Lue keskustelun säännöt.
Suruaika, kun oma vanhempi kuolee?
23.09.2015 |
Minulla viisikymppinen ystävä, jonka isä kuoli puoli vuotta sitten. On siitä lähtien kulkenut mustissa, koska suruaika... Ystävä on itse perheetön.
Minusta hieman outoa? Ei asia minua mitenkään häiritse, mutta tunnetteko muita kaltaisiaan. Olen kuvitellut, että tiettyä suruaikaa voidaan noudattaa lesken kohdalla. Nykyaikana sekään ei koske pukeutumista vaan sitä, että pidetään paheksuttavana rynniä heti hautajaisista uuteen suhteeseen.
Kuka sitäkin sitten paheksuttavana pitää, mutta perusajatus tämä. Ennenhän leski kyllä käytti ihan mustaa vaatetusta pitkäänkin.
Kommentit (54)
En alapeukuta ystäväsi surua tai tapaa surra vaan sinun ihmettelyäsi. En käsitä mitä ihmettä se kenellekkään kuuluu miten suree tai miten surutyötään tekee. Jokainen sen hoitaa tavallaan.
Olet ymmärtänyt väärin alapeukutuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:54"]
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:18"]
Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Suruaikaa ei kauheasti vietetty kun jouduin selvittämään asiat lähes yksin, laittamaan peruskirjoituksen alulle ja hautajaiset.
[/quote]
Sama, ja paljon muitakin asioita hoidettavana. Joskus monta kuukautta myöhemmin sitten tuli itku, mutta että oikein suruaika..? Ja itse olen lapseton, kun senkin vaikutusta tuossa on mietitty, ja avoliitossa silloin.
[/quote]... ja mulla ei ole sisaruksia myöskään.
Jokainen suree omalla tavallaan, ap :n ystävä nyt näin. Se sitä, turha sitä on kummastella.
Mä alapeukutan aloitusta koska se on täysin käsittämätön. Kukaan ei voi ihmetellä toisen surua varsinkin jos ei ole sitä itse kokenut. Mieheni menettäneenä voin kertoa että en lakkaa suremasta koskaan, en koskaan. Toki suru muuttaa muotoaan ajan myötä mutta silti. Ja isänikin olen menettänyt ja vaikka siitä on yli 20 vuotta, kaipaan häntä. En päivittäin mutta kaipaan.
Pappani kuoli 50 vuotta sitten, kun olin 15 vuotias ja vieläkin saatan itkeä kaipaustani häneen.
Isäni kuoli 28 vuotta sitten ja äitini monopolisoi hänen suremisensa täysin itselleen ja oikeastaan surin sen surun vssta 10 vuotta sitte lapseni isän kuoltua
Äitini kuoli pari vuotta sitten ja tunsin ja tunnen vain helpotusta, koska.suhteemme oli helvetillinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:55"]
En alapeukuta ystäväsi surua tai tapaa surra vaan sinun ihmettelyäsi. En käsitä mitä ihmettä se kenellekkään kuuluu miten suree tai miten surutyötään tekee. Jokainen sen hoitaa tavallaan.
[/quote]
Eikö kuitenkin ole hyvä, että ap teki tämän aloituksen, jotta tässä päästään keskustelemaan asiasta? Jokainen tehköön aloituksia itselleen sopivalla tavalla. Tietysti on vaihtoehto tehdä aloitus hajuttomaan ja mauttomaan tyyliin "Miten koitte läheisenne kuoleman?", mutta siihenkin ketjuun tulisi erilaisia kokemuksia, eivätkä ne ole sen oikeampia tai väärempiä.
Anna ihmisten ihmetellä. Sillä tavallahan asioita käsitellään, varsinkin jos ne eivät ole vielä koskettaneet omaa itseä
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:16"]
Puoli vuotta on lyhyt aika.
[/quote]Nimenomaan, puoli vuotta on erittäin lyhyt aika. Lisäksi ihmissuhteet ja lasten/vanhempien suhteet ovat kaikki omanlaisiansa, kukaan ei voi tietää mitä ne todellisuudessa pitävät sisällään ja mitä tunteita ja prosesseja menetys saa aikaan. Vaikka joku selviää (tai kuvittelee selviävänsä) muutamassa kuukaudessa ei voi olettaa että niin pitäisi olla muidenkin kohdalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suruaikatermiä on hiukan kritisoitu tai kyseenalaistettu tässä ketjussa. Tuskin kukaan nykyään käyttääkään sitä tarkoittamaan etukäteen määriteltyä ajanjaksoa jolloin tulee pukeutua ja käyttäytyä tietyllä kulttuuriin sopivalla tavalla vaan se tarkoittaa aikaa jonka surija tarvitsee ja jonka hän käyttää kuten itse pystyy ja sen kesto riippuu hänestä itsestään, ei mistään perinteistä.
Suruaika voi olla vaikka ei ehtisi sellaista viettämään järjestelyiden yms takia.
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 11:05"]
Mä alapeukutan aloitusta koska se on täysin käsittämätön. Kukaan ei voi ihmetellä toisen surua varsinkin jos ei ole sitä itse kokenut. Mieheni menettäneenä voin kertoa että en lakkaa suremasta koskaan, en koskaan. Toki suru muuttaa muotoaan ajan myötä mutta silti. Ja isänikin olen menettänyt ja vaikka siitä on yli 20 vuotta, kaipaan häntä. En päivittäin mutta kaipaan.
[/quote]
Eihän kyse ollut kaipauksesta - sitä tuntee jokainen koko loppuelämän vaan siitä "ensishokista" johon toiset uppoaa niin täysillä että kaikki muu unohtuu. Vielä niin että ulospäin varmasti huomataan että toisella on suruaika. Tai käydään joka viikonloppu haudalla vuosikymmeniä - eihän siellä ole ketään! Mutta jos se jotakuta lohduttaa??
Mulle suru ja kaipaus on yksityinen asia ja kuolleet läheiset sydämessä joka hetki. En tarvitse siihen kivipaasia tai korosta sitä vaatteilla tai asian märehtimisellä. Jatkan elämääni
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äitini kuoli 6 vuotta sitten, sisko ei ole vieläkään päässyt yli tapahtuneesta, mä en asiaa enää juurikaan mieti. Siskolla ei ole perhettä, ei miestä, mulla on 4 lasta ja mies. En yksinkertaisesti vaan ehdi muistelemaan äitiä, koska elämässä on niin paljon menoa ja meininkiä, sisko taasen monet illat kököttää yksinään kotona ja mietiskelee asioita. Joskus tekisi mieli ravistella häntä, kun hän kyynel silmässä alkaa äidistä jauhamaan, mutta sitten ajattelen että hänellä ei kai ole oikein ketään kenelle tästä puhua, kai mä kestän sen pienen hetken. Isä meillä on elossa, mutta hän on sellainen perus suomalainen mies, istuu vaan hiljaa eikä sano juuta eikä jaata mihinkään.
Se joka kirjoitti siitä että muut värit kuin musta tuntuu pahalle taisi osua asian ytimeen. Ei ole kyse korostamisesta jotta muut varmasti huomaavat vaan tiedostamaton tarve välttää värejä. Tiedän naisen joka menetti lapsensa. Pitkään hän käytti vain mustaa, värit heättivät hänessä vastenmielisyyttä ja jopa vihaa. Violetti oli ensimmäinen jota hän sieti - monen monen kuukauden jälkeen.
Ihmiset ovat erilaisia, toiset herkempiä kuin toiset, koemme ja käyttäydymme samankaltaisissa tilanteissa eri tavoin eikä kaikki aina ole sitä miltä ulospäin näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:19"]
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:10"]
Perheettömällä kolahtanee pahemmin. Etenkin jos ei ole sisaruksiakaan. Tuo pukeutuminen on kyllä omintakeista nykymaailmassa.
[/quote]
Minäkin siis sitä pidän hyvin erikoisena. Olen itsekin viisikymppinen ja monilta ikätovereilta on tietysti kuollut ainakin toinen vanhempi. En ole törmännyt tälaiseen ilmiöön aikasemmin koskaan.
Mutta kukin siis ihan tunteensa mukaisesti. Jotkut ovat alapeukuttaneet, koska ilmeisesti ajattelevat, että arvostelen negatiivisesti ystävääni tämän johdosta. En tosiaan! Olen vain hiljaa itsekseni ihmetellyt, että onko jotenkin sairaalloisesti riippuvainen ollut isästään. Puhui aina hänestä ja puhuu vieläkin.
Siksi ehkä ei koskaan kukaan mies ole napannut, kun ei vedä vertoja isälle. On siis ehdottomasti heteroseksuaalinen.
ap
[/quote]
Niin ne jotkut surevat nuorina kuolleita lapsiaankin, mutta sanotaankos niille, että ovat olleet sairaalloisesti riippuvaisia lapsistaan? Ei, vaikka tilanne on täsmälleen sama, eli vanhemman ja lapsen suhde kyseessä.
Toivottavasti ystäväsi tietää, etä pohdit hänen tilannettaan käyttämilläsi sanoilla valtakunnallisella keskustelupalstalla. Harvinaisen kuvottavaa tekstiä. Kuka kaipaa vihollisia, kun "ystävät" ovat tuollaisia?!
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:18"]Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Suruaikaa ei kauheasti vietetty kun jouduin selvittämään asiat lähes yksin, laittamaan peruskirjoituksen alulle ja hautajaiset.
[/quote]
Mulla sama juttu, nuoti olin ja yksin kun äitini kuoli, isäni oli kuollut jo lapsuudessani. Ei muuta kuin itkin pari viikkoa ja sitten piti hoitaa käytännön asiat. Sukulaiset eivät kukaan auttaneet tai edes tajunneet tilannettani, siitä jäi pieni katkeruus. Onneksi on oma perhe, jos ei olisi niin voisi olla vieläkin ikävä äitiä enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 14:20"][quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:18"]Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Suruaikaa ei kauheasti vietetty kun jouduin selvittämään asiat lähes yksin, laittamaan peruskirjoituksen alulle ja hautajaiset.
[/quote]
Mulla sama juttu, nuoti olin ja yksin kun äitini kuoli, isäni oli kuollut jo lapsuudessani. Ei muuta kuin itkin pari viikkoa ja sitten piti hoitaa käytännön asiat. Sukulaiset eivät kukaan auttaneet tai edes tajunneet tilannettani, siitä jäi pieni katkeruus. Onneksi on oma perhe, jos ei olisi niin voisi olla vieläkin ikävä äitiä enemmän.
[/quote]
Siis nuori olin.
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 12:55"]Se joka kirjoitti siitä että muut värit kuin musta tuntuu pahalle taisi osua asian ytimeen. Ei ole kyse korostamisesta jotta muut varmasti huomaavat vaan tiedostamaton tarve välttää värejä. Tiedän naisen joka menetti lapsensa. Pitkään hän käytti vain mustaa, värit heättivät hänessä vastenmielisyyttä ja jopa vihaa. Violetti oli ensimmäinen jota hän sieti - monen monen kuukauden jälkeen.
Ihmiset ovat erilaisia, toiset herkempiä kuin toiset, koemme ja käyttäydymme samankaltaisissa tilanteissa eri tavoin eikä kaikki aina ole sitä miltä ulospäin näyttää.
[/quote]
Mulla taas tuli selkainen, etten voinut juosta enkä liikkua. Elimistö oli liian surullinen hikoilusta nauttimiseen. Samaten musiikin kuuntelu tiettyjä kappaleita lukuun ottamatta jäi eikä etenkään pystynyt itse laulamaan. Väreihin ei minulla vaikuttanut.
Mutta ei se ole mitään itsensä tai surunsa korostamista vaan lähtee syvältä sisältä.
Minulta kuoli hyvä ystävä täysin yllättäen 1,5 kk sitten. Minulta on jo nyt moneen otteeseen kysytty miten voin yhä surra ja itkeä. olen mielestäni selvinnyt kohtuuhyvin, mutta tottakai on ikävä. En ymmärrä kuinka toiset arvostelee, eivätkö he tunne sitten mitään, kyllä rakkaan lopullinen menetys on SUURI suru josta ei parissa viikossa täysin toivu!
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:05"]Minulla viisikymppinen ystävä, jonka isä kuoli puoli vuotta sitten. On siitä lähtien kulkenut mustissa, koska suruaika... Ystävä on itse perheetön.
Minusta hieman outoa? Ei asia minua mitenkään häiritse, mutta tunnetteko muita kaltaisiaan. Olen kuvitellut, että tiettyä suruaikaa voidaan noudattaa lesken kohdalla. Nykyaikana sekään ei koske pukeutumista vaan sitä, että pidetään paheksuttavana rynniä heti hautajaisista uuteen suhteeseen.
Kuka sitäkin sitten paheksuttavana pitää, mutta perusajatus tämä. Ennenhän leski kyllä käytti ihan mustaa vaatetusta pitkäänkin.
[/quote]
Se on hänen tapansa ilmaista surua. Ei mielestäni outoa. Jos se jatkuu esim. 4 vuotta, sitten olisin huolissani. Mutta puolivuotta tai vuosikin on vielä lyhyt aika.
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:34"]
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:18"]Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Suruaikaa ei kauheasti vietetty kun jouduin selvittämään asiat lähes yksin, laittamaan peruskirjoituksen alulle ja hautajaiset. [/quote] Suruaika on aika mennyttä aikaa käsitteenä. Jokainen suree ihan oman tunteensa mukaan eikä sitä määritä mitkään normit. Olet oletettavasti vähemmistössä, jos surusi oli käsitelty jo hatajaisiin ja perunkirjoitukseen mennessä.
[/quote] Ei mullakaan mennyt kahta viikkoa kaeumpaa, isän kuolemasta vajaa kaksi vuotta. Äidin kuolemisesa toipumiseen ei menisi sitäkään. Sitä se teettää kun oli nuoret vanhemmat, jotka eivät juurikaan piitanneet lapsistaan tahi lapsenlapsistaan.
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 14:33"]
Minulta kuoli hyvä ystävä täysin yllättäen 1,5 kk sitten. Minulta on jo nyt moneen otteeseen kysytty miten voin yhä surra ja itkeä. olen mielestäni selvinnyt kohtuuhyvin, mutta tottakai on ikävä. En ymmärrä kuinka toiset arvostelee, eivätkö he tunne sitten mitään, kyllä rakkaan lopullinen menetys on SUURI suru josta ei parissa viikossa täysin toivu!
[/quote]Todella julmaa. Ehkä nämä ihmiset eivät ole itse kokeneet suurta menetystä tai eivät itse tunne kovin syvästi, mutta olipa syy mikä tahansa on käsittämätöntä että surevalta kysellään tuollaisia ja annetaan ymmärtää että ei olisi enää oikeutta eikä syytä surra.
Ja 1,5 kuukautta on naurettavan lyhyt aika.
valtavasti voimia sinulle, itke niin kauan kuin itkettää -ja usko pois, jossain vaiheessa kipu helpottaa ja pystyt ajattelemaan hyviä muistoja ilman että pakahdut suruusi.
Älä anna muiden vaikuttaa tunteisiisi/reagointiisi, jos surua yrittää estää se vain pitkittyy tukahdettuna ja oireilee jokatapuksessa jollain tavoin.
Nopein ja paras tie toiopumiseen on antaa tunteiden tulla ja hyväksyä ne vaikka pahalta tuntuu.
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:18"]
Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Suruaikaa ei kauheasti vietetty kun jouduin selvittämään asiat lähes yksin, laittamaan peruskirjoituksen alulle ja hautajaiset.
[/quote]
Sama, ja paljon muitakin asioita hoidettavana. Joskus monta kuukautta myöhemmin sitten tuli itku, mutta että oikein suruaika..? Ja itse olen lapseton, kun senkin vaikutusta tuossa on mietitty, ja avoliitossa silloin.