Lue keskustelun säännöt.
olenko ainoa, kenellä ei ole ystäviä?
03.10.2015 |
Minulla on ihana, pieni perhe ja sosiaalinen työ, jossa tulee juteltua ja oltua paljon ihmisten kanssa - mutta havahduin taas pimenevien syysiltojen tullessa, että kun muut kertovat vaikkapa perjantai-iltana menevänsä vierailulle ystäviensä luo tai lähtevänsä viikonloppuna ulos kavereidensa kanssa - minulla ei ole yhtään ystävää oman puolisoni lisäksi.
En varsinaisesti kärsi tilanteesta koska sosiaalisten kontaktien tarpeen saan täytettyä työssä ja tykkään olla itsekseni/perheeni kanssa, mutta joskus tulee mieleen, että jos nyt pitäisin vaikka tasakymmen -synttärit tai häät tai hautajaiset - vieraita ei olisi kuin omasta perheestä ja sukulaisista.
Monikaan ei arvaisi minusta päältä, että minulla ei ole yhtään kaveria - olen erittäin avoin ja pintasosiaalinen ja tulen toimeen hyvin ihmisten kanssa - mutta en edes halua päästää ketään lähelleni niin, että kertoisin syvimpiä ajatuksiani toiselle tai haluaisin ottaa vastuun jonkun toisen syvistä ajatuksista.
olenko ainoa tällaisessa tilanteessa? pitääkö ihmisellä olla ystäviä?
Kommentit (47)
[quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 17:31"][quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 17:27"]
Missä kaikki lapsuuden ja nuoruuden kaverit, opiskelukaverit, edellisistä työpaikoista työkaverit?
[/quote]
lapsuudenkavereiden kanssa väliin tulee useimmilla nk. elämä. tiet vie ihan eri suuntiin ja kohta mitään yhteistä ei olekaan. mun lapsuudenkavereista kaksi ratkesi huumeisiin, yksi on tohtoriskoulutuksessa toisella puolen maata (ei mitään yhteistä enää), muiden osalta tiedä enää edes nimiä. ennemmin ihmettelen niitä, jotka ovat olleet lapsesta saakka kavereita ja jatkavat sitä vielä viiskymppisinä.... yhdistäviä tekijöitä pitää olla muitakin kuin sama pihapiiri tms.
[/quote]
No kyllä minä mielellään otan kaverin joka samasta pihapiiristä kun ei kaveria ollenkaan.
Jos kaveri ollakseen pitää olla "yhdistäviä tekijöitä" ei ihmekään että kavereita ei ehkä ole..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 17:08"]
Minulla on ihana, pieni perhe ja sosiaalinen työ, jossa tulee juteltua ja oltua paljon ihmisten kanssa - mutta havahduin taas pimenevien syysiltojen tullessa, että kun muut kertovat vaikkapa perjantai-iltana menevänsä vierailulle ystäviensä luo tai lähtevänsä viikonloppuna ulos kavereidensa kanssa - minulla ei ole yhtään ystävää oman puolisoni lisäksi.
En varsinaisesti kärsi tilanteesta koska sosiaalisten kontaktien tarpeen saan täytettyä työssä ja tykkään olla itsekseni/perheeni kanssa, mutta joskus tulee mieleen, että jos nyt pitäisin vaikka tasakymmen -synttärit tai häät tai hautajaiset - vieraita ei olisi kuin omasta perheestä ja sukulaisista.
Monikaan ei arvaisi minusta päältä, että minulla ei ole yhtään kaveria - olen erittäin avoin ja pintasosiaalinen ja tulen toimeen hyvin ihmisten kanssa - mutta en edes halua päästää ketään lähelleni niin, että kertoisin syvimpiä ajatuksiani toiselle tai haluaisin ottaa vastuun jonkun toisen syvistä ajatuksista.
olenko ainoa tällaisessa tilanteessa? pitääkö ihmisellä olla ystäviä?
[/quote]
no mulla on sama on kyllä sosiaalisia kontakteja on kavereita sukulaista tutavia työtovereita tms. mutta ei sitä miestäkään eikä lapsia ja ei läheisiä ystäviä.
[quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 17:11"]No ottamatta sen kummemin kantaa muuhun, niin ihmettelen kuinka tälläkin palstalla on monta kertaa ollut kirjoituksia siitä kuinka jollain ei ole yhtään ystävää, mutta kuitenkin lopulta se puoliso löytyy... Jotenkin pidän sitä hieman kummallisena että kuinka se puoliso miltei poikkeuksetta kuitenkin löytyy. Miksi näin? Noh, en tiedä, ihmettelen vain.
[/quote] mä löysin netistä puolisoni T8
Ei ole minullakaan ystäviä. Ne on kaikki jääneet muuttojen myötä. Yksi hyvä ystävä monen sadan kilometrin päässä, eikä olla tavattu kuin viimeksi 12 vuotta sitten, mutta muuten pidetään yhteyttä. Facessakin minulla on vain 25 kaveria, nekin sukulaisia, sukulaisten puolisoita, lasten kavereiden vanhempia, lasten kavereita.
10 vuotta olen asunut tällä paikkakunnalla, enkä ole solminut yhtään ystävyyssuhdetta. Kaikki kontaktit ihmisiin on joko työn puolesta tai miehen sukulaisia tai miehen kavereiden vaimoja.
Olen onneksi introvertti luonteeltani, en edes kaipaa seuraa, mutta kyllä joskus hullulta tuntuu kun minut kutsutaan vain sellaisiin tilaisuuksiin, joissa minut tarvitaan paikalle vain ostamaan jotain. Eli kutsut ovat näitä tuppereita ja kynttiläkutsuja, mutta muuten minua ei pyydetä koskaan mihinkään.
Mutta kuten sanoin, ei haittaa, viihdyn paremmin yksin omissa oloissani.
Olisin voinut kirjoittaa aloitusviestin... Elämäntilanteesi on täysin sama kuin itselläni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole ketään, olen aina yksin. Ei haittaa.
Hauska huomata, että en ole ainoa.Mua ei varsinaisesti tuo yksinolo arjessa haittaa, keksin kyllä tekemistä ja en tunne itseäni sillä tavalla yksinäiseksi (varmasti perheen ansiosta), mutta joskus oikeasti vain funtsin, että olishan se kiva, jos olisi joku, kenen kanssa vaikka juoda lasit kuohuviiniä ja jutella elämänmenosta. Näitä ei vain löydy, olen jotenkin aina "eri paria" ihmisten kanssa sitten, kun jutut menee vähän lomakuulumisia pidemmälle. Samoin yhteiskunnalta tulee jotenkin paine, että yksin ei voisi olla onnellinen.... jos sanot ääneen jollekin, että sinulla ei ole yhtään ystävää, se on jotenkin outoa monen mielestä... Tätä tässä mietiskelen :) - ap -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 18:04"]
Hauska huomata, että en ole ainoa.Mua ei varsinaisesti tuo yksinolo arjessa haittaa, keksin kyllä tekemistä ja en tunne itseäni sillä tavalla yksinäiseksi (varmasti perheen ansiosta), mutta joskus oikeasti vain funtsin, että olishan se kiva, jos olisi joku, kenen kanssa vaikka juoda lasit kuohuviiniä ja jutella elämänmenosta. Näitä ei vain löydy, olen jotenkin aina "eri paria" ihmisten kanssa sitten, kun jutut menee vähän lomakuulumisia pidemmälle. Samoin yhteiskunnalta tulee jotenkin paine, että yksin ei voisi olla onnellinen.... jos sanot ääneen jollekin, että sinulla ei ole yhtään ystävää, se on jotenkin outoa monen mielestä... Tätä tässä mietiskelen :) - ap -
[/quote]
Sulla on kuitenkin perhe. Et ole yksin.
[quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 17:26"]
Ei ole mullakaan kun puolisoni ja äitini. Siinä mun ihmissuhteet. Välissä kaipaa muitakin, mutta kun ei niin ei.
[/quote]
mulla kanssa äiti on paras ja ainoa ystävä. nyt vanhenee ja hapristuu vauhdilla, mielessä käy miten aikanaan harmittaa menettää hänet ja kenelle mä sitten voin soittaa iltaisin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena oli aina kavereita pihapiirissä. Koulussa onneksi aina joku hieroi kaveruutta. Itse en olisi uskaltanut lähestyä ketään. Pelkäsin kuollakseni, että joku käskee menemään tieheni. Työpaikalla ympärillä alkoi pyörimään jotenkin outoja tyyppejä, jotka pyrki käyttämään hyväkseen esim. rahan lainaamista, joita ei maksettu takasin, jopa kiristystä. Ns. normaalit ihmiset pyöri omissa sakeissaan eivätkä noteeraaneet millään lailla. Ei kysytty mitään eikä oltu kuulevinaan. Miesystävä ei antanut mitään arvoa. Haukkui ja arvosteli paljon. Siitä se lähti erakoituminen. Nykyään olen ihan täysi erakko. Tähänkin oloon tottuu lopulta, mutta sanoisin, etten ole valinnut osaani itse.
Mä luulen, että mulla on ristiriitaset taustat. Huono koti, mutta aikuisena ylpistyin enkä suostunut enää olemaan ns. toisen luokan kansalainen puhumattakaan rääsyläinen. En mä pidä itseäni syrjäytyneenäkään, koska olen menestynyt taloudellisesti jonkun verran olosuhteisiin nähden. Ikinä en ole elänyt sosiaaliturvan varassa. Aina olen tullut toimeen omillani. Yhteenvetona sanoisin, yksin parempi kun pahan kumppanin kanssa. Koira on muuten ihmisen paras ystävä.
Mulla ei ole. Tai on mulla yksi, mutta hän on 40 vuotta mua vanhempi :D Olen onnellinen että mulla on edes se yksi ystävä mutta sanomattakin lienee selvää että ollaan hieman eri elämäntilanteissa eikä hänestä saa seuraa esim. baariin, shoppailemaan, elokuviin, lenkille, matkalle tms. Olis kiva saada oman ikäsiä/henkisiä ystäviä mutta en tiedä mistä ja miten enää tässä iässä saisi kavereita. Oon koittanut ettiä netistä mutta niistä ei oo koskaan tullut mitään. Töissä kaikki työkaverit on mua vähintään 20 vuotta vanhempia enkä harrasta mitään. Ehkä vielä joskus jostain löytyis joku ystävä mullekin. En ymmärrä miten kukaan voisi olla onnellinen ilman ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 17:08"]
en edes halua päästää ketään lähelleni niin, että kertoisin syvimpiä ajatuksiani toiselle tai haluaisin ottaa vastuun jonkun toisen syvistä ajatuksista.
[/quote]
Ilmeisesti haluaisit vain satunnaisen ja pinnallisen kaverin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin oli kavereita nuorempana ennen kuin tapasin miehen. Sitten muutettiin muutama kerta, kaverit jatkoi elämäänsä ja kas, kohta ei enää pidetty yhteyttä lainkaan. Mulla on siis mies ja lapsi ja äitini kanssa läheiset välit. Miehen kaveripiirin kanssa tulen myös hyvin toimeen, mutta ei ne silti omia ole. Koululla on muutama tuttava joiden kanssa voi jutella jos sattuu samalle luennolle, mutta siinä se sitten onkin. Mulle ei oikein tulla juttelemaan tai ei oteta mukaan joukkoon, pitävät ehkä outona tai ylpeänä mutta oikeesti olen vaan tosi ujo. Pukeudun aika omaperäisesti enkä ihan istu valtavirtaan, se kai osaltaan selittää myös. Olen kyllä introvertti ja perhe tyydyttää enimmäkseen sosiaaliset tarpeet, mutta nyttemmin oon alkanut kaivata ihan omaa ystävää, jonka kanssa voisi käydä vaikka lasillisella tai leffassa silloin tällöin.. (:
Sama vika täällä, perhe on mutta ei muuta. Mulla ei ole ystäviä eikä edes niitä sukulaisiakaan. Joulut, pääsiäiset ja muut juhlat ahdistaa kun ei ole sukua. Nytkin mietin että olis kiva lähteä keskiviikkona ostoksille kun olis vapaata töistä, mutta yksin ei viitsi. Joskus olis myös kiva lähteä muutamalle johonkin baariin tai vaikka ravintolaan syömään. Mutta yksin ei viitsi.. Perheen kanssa käydään kyllä joskus syömässä ulkona, mutta ei se ole sama asia. Töissäkin on kohta taas kiva kuunnella kun ihmiset suunnittelee joululahjojen ostoa ja korttien lähettelyä ja joulun jälkeen puhuvat lahjoistaan. Joo, mä ostan lapsille lahjat, kortteja ei tule eikä ole ketään kelle lähettää ja itse en saa yhtään lahjaa. Masentaa tää touhu joskus..
Eipä ole minullakaan juurikaan... mutta työkavereiden kanssa saatan istua joskus harvoin iltaa kotonakin.
Ei ole minullakaan ja se oma valintani.
Haluan olla yksin. Vihaan ihmisiä.
[quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 18:09"][quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 17:26"]
Ei ole mullakaan kun puolisoni ja äitini. Siinä mun ihmissuhteet. Välissä kaipaa muitakin, mutta kun ei niin ei.
[/quote]
mulla kanssa äiti on paras ja ainoa ystävä. nyt vanhenee ja hapristuu vauhdilla, mielessä käy miten aikanaan harmittaa menettää hänet ja kenelle mä sitten voin soittaa iltaisin
[/quote]
Haluisin antaa sulle halauksen. Samaistun sun fiiliksiin. Toivottavasti äitisi on kanssasi hyvävointisena vielä pitkään.
Yksinäisyys taitaa olla loppujen lopuksi aika tavallista, ihan yleismaailmallisestikin. Nykyään hypetetään sosiaalisuutta ja siitä saa sen kuva kuin kaikilla muilla paitsi itsellä olisi niitä ystäviä. Veikkaan, että moni ei kehtaa puhua asiasta avoimesti. Yksinäisyys on aika tavallinen tunne.
Kävin katsomassa elokuvan Marnie, tyttö ikkunassa, ja siitä muistui oma lapsuus mieleen. En ole orpo, mutta olin ainoa lapsi ja vietin paljon aikaa ilman leikkikavereita. Siksi olin aina piirtämässä: sitä oli helpointa tehdä yksin, siihen pystyi uppoutumaan pitkäksi ajaksi eikä siinä muistanut yksinäisyyttä eikä huolia. Olin sosiaalisesti kömpelö ja ujo enkä osannut tutustua pihan lasten kanssa, jos he eivät tulleet juttelemaan. Nykyäänkin olen aika introvertti, mutta koska on oma perhe, en koe olevani yhtä yksin kuin lapsena.
3 vastaa: Oli ennen ystäviä. Oli vielä miehen astuessa kuvioihin ja meidän häiden aikaan reilu 10v sitten. Kaikilla vaan tuli se oma elämä, työ, lapset ja arki. Itse kohtasin vastoinkäymisiä (lapsen kuolema sairauden takia ja masennusta). Näiden jälkeen tuntui että loputkin kaveritkin kaikkosi. Ei kai ne oikeita kavereita tainnut edes olla? Oli kai vaikeita asioita myös heille kohdattavaksi. Oli tuolloin minulle helpompi linnoittautua kotiin. Vuosien varrella on toki tullut "tuttuja" mutta nyt kaipaan niitä aikoja kun oli ystäväperheitä vierailuja puolin jos toisin ja tyttöjeniltoja.