Lue keskustelun säännöt.
olenko ainoa, kenellä ei ole ystäviä?
03.10.2015 |
Minulla on ihana, pieni perhe ja sosiaalinen työ, jossa tulee juteltua ja oltua paljon ihmisten kanssa - mutta havahduin taas pimenevien syysiltojen tullessa, että kun muut kertovat vaikkapa perjantai-iltana menevänsä vierailulle ystäviensä luo tai lähtevänsä viikonloppuna ulos kavereidensa kanssa - minulla ei ole yhtään ystävää oman puolisoni lisäksi.
En varsinaisesti kärsi tilanteesta koska sosiaalisten kontaktien tarpeen saan täytettyä työssä ja tykkään olla itsekseni/perheeni kanssa, mutta joskus tulee mieleen, että jos nyt pitäisin vaikka tasakymmen -synttärit tai häät tai hautajaiset - vieraita ei olisi kuin omasta perheestä ja sukulaisista.
Monikaan ei arvaisi minusta päältä, että minulla ei ole yhtään kaveria - olen erittäin avoin ja pintasosiaalinen ja tulen toimeen hyvin ihmisten kanssa - mutta en edes halua päästää ketään lähelleni niin, että kertoisin syvimpiä ajatuksiani toiselle tai haluaisin ottaa vastuun jonkun toisen syvistä ajatuksista.
olenko ainoa tällaisessa tilanteessa? pitääkö ihmisellä olla ystäviä?
Kommentit (47)
[quote author="Vierailija" time="04.10.2015 klo 09:26"]Yksinäisyys taitaa olla loppujen lopuksi aika tavallista, ihan yleismaailmallisestikin. Nykyään hypetetään sosiaalisuutta ja siitä saa sen kuva kuin kaikilla muilla paitsi itsellä olisi niitä ystäviä. Veikkaan, että moni ei kehtaa puhua asiasta avoimesti. Yksinäisyys on aika tavallinen tunne.
Kävin katsomassa elokuvan Marnie, tyttö ikkunassa, ja siitä muistui oma lapsuus mieleen. En ole orpo, mutta olin ainoa lapsi ja vietin paljon aikaa ilman leikkikavereita. Siksi olin aina piirtämässä: sitä oli helpointa tehdä yksin, siihen pystyi uppoutumaan pitkäksi ajaksi eikä siinä muistanut yksinäisyyttä eikä huolia. Olin sosiaalisesti kömpelö ja ujo enkä osannut tutustua pihan lasten kanssa, jos he eivät tulleet juttelemaan. Nykyäänkin olen aika introvertti, mutta koska on oma perhe, en koe olevani yhtä yksin kuin lapsena.
[/quote]
Yksinäisyys ja ystävien puute ei ole sama asia. Yksin oleva ei välttämättä koe oloaan yksinäiseksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No niin, ei ole eka ketju yksi näisyydestä. Viimeksi laitoin oman anonyymin ossuni - kukaan ei ottanut yhteyttä. Mun kanssa ei edes tarvitse shoppailla, kahvitella tai hillua baarissa, kunhan on vaan yhteydessä, jakaa elämää, mutta kun ei, ei vaan kelpaa.
Ei mullakaan käytännössä kavereita ole.
Istun täällä aina yksin.
Vain lapsi elämässä.
Olen huomannut että ystävyys perustuu usein juoruiluun ja muiden haukkumiseen. En kaipaa sellaista ystävyyttä. Mutta on minulla yksi ystävä jonka kanssa puhutaan kaikenlaisista asioista, mutta yhteydenpito on satunnaista ja hyvä niin sillä en jaksaisi muunlaista, en ole kovin avautuvaa tyyppiä. Minulle riittä oma perhe ja rakas sisko.
itselläni ei ole lapsia eikä puolisoa. työkaverit ovat aivan eri maailmasta kuin minä. tietty tuttavapiiri minulla on, sellaisia, joihin voin törmätä eräässä baarissa jossa olen ollut töissä, ja parhaassa tapauksessa pyytää heitä lähtemään baariin kanssani - mutta ei ketään sellaista, jolle voisin jutella päivän kuulumisia, käydä ulkona muuten kuin alkon merkeissä, pyytää käymään tai käydä heidän luonaan. joskus tulee tapauksia, jotka haluavatkin lähteä kanssani päiväkahveille tms mutta vain tapailun tai seksin takia, ja minusta olisi väärin "käyttää" heitä ystävänä kun en itse ole muulla tavoin kiinnostunut. naisten kanssa en jostain syystä saa kaveisuhteita ikinä aikaiseksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen vasta 21, mutta samankaltainen tilanne. En ole ikinä vaan kuulunut mihinkään porukkaan. En silti ainakaan tällä hetkellä varsinaisesti kaipaakaan sellaista, mutta välillä harmittaa, kun kuuntelee ja näkee netistä, että ystävät on järjestäneet yllätyssynttärit tai polttarit tai jotain. Minulla on kyllä pari hyvää ystävää, jotka asuvat eri paikkakunnilla, niitä sitten näen silloin kun pystyy. On puoliso ja sukulaisten kanssa ollaan paljon tekemisissä. Ehkä olen vain sellainen tyyppi, että en viihdy isoissa porukoissa, vaikka välillä siitä haaveileekin. Lopulta tykkään kyllä jäädä puolison kanssa kotiin tai käydä hänen kanssaan jossain.
Ei mullakaan ole ystävää, kavereita joiden kanssa satunnaisesti tapaillaan ja käydään shoppailemassa, kahvilla ja biletämässä kyllä on, mutta sellaista ihmistä jonka kanssa oikeasti voisi puhua kunnolla ei ole. Tuntuu että nyky ystävyys suhteet on enemmän sellaista pintaliitoa ja pörräämistä kuin todellista ystävyyttä.
Aikoinaan luulin että minulla on tosiystävä kunnes tuli todellisuus vastaan. Luottamukseni petettiin ja kylmästi. Ehkä tämä aiheutti sen etten enää edes uskalla syvempiä suhteita luoda.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ihminen voi olla onnellinen ilman ystäviä. Minä olen lisäksi työtön, joten ainoat sosiaaliset kontaktit päivän aikana ovat puoliso ja pari kertaa viikossa kaupan kassa, sen verran että sanon hei, kiitos ja moro. Joskus näen sisaruksia ja vanhempia.
Itsellä kävi kavereiden kanssa niin paskasti, että paras ystäväni puukotti selkään ja loput puhuivat paskaa selän takana, ja kun muutin pois kotikaupungista, kaikki yhteydenpito loppui siihen paikkaan. Ei siis ole ystäviä, enkä osaa ystävystyä enää tällä iällä. Aiemmin töissä ja koulussa olleena, jäivät työ- ja koulukaverit sellaisiksi pinnallisiksi tuttaviksi, joiden kanssa ei kyllä ollut yhteydessä työajan ulkopuolella. Ei sillä, että kiinnostaisi. Syntymäpäivinä menemme puolison kanssa kahdestaan ravintolaan, se on minusta kaikkein mukavinta. Hänellä on toki ystäviä paljonkin, eli ei ole kyse mistään sellaisesta, ettei niitä ystäviä saisi olla. (Kun joku vihjaili, että ystävät olisi jääneet elämästä seurustelun alettua)
mut onneksi meillä ypöillä on tää palsta ja lemmikit :) netti on pelastanut varmaan monia kaverittomia nykyisin, toisaalta jos ei ois nettiä, tulis varmaan käytyä harrastuksissa, urheiluseuratoiminta ym. kyläyhdistykset ja marttakerhot kukoistaisi ja porukoilla ois kavereita ja tuttuja..... hmmm.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ottamatta sen kummemin kantaa muuhun, niin ihmettelen kuinka tälläkin palstalla on monta kertaa ollut kirjoituksia siitä kuinka jollain ei ole yhtään ystävää, mutta kuitenkin lopulta se puoliso löytyy... Jotenkin pidän sitä hieman kummallisena että kuinka se puoliso miltei poikkeuksetta kuitenkin löytyy. Miksi näin? Noh, en tiedä, ihmettelen vain.
Minulla samanlainen tilanne. On oma perhe ja työkaverit. Nyt olen alkanut kaipaamaan kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakaan ei ole, eikä ole koskaan ollut. Ei ole miestäkään .En kuitenkaan enää tunne itseäni yksinäiseksi, olen vuosikymmenten varrella tottunut elämään erakkona.
[quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 17:11"]
No ottamatta sen kummemin kantaa muuhun, niin ihmettelen kuinka tälläkin palstalla on monta kertaa ollut kirjoituksia siitä kuinka jollain ei ole yhtään ystävää, mutta kuitenkin lopulta se puoliso löytyy... Jotenkin pidän sitä hieman kummallisena että kuinka se puoliso miltei poikkeuksetta kuitenkin löytyy. Miksi näin? Noh, en tiedä, ihmettelen vain.
[/quote]
Aivan samaa asiaa olin ryhtymässä kommentoimaan. Olikohan näillä ypöyksinäisillä ystäviä tai kavereita ennen kuin se puoliso löytyi?
Minulla on kaksi työpiireistä aikoinaan löytynyttä kaveria, joiden kanssa juttelen puhelimessa pari kertaa vuodessa. Ystäviä ei ole yhtään. Ei ole puolisoa eikä seurustelukumppaniakaan. Olen myös viettänyt 30-, 40- ja 50-vuotispäiväni ilman yhtään vierasta. Kuitenkaan kukaan ei taitaisi uskoa, että näin positiivisella ja kuplivaluonteisella ihmisellä ei ole ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole ollut ystäviä, mutta en kärsinyt siitä kyllä silloin kun oli puoliso. Nyt on toki yksinäinen olo, ja varmaan siksi tapailen ajoittain entistä miesystävää vaikka suhdetta varsinaisesti ei enää ole.
Sukulaistenkaan kanssa en ole tekemisissä.
Mutta eiköhän se yksin mene loppuun asti.
Helpommalla pääset. Ei ne kaikki "ystävät" edes mitään tosiystäviä ole, pelkkiä tyyppejä joiden kanssa viettää aikaa.
Ei ole mullakaan kun puolisoni ja äitini. Siinä mun ihmissuhteet. Välissä kaipaa muitakin, mutta kun ei niin ei.
Missä kaikki lapsuuden ja nuoruuden kaverit, opiskelukaverit, edellisistä työpaikoista työkaverit?
[quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 17:27"]
Missä kaikki lapsuuden ja nuoruuden kaverit, opiskelukaverit, edellisistä työpaikoista työkaverit?
[/quote]
lapsuudenkavereiden kanssa väliin tulee useimmilla nk. elämä. tiet vie ihan eri suuntiin ja kohta mitään yhteistä ei olekaan. mun lapsuudenkavereista kaksi ratkesi huumeisiin, yksi on tohtoriskoulutuksessa toisella puolen maata (ei mitään yhteistä enää), muiden osalta tiedä enää edes nimiä. ennemmin ihmettelen niitä, jotka ovat olleet lapsesta saakka kavereita ja jatkavat sitä vielä viiskymppisinä.... yhdistäviä tekijöitä pitää olla muitakin kuin sama pihapiiri tms.
[quote author="Vierailija" time="03.10.2015 klo 17:27"]Missä kaikki lapsuuden ja nuoruuden kaverit, opiskelukaverit, edellisistä työpaikoista työkaverit?
[/quote] niin mitkä koulukaverit, työpaikka kaverit?! Oon aina ollu kiusattu ja nykyään ahdistun suunnattomasti vieraiden ihmisten seurassa. T8
Ei minullakaan ole ystäviä. Perhe on. En oikeastaan koe ystävien puutetta ongelmaksi. Yksinäinen en koe olevani. Kyllä minulla lapsena ystäviä oli. Lapsenakin jo tosin viihdyin ihan hyvin yksinkin. Paikkakunnalta muuton takia lapsuuden kaverit jäi, tuli uusia, jotka sitten taas jäi opiskelukuvioiden takia. Opiskelujen jälkeem taas opiskelukaverit hajaantuivat kuka minnekin. Sosiaalinen kiintiöni täyttyy kyllä töissä,teen töitä ihmisten parissa. Nyt kun lapset on pieniä ja hoidan niitä kotona, on mukavaa hakeutua hiekkalaatikon reunalle tai perhekerhoihin vaihtamaan muutama sananen toisen aikuisen kanssa. En minä siis mikään erakko sentään ole.