"Työuupumus johtuu parisuhteesta" t. psykiatri lööppilehdessä

Mun uupumus on aina ollut parisuhdeperäistä. Toki työoloissakin ollut vikaa, niin ei ole jaksanut paskaa 24/7.

Esimerkiksi itse menin "elämäni puuttuvan palasen perässä" eli uuteen työhön, jonka piti olla unelmatyöni (minulla oli/on muut elämän osa-alueet kunnossa, vakaa pitkä parisuhde, mukava koti, terveys, jne., unelmatyö vain puuttui.) Työpaikka oli niin kamala, että jo alle puolessa vuodessa minun oli pakko vaihtaa omaksi parhaakseni. Parisuhdekin alkoi jo kärsiä työstäni, eikä toisin päin.

Tietty, voi olla ihmisiä, joiden seksikiukku tai kotityöt sinulle delegoiva kumppani heijastaa ongelmia työjaksamiseenkin. Mutta on olemassa myös ihan oikeasti työstä / työoloista johtuvaa uupumusta.

Ihan tuosta jokaiselle näkyvästä osuuestakin näkee, että siin puhutaan uupumuksesta yleisesti, ei työuupumuksesta. Vedät siis otsikon omasta päästäsi.

Olen samaa mieltä. En minä ole työkyvyttömyyseläkkeellä työstäni vaan parisuhteistani. Töihin pääsi pakoon kotiterrorismia ja sai olla ihminen 8 tuntia, mutta kun voimat meni siellä kotona niin ei lopulta töihinkään jäänyt paukkuja ja sairastui mieleltään sen puolison takia. 

Uupumus voi johtua työstä tai työtä tekevästä henkilöstä. Riippuen esim. siitä millainen persoona ja tapa tehdä työtä henkilöllä on. Täydellisyyden tavoittelu ja kyvyttömyys kompromisseihin altistaa burnouttiin.

Väsyy töissä, kun kotona on menossa vaikea ero. On ihan mahdollista.

Toi on klikkijuttu: yrittävät saada lisää plus- tilaajia

Onko joku lukenut varsinaisen jutun?

Vierailija kirjoitti:

Ihan tuosta jokaiselle näkyvästä osuuestakin näkee, että siin puhutaan uupumuksesta yleisesti, ei työuupumuksesta. Vedät siis otsikon omasta päästäsi.

"Kokenut psykiatri nimeää uupumuksen juurisyyn - kyse ei olekaan työstäsi"

Minun luetunymmärtämisellä (ja jutun ingressi mukaan lukien) tässä yritetään sanoa, että työuupuneet, menkää itseenne, vika on henkilökohtaisessa elämässänne, älkää syyttäkö ankeaksi nimittämäänne pomoa.

Jos jutun olisi halunnut tehdä asiallisesti ja yleisesti uupumuksesta, olisi voinut jättää kokonaan viittaamatta työperäiseen, joka on oikea, erillinen ilmiö, joka jokaisen on hyvä osata tunnistaa.

Kannattaa kuunnella tuntojaan tarkasti.

Narkku haukkui lyttyyn ja murskasi itsetunnon. Vaikutti koko elämään. 

Esihenkilö oli jyrä ja valehtelija. Valta noussut työläisperheen kasvattin nuppiin ja pää keltaisena haki viimein virheitä vanhempien työntekijöiden työnteosta. Ei ollut tasapuolinen kohtelu esim. ikä- ja sukupuolten välillä. En osannut pitää puoliani, kun ei ollut oma puoliso lakia tunteva ja puoliani pitävä. Ei kyllä auttanut työsuojeluvaltuutettukaan eikä muukaan taho ymmärtänyt, vaikka asiaa avasin useaan kertaan. 

Nyt voisin narkkua oikeastaan kiittää, koska taustalla oli juurikin tämä: kaltoinkohdeltu ihminen on kiltti, tekee työtä huolellisesti, liikaa, auttaa muita ennen itseään, on 'helppoa riistaa' hyväksikäyttäjille ja narsisteille oiva kumppani. 

Olen nyt yksin ja ehkäpä tästä toivun. Silmät on paremmin auki, vaikka sielu vielä rikki. Päivä kerrallaan.

Uupumuksen juuret ovat kylläkin siellä, missä ihmisellä ei ole aitoa yhteyttä omiin tunteisiinsa ja sellaiseen elämään, mitä oikeasti haluaisi elää.

Olen keikkunut ajoittain työuupumuksen partaalla jo vuosia. Alani ja työnkuvani on sellainen, että uupuminen on yleistä. Pitkiä työputkia ja ylitöitä, vaikeita asiakkaita, tarve olla samaan aikaan luova ja tarkka, kilpailuhenkiset työkaverit lähes joka työpaikassa. Kampittamista, selkäänpuukotusta, YT-neuvotteluja ja ulos savustamista. Tätä on ollut lähes koko työurani eli lähes 20 v.

Välissä olen tehnyt lapset. Jo valmiiksi loppuunajettuna olen saanut kaksi Keskosta ja yhden raskauden jälkeisen masennuksen. Pikkulapsivuodet olivat karmeita: pitkiä työpäiviä ja työmatkoja pois lasten luota. Töissä vihjattiin, että jos en taivu niin ei taida työ mulle sopia. Yt:ssä sain lähteä heti ensimmäisenä päivänä äitiysloman jälkeen. Kun aikaa oli hädin tuskin lapsille, niin sitä ei todella enää ollut miehelle tai itselle. Mies ei koskaan ymmärtänyt, että olin puun ja kuoren välissä. Ajauduttiin erilleen ja erottiin.

Välissä korona ja äidin kuolema. Silti sinnittelin. Nyt kotiasiat ovat hyvin. Lapset jo vähän isompia ja uusi onnellinen parisuhde. Olen kuitenkin totaalisen uupunut työstä. Joudun jatkuvasti kumartamaan työlle ja pyllistämään muulle elämälle. Privaattielämä ei minua uuvuta, mutta riski on, että tuohan ihmissuhteet tässä työssä.

Sinkullakin? Vai onko kenties psykiatri sitä mieltä, että silloin työuupumus johtuu parisuhteen puutteesta?

Vikahan ei tietenkään voi siinä työssä olla.

Onhan tuossa perää. Työn raskaudenkin kestäisi paremmin, työstä palautuminen vapaalla onnistuisi paremmin, jos kotona kaikki olisi hyvin, eli parisuhde kunnossa. Ihan omasta kokemuksesta puhun. Kun parisuhteessa hiersi vähän kaikki ja puolisosta ei ollut tukemaan - ei ollut kiinnostunut tukemaan - ja tsemppaamaan vaikeassa työtilanteessa, niin kyllä se lisäsi työstä aiheutuvaa uupumusta. Töissä ei ollut hyvä olla ja kotona ei ollut hyvä olla. Melkoisen kuormittava yhtälö.

Vierailija kirjoitti:

Sinkullakin? Vai onko kenties psykiatri sitä mieltä, että silloin työuupumus johtuu parisuhteen puutteesta?

Vikahan ei tietenkään voi siinä työssä olla.

Jos yhtään tunnen lööppilehdistön logiikkaa, niin kaikkihan johtuu aina seksistä. Et harrasta tarpeeksi seksiä. Harrasta lisää seksiä. Ai harrastat jo seksiä? Harrasta parempaa seksiä.

Vierailija kirjoitti:

Olen keikkunut ajoittain työuupumuksen partaalla jo vuosia. Alani ja työnkuvani on sellainen, että uupuminen on yleistä. Pitkiä työputkia ja ylitöitä, vaikeita asiakkaita, tarve olla samaan aikaan luova ja tarkka, kilpailuhenkiset työkaverit lähes joka työpaikassa. Kampittamista, selkäänpuukotusta, YT-neuvotteluja ja ulos savustamista. Tätä on ollut lähes koko työurani eli lähes 20 v.

Välissä olen tehnyt lapset. Jo valmiiksi loppuunajettuna olen saanut kaksi Keskosta ja yhden raskauden jälkeisen masennuksen. Pikkulapsivuodet olivat karmeita: pitkiä työpäiviä ja työmatkoja pois lasten luota. Töissä vihjattiin, että jos en taivu niin ei taida työ mulle sopia. Yt:ssä sain lähteä heti ensimmäisenä päivänä äitiysloman jälkeen. Kun aikaa oli hädin tuskin lapsille, niin sitä ei todella enää ollut miehelle tai itselle. Mies ei koskaan ymmärtänyt, että olin puun ja kuoren välissä. Ajauduttiin erilleen ja erottiin.

Välissä korona ja äidin kuolema. Silti sinnittelin. Nyt kotiasiat ovat hyvin. Lapset jo vähän isompia ja uusi onnellinen parisuhde. Olen kuitenkin totaalisen uupunut työstä. Joudun jatkuvasti kumartamaan työlle ja pyllistämään muulle elämälle. Privaattielämä ei minua uuvuta, mutta riski on, että tuohan ihmissuhteet tässä työssä.

Ihan sama itselläni. Työ vie kaikki mehut, lapsien kanssa ei ehdi eikä jaksa tehdä mitään, parisuhde kärsii. Tilanne ollut sama vuosia, ainoa onnellisempi jakso oli kun olin opintovapaalla. Olen vaihtanut työpaikkaa viimeisen 4 vuoden aikana kahdesti, samat ongelmat seuraa samalla alalla. Töitä pitäisi tehdä joka päivä 9-10h, iltaisin ja vkl voi myös puhelin soida. Jos lapset on sairaana pitää tehdä töitä kotona. Jos joku lähtee aina klo 16 hakemaan lapsia päiväkodista hänestä puhutaan ikävään sävyyn. Työkavereita jää säännöllisesti burnout-saikuille, töissä on monia sillä partaalla tai "vain" stressaantuneita ja kiukkuisia. Ylitöistä ei makseta. It-ala ei taida olla mulle.

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuossa perää. Työn raskaudenkin kestäisi paremmin, työstä palautuminen vapaalla onnistuisi paremmin, jos kotona kaikki olisi hyvin, eli parisuhde kunnossa. Ihan omasta kokemuksesta puhun. Kun parisuhteessa hiersi vähän kaikki ja puolisosta ei ollut tukemaan - ei ollut kiinnostunut tukemaan - ja tsemppaamaan vaikeassa työtilanteessa, niin kyllä se lisäsi työstä aiheutuvaa uupumusta. Töissä ei ollut hyvä olla ja kotona ei ollut hyvä olla. Melkoisen kuormittava yhtälö.

Tuohan kertoo aika äärimmilleen viritetystä työelämästä jos työelämä ei kestä yhtään elämää. Ei voi olla niin, että työstä selvitäkseen täytyy olla kotona 247 hyväntuulinen personal trainer kumppani, kukaan sukulainen ei koskaan kuole ja lapset ovat aina kiltisti. Ei se ole realistista.

No eiköhän se yleensä niin mene, että jos kotona on asiat kunnossa niin ei olisi sitä työuupumustakaan.

Olen aina mielelläni käynyt töissä ja tehnyt ylitöitäkin, että ei olisi kotiin tarvinnut mennä joten en käsitä näitä puheita joillakin että työ kuormittaa. Kyllä se kuormittava tekijä on perhe ja kotona asuva narsisti eikä työ. Työ on lepoa ja henkireikä siinä helvetissä missä ihminen joutuu elämään vapaa-ajallaan.

Vierailija kirjoitti:

Uupumuksen juuret ovat kylläkin siellä, missä ihmisellä ei ole aitoa yhteyttä omiin tunteisiinsa ja sellaiseen elämään, mitä oikeasti haluaisi elää.

Tämä on enemmän kuin totta. Työuupumus työn vaatimuksesta ei ole pitkäaikaista sillä työntekijä joko vaihtaa työtä tai nousee kapinaan.

Moni pitkäaikaisesti uupunut pakenee työhön hakien siitä itselleen hyväksyntää tai unohdusta. Työ on kuin alkoholi. Se miksi pakenee johtuu käsittelemättömistä asioista elämässään eli psyyken ongelmaa.

Joku voi paeta parisuhdetta tai perhe-elämää työhön. Ei tarvitse olla kommiäunikaatiossa.

Se miten elimistö kestää tuota on toinen juttu. Aivot rasittuu ja altistaa aikaiselle dementialle ja keho taas alttiimpi kehittämään pitkäaikaissairauksia.

Entäs jos ei ole parisuhdetta...?