Lasten kannalta paras lapsiluku?

Mielestäni myös ikäero tärkeä huomioida tätä asiaa pohtiessa. Liian pieni on huono ja samoin liian iso ikäero. 2-4 lasta on mielestäni lapsen kannalta paras lapsiluku.

Eikö tässä jokainen voisi kertoa, montako sisarusta itsellä on ollut ja miten sai vanhempien huomiota. Silloinhan näkemys tulisi "lapsen" näkökulmasta. Itselläni on 4 lasta jotka ovat jo nuoria aikuisia.En voi puhua miten he ovat kokeneet , mutta itse olen 12 lapsisen perheen kymmenes lapsi. (ei olla uskovaisia) . ennen vain oli isot perheet. Kyllähän sitä pienenä aika omanonnensa nojassa oli. En muista ,että isommat sisaret olisivat joutuneet hoitamaan meitä pienempiä. Äidillä oli navettatyöt ym kotihommat. Ei siinä lapsia ehditty hoitaa. Vanhemmat olivat kuitenkin kunnollisia ja perusasiat kunnossa.Mutta en "suosittele" tuollaisia lapsi määriä. Ei niitä kukaan ehdi eikä jaksa tietenkään hoitaa.Ja se ei ole oikein,että lapset hoitaa lapsia tai tekevät aikuisille kuuluvia kotitöitä niskalimassa. 4 lasta on kyllä maksimi.

Vaikka ajatus isosta perheestä on suloinen, niin aika harvalla aikuisella jää sen työpäivän jälkeen, siinä arki-illassa, riittävästi aikaa ihan jokaiselle lapselleen jos lapsia on kovin monta. Ja esikoiset nakitetaan monessa perheessä liian pieninä liian suureen vastuuseen, niin ettei perheessä ole oikein tilaa niille esikoisen tarvitsevuuden ja avuttomuuden tunteille, kun on niin monta pienempääkin, tarvitsevampaa ja avuttomampaa. Aina on joku, joka tarvitsee äitiä ja isää nyt heti koska on niin pieni ettei pysty odottamaan, ja se odottaa joka voi. Ja odottaa usein koko lapsuutensa.

Omassa tuttavapiirissä kolmen lapsen kohdalla näyttää monilla vanhemmilla menevän oikeasti se jaksamisen raja. Sen jälkeen se on vähän kuin mekaanista joukkojen huoltamista ja selviämistä enemmän kuin perhe-elämästä nauttimista. Kun lapsia alkaa tulla enemmän, alkaa se perheen sisäinen vuorovaikutus muuttua. Isommilta vaaditaan paljon, heidän kanssaan on vähemmän hassuttelua, vähemmän rentoa ja hauskaa vuorovaikutusta ja enemmän vaativaa, käskevää ja kieltävää vuorovaikutusta. Hermo pienempiin lapsiin lyhenee, jos joku rääkyy jossain nurkassa niin se on merkki siitä että ainakin lapsi on elossa eikä siihen niin kiinnitetä huomiota. Lapsen uhmaan vastataan keinoilla jotka sulkee sen lapsen suun, että vanhemmat jaksaisivat häntä, ei keinoilla jotka tukisivat lapsen tunnetta siitä että hän on nähty ja ymmärretty.

Oikeasti tää muutos mun tuttavissa on niin iso, että olen tosi yllättynyt. Muistan vielä millaisia he olivat esikoisen kanssa. Enkä väitäkään, että kaikilla ois näin, mut ei niitä voimia todellakaan näytä tulevan lisää sitä mukaa kun lapsia tulee lisää.

Naapurin vanha rouva sanoi joskus, että mieluiten kaksi tai neljä lasta. Itse olen taipuvainen ajattelemaan samoin: joko kaksi lasta suht pienellä ikäerolla tai sitten 2 x 2 lasta, sarjoilla useamman vuoden väli, niin että jokainen saa olla pieni rauhassa.

Itse olin kolmesta lapsesta kuopus ja iltatähti. Sain eniten huomiota vanhemmilta, mutta isosisarukset kiusasivat ja sulkivat ulkopuolelle. Itselläni on kaksi lasta, ja he ovat tosi läheisiä keskenään. Haluaisin lisää lapsia, mutten halua "kolmatta pyörää" itseni lailla, eikä ikä & voimat oikein riittäisi neljään.

Vähän hassu koko kysymys lapsiluvusta. Sehän riippuu täysin perheestä, mikä on paras. Toisille sopii 5 lasta ja toisille 2 ja toisille taas on hyvä kun eivät hanki lapsia koskaan.

Itse olen isosta perheestä, meitä oli 5 lasta ja synnytty kaikki 10 vuoden sisällä. En koe että olisin kärsinyt koskaan siitä että oli paljon sisaruksia, päinvastoin. Aina oli seuraa ja aina joku keksi kivan leikin, matkoilla oli kivaa ja huvipuistoissa ja kylpylöissä vanhempien ei tarvinnut toimia viihdyttäjinä. Muistelen lapsuutta lämmöllä ja olemme aikuisiällä kaikki sisarukset edelleen hyvissä väleissä ja osan kanssa todella hyviä ystäviä.

MUTTA en sano että 5 lasta on paras lapsiluku kaikille. Meillä se toimi luultavasti pitkälti siksi, että äitini oli kotiäitinä yli 10 vuotta ja hänellä oli aikaa ja kiinnostusta jokaiseen lapseen. Aina sai mennä syliin tai kainaloon ja joka ilta luettiin iltasatu kaikille yhdessä ja käytiin peittelemässä vielä erikseen jokainen omaan sänkyyn. Murrosiässä vanhemmilla oli varmasti raskata kun oli kerrallaan n. 3 teiniä ongelmineen, mutta siitäkin selvittiin eikä kukaan meistä ole mitenkään traumatisoitunut. Niin ja itse kyllä hoidin pikkusisaruksiani aika paljon, mutta omasta tahdostani eikä sitä minulta koskaan vaadittu. Muistan sen vain olleen kivaa kun sain käydä työntelemässä pikkuveljeä vaunuissa. Uskon sen olevan enemmän luonteessani ja nykyään olenkin hoitoalalla.

Eli siis peheet ovat erilaisia ja toisille sopii iso ja toisille taas pieni perhe. Vastuullista olisikin jokaisen miettiä ennen lasten hankintaan mihin onat resurssit riittävät ja paljonko on valmis omasta ajastaan uhraamaan.

Tulen tuskin koskaan saamaan omia lapsia, mutta olisin aina halunnut (ainakin) neljä. Neljä on meidän suvussa lapsiluvun "keskiarvo" ja tuntuu minusta aika sopivalta. Minulla on kolme veljeä, yksi vanhempi ja kaksi nuorempaa. Vanhimmasta nuorimpaan ikäeroa on kymmenen vuotta, minulla ja isoveljellä kolme, pikkuveljillä kaksi vuotta. Olen ainoa tyttö ja olisin varsinkin nuorempana toivonut siskoa, mutta rakastan kyllä kaikkia veljiäni ja olen läheisissä väleissä kaikkien kanssa.

Pienempänä leikin aina isoveljeni kanssa, ja pikkuveljeni taas viettivät koko lapsuutensa yhdessä pienen ikäeronsa takia. Minä olin myös innoissani isosiskona hoitamassa nuorempia sisaruksiani.

Kukaan meistä ei ollut mitenkään suunniteltu lapsi (toivottu kyllä, mutta vanhempani perustivat perheen asenteella "lapsia tulee sen verran kuin on tullakseen"), joten lopullinen lapsiluku oli sattumankauppaa. Mielestäni lopputulos oli varsin onnistunut, vaikka olisin kyllä mielelläni ottanut vielä sen yhden siskon veljien lisäksi.

Taloudellisesti meillä oli aika tiukkaa, kun pikkuveljen takia piti muuttaa isompaan asuntoon ja ottaa iso laina, mutta en silti koe erityisesti kärsineeni köyhyydestä. Emme käyneet ulkomaanmatkoilla tai syöneet ravintoloissa, mutta vietimme paljon aikaa perheenä yhdessä. Minulla oli onnellinen lapsuus ja edelleen läheiset perhesuhteet.

Meidän ainokainen 12 v on oikein tyytyväinen, että on perheensä ainut lapsi. 

Jos olisin varakas haluaisin 4 lasta. Kaksi eka pienellä ikäerolla, sitten vähän väliä ja kaksi taas pienellä ikäerolla. Olisi lapsia ns. pareittain eli kukaan ei jäisi "kolmanneksi pyöräksi" leikeissä ja ikäeroa parien väliin jättäisin siksi, että jokaiselle riittäisi aikaa, etteivät kaikki tulisi vaan yhdessä putkessa.
.
Kerta olen keskituloinen, enkä halua joutua joka asiassa penniä venyttämään ja haluan, että lapset saavat harrastaa ym. niin meillä on 2 lasta.

2 lasta pienellä ikäerolla.

Nolla on lasten kannalta paras lapsiluku. Jokaisen ihmisen on parempi olla syntymättä kuin syntyä: niin välttyy kärsimykseltä, jota elämään vääjäämättömästi liittyy, mutta ei jää kaipaamaan mitään elämän mahdollisia hyviä puolia.

Muistan että toivoin pienempänä aina siskoa, olin vähän ulkopuolinen kahden veljen leikeissä. Varsinkin nyt aikuisena se sisko olisi ihana olemassa. Veljet ovat yhäkin hyvin läheisiä ja minä vähän siitä ulkona.

Mun mielestä kolme lasta olisi optimi. Ikäeroa 4-7 vuotta. Jokainen saisi pikkulapsiajan huomiota riittävästi, mutta silti tuolla joukolla voisi olla jotain yhteistäkin.

Minusta on tärkeää, että jokaisella on omat kaverinsa, eikä sisarusten tarvitse lapsena olla paitoja ja perseitä. Aikuisena sen sijaan sisarus tai kaksi olisi ihan mahtava voimavara, varsinkin siinä vaiheessa, kun omat vanhemmat alkaa ikääntymään. Tai siinä vaiheessa, kun kaikilla on lapsia: Lapset saavat serkkuja ja sisarukset voivat auttaa toisiaa lasten hoitamisessa, ainakin vähän.

Jos kaikista on kasvanut suht normaalipäisiä, niin väitän, että sisarukset voivat olla aikuisenakin hyviä ystäviä. Erityisesti silloin, kun kaikki ovat saaneet lapsena sen huomion myös vanhemmiltaan, eikä siitä ole tarvinut verissäpäin tapella.

Terv. ainoa lapsi, joka muistaa lapsuudestaan kellon tikityksen ja viisareiden hitaan liikkumisen hiljaisuudessa: Tulispa jo maanantai, pääsisi kouluun, voisi olla koulun jälkeen ystävien kanssa. Jos kotona olisi ollut toinenkin lapsi, ihan minkä ikäinen tahansa, olis voinut edes vähän tapella. Mutta ei edes sitä. Ja aikuisena olisi mahtavaa, jos olisi sisarus.

Jos haluatte ison perheen, niin huolehtikaa, ettei isommat sisarukset ole jatkuvasti automaattisina lastenhoitajina pienemmille. Niin kuin joku jo mainitsikin, niin isommat huomaavat kyllä vanhempien väsymyksen ja haluavat varmasti auttaa vaikka sitten omien menojen kustannuksella. Jokainen lapsi tarvitsee paljon ja tasavertaisesti huomiota ja jos siihen uskoo pystyvänsä, niin ei varmaan ole mitään optimaalista lapsilukua, joka lasten kannalta olisi paras mahdollinen. Kodin ilmapiiri ratkaisee enemmän.   

4

[quote author="Vierailija" time="15.09.2015 klo 21:10"]Jos haluatte ison perheen, niin huolehtikaa, ettei isommat sisarukset ole jatkuvasti automaattisina lastenhoitajina pienemmille. Niin kuin joku jo mainitsikin, niin isommat huomaavat kyllä vanhempien väsymyksen ja haluavat varmasti auttaa vaikka sitten omien menojen kustannuksella. Jokainen lapsi tarvitsee paljon ja tasavertaisesti huomiota ja jos siihen uskoo pystyvänsä, niin ei varmaan ole mitään optimaalista lapsilukua, joka lasten kannalta olisi paras mahdollinen. Kodin ilmapiiri ratkaisee enemmän.   
[/quote]

Miksi se auttaminen on muka aina ihaaaan hirveääää? Mä pienenä suorastaan aina asuin sukulaisissa niissä taloissa jossa oli pieniä lapsia. Nimenomaan halusin auttaa ja hoitaa pikkusia :) Oon aina rakastanut lapsia, ihan pikkutytöstä. Omissa lapsissa huomaan tämän saman piirteen. Aina ovat paapomassa ja hoitamassa pikkusisarustaan.

Oikeaa vastausta ei varmaan ole,mutta veikkaisin 2-3 kpl,ja ikäeroa enemmän kuin 2v.Jos se olisi päätettävissä...Lapsille seuraa toisistaan,ja vanhemmilla piisaa vielä huomiota kaikille..Joskus mietin näitä 10 lapsen perheitä ja sitä aikaa kun lapset ovat jo aikuisia ja saavat itse lapsia.Millainen isovanhempi-suhde syntyy,kun lapsenlapsia olisikin vaikka 30 kpl.Pystyykö auttamaan omia lapsiaan heidän arjessaan,kun lapsia on paljon ja lapsenlapset jäävät etäisiksi.

Mulla maksimi on kolme, mulla on kolme. Olen huomannut, että vaikka rakastaisin toki vielä useampaakin lasta en jaksaisi enää millään olla kiinnostunut ja innostunut sen touhuista, kun ne on jo nähty, kirjat luettu jne. Mulla ei myöskään aika riittäisi töiden jälkeen katsoa läksyjä, kysellä kuulumisia, viedä harrastuksiin, lukea ja jutella useamman kanssa. Jollain toisella on toki toisenlaiset resurssit ja tämä on minun maksimi.

Lapset (kaikki meidän) puhuvat tulevaisuuden suunnitelmissaan, että heillä on kolme tai neljä lasta. Olen päätellyt, että eivät ainakaan koe, että heitä olisi liikaa.

2. Kaksoset.

Minä en jotenkin ymmärrä näitä vastauksia, joiden mukaan pieni ikäero on jotenkin huono. Oma esikoinen tuli isoveikaksi 1v10kk iässä ja kaikki meni tosi hyvin. Pojat kasvoivat yhdessä. On voitu harrastaa perheenä, pelata futista, lautapelejä, käydä uimassa ja pulkkamäessä. Mä ajattelen, että se 7v kärsisi enemmän tullessaan isoveljeksi. Se ikäero muuttais perhedynamiikan täysin. Yhdessä tekeminen loppuis useaksi vuodeksi ja senkään jälkeen yhteisiä intressejä ei ennen aikuisikää varmaan ole.

[quote author="Vierailija" time="15.09.2015 klo 21:13"][quote author="Vierailija" time="15.09.2015 klo 21:10"]Jos haluatte ison perheen, niin huolehtikaa, ettei isommat sisarukset ole jatkuvasti automaattisina lastenhoitajina pienemmille. Niin kuin joku jo mainitsikin, niin isommat huomaavat kyllä vanhempien väsymyksen ja haluavat varmasti auttaa vaikka sitten omien menojen kustannuksella. Jokainen lapsi tarvitsee paljon ja tasavertaisesti huomiota ja jos siihen uskoo pystyvänsä, niin ei varmaan ole mitään optimaalista lapsilukua, joka lasten kannalta olisi paras mahdollinen. Kodin ilmapiiri ratkaisee enemmän.   
[/quote]

Miksi se auttaminen on muka aina ihaaaan hirveääää? Mä pienenä suorastaan aina asuin sukulaisissa niissä taloissa jossa oli pieniä lapsia. Nimenomaan halusin auttaa ja hoitaa pikkusia :) Oon aina rakastanut lapsia, ihan pikkutytöstä. Omissa lapsissa huomaan tämän saman piirteen. Aina ovat paapomassa ja hoitamassa pikkusisarustaan.
[/quote]

Tässä varmaan tarkoitettiin sitä etteivät vanhemmat lapset tahtomattaan livu siihen rooliin. Hienoahan tuo on jos oikeasti tykkää. Omalla kohdallani olin 4 henkisen sisarusparven nuorin ja 11 vuotiaana hoidin käytännössä koko kesän vuoden vanhaa veljeäni, kun äidin oli pakko palata töihin. Isäni teki reissuhommia. Lämmittelin sit mikrossa jotai maitoa ja vaihtelin vaippoja kun muut kaverit juoksenteli ulkona. Ja tätä järjestelyä oli minulta kysytty ensin, ja sain taskurahaa. Muistan kokeneeni että se on minun velvollisuuteni ja ajattelin olevan kamalaa jos en vastaisi myöntävästi. Ylpeänä hoidin työni, mutta kyllähän se raskasta oli. Näin 80 luvun lopussa.