Lue keskustelun säännöt.
Suruaika, kun oma vanhempi kuolee?
23.09.2015 |
Minulla viisikymppinen ystävä, jonka isä kuoli puoli vuotta sitten. On siitä lähtien kulkenut mustissa, koska suruaika... Ystävä on itse perheetön.
Minusta hieman outoa? Ei asia minua mitenkään häiritse, mutta tunnetteko muita kaltaisiaan. Olen kuvitellut, että tiettyä suruaikaa voidaan noudattaa lesken kohdalla. Nykyaikana sekään ei koske pukeutumista vaan sitä, että pidetään paheksuttavana rynniä heti hautajaisista uuteen suhteeseen.
Kuka sitäkin sitten paheksuttavana pitää, mutta perusajatus tämä. Ennenhän leski kyllä käytti ihan mustaa vaatetusta pitkäänkin.
Kommentit (54)
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 14:40"]
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 14:33"]
Minulta kuoli hyvä ystävä täysin yllättäen 1,5 kk sitten. Minulta on jo nyt moneen otteeseen kysytty miten voin yhä surra ja itkeä. olen mielestäni selvinnyt kohtuuhyvin, mutta tottakai on ikävä. En ymmärrä kuinka toiset arvostelee, eivätkö he tunne sitten mitään, kyllä rakkaan lopullinen menetys on SUURI suru josta ei parissa viikossa täysin toivu!
[/quote]Todella julmaa. Ehkä nämä ihmiset eivät ole itse kokeneet suurta menetystä tai eivät itse tunne kovin syvästi, mutta olipa syy mikä tahansa on käsittämätöntä että surevalta kysellään tuollaisia ja annetaan ymmärtää että ei olisi enää oikeutta eikä syytä surra.
Ja 1,5 kuukautta on naurettavan lyhyt aika.
valtavasti voimia sinulle, itke niin kauan kuin itkettää -ja usko pois, jossain vaiheessa kipu helpottaa ja pystyt ajattelemaan hyviä muistoja ilman että pakahdut suruusi.
Älä anna muiden vaikuttaa tunteisiisi/reagointiisi, jos surua yrittää estää se vain pitkittyy tukahdettuna ja oireilee jokatapuksessa jollain tavoin.
Nopein ja paras tie toiopumiseen on antaa tunteiden tulla ja hyväksyä ne vaikka pahalta tuntuu.
[/quote]
Kiitos tuhannesti. Onneksi on ollut ymmärtäjiä ympärillä, kohtuuttomalta on silti hetkittäin tuntunut joidenkin sanat. 1,5 kk on tosiaan naurettavan lyhyt aika, ja ei tosiaan mennyt kuin pari viikkoa kun kyselyt alkoi. Käsittämättömän välinpitämättömiä ja kylmiä jotkut ovat, tai sitten tajuavat vasta joskus....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 14:33"]
Minulta kuoli hyvä ystävä täysin yllättäen 1,5 kk sitten. Minulta on jo nyt moneen otteeseen kysytty miten voin yhä surra ja itkeä. olen mielestäni selvinnyt kohtuuhyvin, mutta tottakai on ikävä. En ymmärrä kuinka toiset arvostelee, eivätkö he tunne sitten mitään, kyllä rakkaan lopullinen menetys on SUURI suru josta ei parissa viikossa täysin toivu!
[/quote]Olin nuroi kun isäni -joka oli minulle rakkain ihminen maailmassa- kuoli. Kolmen kuukauden jälkeensaatoin vielä romahtaa, tosin elämässäni oli silloin paljon raskaita tekijöitä jotka tekivät siitä lähes helvetillisen vaikeaa kestää, nin sain seurakunnan työntekijältä kuulla että isäni kuolemasta on jo niin pitkä aika että minulla ei ole syytä sitä enää itkeä ja hän oli jo niin vanha mies että joutikin kuolla. Isäni oli kuollessaan 59-vuotias!
Eli ei ihme jos "tavalliset" ihmiset tahtomattaan/ymmärtämmättömyyttään loukkaavat kun alan ammattilaisetkin voivat olla noin karmeita.
Ei suruaika ole mihinkään kadonnut, vaikka palstan nuoriso niin väittääkin. Yleensä iän mukana käsite suruaika alkaa vasta syventyä ja sen merkitys kirkastua. Onhan se sikäli muuttunut, että edes leskikään (siis nainen) ei enää kulje pitkiä aikoja mustissa kuten vaikka Kreikassa edelleen tehdään. Mutta ei kyllä tee mieli pukeutua kovin räväkkiin väreihinkään. Eihän sitä vaatteilla tietenkään surra, mutta kuin mieli on maassa, ei tee mieli pukea ylleen kirkkaita värejä. Lapsuudessani ei meille tenvillekaan puettu esim. punaista ylle kovin pian jonkun läheisen kuoleman jälkeen. Suruaikaan kuului ja ikäpolvellani kuuluu vieläkin, että pidetään paastoa julkisista huveista. Jokainen päättää itse, miten pitkä paasto on, mutta pari kolme kuukautta on aika tavallinen aika. Ei se tarkoita sitä, ettei voisi osallistua mihinkään tilaisuuksiin, mutta harvalla on edes halua lähteä kovin riehakkaisiin menoihin.
Vielä 60-luvun puolivälissä, kun isoäitini kuoli, käyttivät äitini, tätini sekä isoäidin sisaret ainakin hautajaisissa suruharsoa tai mustaa pääliinaa. Minulle on jäänyt sellainen muistikuva, että jos käytti pidempään harsoa, niin ennen hautajaisia harso oli kasvojen edessä, mutta hautajaisten jälkeen se nostettiin pois kasvoilta, mutta ei vielä irrotettu hatusta, joten se edelleen viesti, että kantajalla on surua. - Hautajaisia suvussamme on riittänyt lukematon määrä, mutta en ole enää tuon isoäidin hautajaistilaisuuden jälkeen nähnyt kenelläkään harsoa. Itse en siis koskaan ole harsoa käyttänyt.
Se termi, joka on minulle vastenmielinen, on sututyö. Suru on suru, en minä työtä surressani tee.
Vanhemman kuolemassakin varmaan vaikuttaa, kuinka läheiset välit ovat olleet, ja onko kuolemaa ehtinyt työstää omaisen vielä eläessä.
Itse mietin, pitäisikö jättäytyä pois normaalielämään kuuluvista harrastuksista, viettää suruaikaa, vai saako elämää jatkaa, ja surra siinä sivussa.
En ehtinyt mitään suruaikaa viettää kun oli 2 lasta ja arjen oli jatkuttava. Mutta ei se merkitse etteikö surisi.
Itseasiassa olin jo 2 tuntia äitini kuoleman jälkeen pojan kanssa sairaalassa röntgenissä...käsi poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhemman kuolemassakin varmaan vaikuttaa, kuinka läheiset välit ovat olleet, ja onko kuolemaa ehtinyt työstää omaisen vielä eläessä.
Itse mietin, pitäisikö jättäytyä pois normaalielämään kuuluvista harrastuksista, viettää suruaikaa, vai saako elämää jatkaa, ja surra siinä sivussa.
Sehän menee ihan oman fiiliksen mukaan.
Oma suruni kesti vuoden. Kyllä siinä surressa ehti käydä harrastuksissakin ja jatkaa elämää sen mitä pystyi.
Vierailija kirjoitti:
Olisipa ollut aikaa surra äidin kuolemaa 21v sitten.... Mutta piti asettaa 3 lasta ja isän tarpeet edelle, olin juuri eronnut ja vaihtanut työpaikkaakin tässä hässäkässä. Pakko oli selvitä joka päivä, käydä töissä ja huolehtia muista. En ymmärrä miksi olisi pitänyt kulkea mustissa?
Vasta isän kuoleman jälkeen 15v sitten sain surra omassa hiljaisuudessani myös äitiäni. Ei se mun päivittäiseen elämään mitenkään vaikuttanut muuten kuin että tajusin olevani suvussamme oman ikäluokkani (serkusparven) vanhin. Se vähän pysäytti ajatuksen tasolla mutta elämä jatkui ennallaan
Olen samaa mieltä kuin 2, jos on ollut yksin ja hirveän kiinni vanhemmissaan pudotus on paljon pahempi kun ei ole mitään täyttämässä tyhjiötä
Mulla kuoli isä kesällä. Mutta vähän tuontapaista oli äitini kuoleman aikoihin, ja äitini kuoli ihan samoihin aikoihin kuin isäni, tosin minä en eronnut. Mutta isäni suri niin voimakkaasti, että hän unohti kokonaan, että suru on muillakin. Sen lisäksi oma vanhempi lapseni sai autismidiagnoosin ja siinä tilanteessa äidin tarve olisi ollut kova, koska äitini kasvatti mbd-veljeni - hyvin. Kaiken lisäksi äiti kuoli yllättäin, sai sairaskohtauksen vieläpä meillä kylässä ollessaan, eikä enää koskaan päässyt kotiin. Jonkin aikaa ehti olla sairaalassa. Ei ollut aikaa surra, kun oli kolmevuotias autisti, vajaa kaksivuotias ja itsesäälissä rypevä isä ja tuo erityisveli. (Veljen sairaus ei ole perinnöllinen, vaan hän on saanut vammansa vaikeassa synnytyksessä, eikä meidän puolen suvussa ole erityisihmisiä muita - siltä varalta jos joku kysyy miksi tein lapsen kun on suvussa tällaista. Miehen suvussa on kaikenlaista, mutta en osannut ajatella perinnölliseksi tuolloin vielä.)
Isän kohdalla taas suru jäi kuolemaa seuraavaan päivään ja hautajaisiin. Siinä oli vain ajatus, että vanhat ihmiset kuolevat ja sen on hyväksyttävä. Enkä ollut totta puhuakseni isäni kanssa kovin läheinen, vaan välit olivat asialliset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni suri isäänsä vuoden niin, ettei työpaikalleenkaan pystynyt menemään. Miehen isän kuolema tuli yllättäen. Sen jälkeen pääsi asiasta yli.
Millä mustiin pukeutuneesta erottaa, onko kyseessä surupukeutuminen vai ko. henkilön normaali asu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen suree tavallaan. Olen menettänyt elämäni aikana lähes kaikki läheiseni. Ennen hautajaisia olen pukeutunut hillitysti, mutta en välttämättä täysmustaan. Sama koskee myös hautajaispukeutumistani. En nyt heti hautajaisten jälkeen vedä ylleni räväkän punaisia vermeitä enkä paina tukka putkella bailaamaan. Kyllä sitä ihan luonnostaan haluaa viettää sellaista hiljaiseloa jonkin aikaa, ennen kuin taas alkaa osallistua normaaleihin menoihin. Kyllä sen itse tuntee, milloin on valmis irrottautumaan rankimmasta surusta. Muuan viisas vanhus sanoi minulle kerran, että on tärkeä osata päästää irti vainajasta, jotta hänkin saisi rauhan. Se oli minulle ainakin hyvä ohje ja olen pyrkinyt sitä noudattamaan. Muistelen toki poismenneitä, mutta takerru siihen. Jos on menettänyt kumppaninsa, niin silloinkin on jokaisen itse mietittävä, milloin on valmis uuteen suhteeseen. Jotkut eivät ole koskaan ja se heille suotakoon. Jotkut taas pariutuvat suhteellisen pian menetyksen jälkeen eikä siinäkään pitäisi olla mitään pahaa. Jokainen tietää itse, mitä tekee. Kylän ja naapuruston besserwisserit voisivat pitää kitusensa kiinni.
Ei suruaikaa, mutta varmasti muistoissa kulkee omaan loppuun asti. Elämä vaan on tätä, jokainen kuolee vuorollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millä mustiin pukeutuneesta erottaa, onko kyseessä surupukeutuminen vai ko. henkilön normaali asu?
Ehkä gootti pukeutuu hautajaisissa pinkkiin.
Vierailija kirjoitti:
Se joka kirjoitti siitä että muut värit kuin musta tuntuu pahalle taisi osua asian ytimeen. Ei ole kyse korostamisesta jotta muut varmasti huomaavat vaan tiedostamaton tarve välttää värejä. Tiedän naisen joka menetti lapsensa. Pitkään hän käytti vain mustaa, värit heättivät hänessä vastenmielisyyttä ja jopa vihaa. Violetti oli ensimmäinen jota hän sieti - monen monen kuukauden jälkeen.
Ihmiset ovat erilaisia, toiset herkempiä kuin toiset, koemme ja käyttäydymme samankaltaisissa tilanteissa eri tavoin eikä kaikki aina ole sitä miltä ulospäin näyttää.
Ollaanpa rehellisiä, kyllä ne mustat vaatteet voi joillekin olla vain tapa hakea huomiota. Näitäkin ihmisiä on. Sitä en tiedä onko ap:n ystävä tällainen, kun en häntä tunne.
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 14:39"]
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:34"]
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:18"]Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Suruaikaa ei kauheasti vietetty kun jouduin selvittämään asiat lähes yksin, laittamaan peruskirjoituksen alulle ja hautajaiset. [/quote] Suruaika on aika mennyttä aikaa käsitteenä. Jokainen suree ihan oman tunteensa mukaan eikä sitä määritä mitkään normit. Olet oletettavasti vähemmistössä, jos surusi oli käsitelty jo hatajaisiin ja perunkirjoitukseen mennessä.
[/quote] Ei mullakaan mennyt kahta viikkoa kaeumpaa, isän kuolemasta vajaa kaksi vuotta. Äidin kuolemisesa toipumiseen ei menisi sitäkään. Sitä se teettää kun oli nuoret vanhemmat, jotka eivät juurikaan piitanneet lapsistaan tahi lapsenlapsistaan.
[/quote]Niin - jokainen ihminen on yksilö ja jokaidella on oma historiansa. Ei ole sääntöä miten tai kuinka kauan pitäisi surra tai pitääkö surra lainkaan.
Sellainen säntö pitäisi olla että kaikki kunnioittaisimme toisiamme ja myös toistemme erilaisuutta, näkyy se sitten miten tahansa, niin kauan kun se ei vahingoita ketään.