasta tämän kanssa. 

Kiitos! <3

Minä sain diagnoosini 44-vuotiaana. Kuten sinunkin tapauksessasi, vasta jälkikasvun ADHD-diagnoosi havahdutti minut ongelmieni todelliseen luonteeseen. Nuorena aikuisena oli jo ehditty epäillä niin masennusta kuin ahdistuneisuushäiriötäkin, ja kokeiltiin mielialalääkkeet, rauhoittavat ja psykoterapiat ilmaan minkäänlaista tulosta.

Yliopistossa pyörin on-off-tyyliin 17 vuoden pituisella ajanjaksolla, aloitellen ja keskeytellen, pääainettakin vaihdellen. Välissä olin työttömänä. Sain kyllä aikaan kaksikin maisterintutkintoa, mutta niistä ei hirveästi ole iloa ollut, koska työelämässä en ennen diagnoosiani ja sopivaa lääkitystä yksinkertaisesti pärjännyt. Onnistuin saamaan ensimmäisen vakityöpaikkani vasta viime vuonna.

Tämä meidän tarina taitaa olla nykyisin melko tavallinen. Elämässään rämpineet aikuiset löytävät oikean diagnoosin jäljille vasta lapsen diagnoosin myötä. Kyllä maisterin tutkinnoista saa olla ylpeä, vaikka niiden saamisessa olisi kestänytkin. Itse suoritin aikuisena AMK-tutkinnon ja siitä selvisin, koska se oli koulumaista ja suoraan sanottuna vaatimustaso oli melko alhainen, ainakin verrattuna Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan opintoihin, jotka jäivät minulta kesken. Töihin en tuolla tutkinnolla päässyt ja vaikka välillä onnistun ajattelemaan että on tuokin nyt parempi kuin ei mitään, niin enimmäkseen vain hävettää ja nolottaa, että on vain AMK-tutkinnon saanut suoritettua. 

Hienoa, että pääsit kuitenkin töihin. Kyllä 20 vuodessa ehtii vielä kehittyä rautaiseksi ammattilaiseksi. Minä horjun edelleen toivon ja lamaannuksen välillä. Hyvänä päivänä minusta voi tuntua että osaanhan minä jotain ja kyllähän minut kannattaisi ottaa töihin. Huonona päivänä elämä tuntuu liian raskaalta ja työelämään pääsy utopistiselta, kun ei edes arkisia asioita saa tehtyä.

Kyllä ihan kaiken ikäisille toivoisin armollisuutta itseä kohtaan. Ihmiset voivat olla julmia toisilleen, mutta vielä julmempia ihmiset ovat itseään kohtaan ja sitä kautta tulee se kaikkein raskain taakka kannettavaksi. Sitä armollisuutta minäkin vasta opettelen ja siksi tuntuu pahalta tällaiset aloitukset, jossa käydään julmasti nuoren ihmisen kimppuun. Jokaisen elämä on ihan riittävän raskasta ilman sitäkin, että vielä toiset yrittävät painaa ihmistä alaspäin. Ihmiset tarvitsevat ennemmin kannustusta ja tukea kuin pilkkaa ja ivaa.

Toivottavasti oli hyvä syy. Hyvä syy on mielestäni jokin (henkinen tai fyysinen) sairaus, joka estää täysin lukio-opiskelun. Muuten tod.näk. kannattaa yrittää sopeuttaa opintoja. 

Työelämässä tuo saattaa tulla ikävällä tavalla vastaan. Jos on kaksi yhtä hyvää hakijaa ja toinen on jättänyt lukion kesken, työnantajan on helppo valita se toinen. 

Opiskelijat ovat eläneet kovia aikoja. Voi olla, että hän on huomannut, ettei lukio ole hänen juttunsa. Onneksi nykyään on mahdollista jatkaa opintoja myöhemminkin. Toivottavasti hän tekee edelleen päätöksensä mammailijoiden päivittelyistä välittämättä.