Lue keskustelun säännöt.
Yhden lapsen vanhemmat
Aurinkoinen
29.03.2022 |
Kertokaa yhden lapsen vanhemmat, kuinka teidän arki muuttui lapsen saannin myötä. Millaista arki oli ennen lasta ja millaiseksi se muuttui? Mitä et osannut ottaa huomioon ja mikä yllätti? Usein saa kuulla, että lapsen myötä omaa aikaa ei jää, parisuhde kuihtuu kasaan ja oma identiteetti hukkuu. Ymmärrän hyvin jos vauvavuosi koetaan raskaaksi, mutta entäpä sen jälkeinen aika? Nyt kiinnostaa nimenomaan yhden lapsen perheiden kokemukset.
Kommentit (42)
No ennen lasta ollaan tietenkin töissä 24/7, vauvan saannin jälkeen töihin ei pääse pitkään aikaan ja omasta elämästä pitää muutenkin luopua sillä sekunnilla, kun lapsi tulee maailmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm. Lapsi on jo 13, joten pikkulapsiajasta ei paljoa muistikuvia enää. Tärkeää oli puolison ja isovanhempien tuki eli verkosto. Tärkeää on tehdä juuri kuin sinusta ja teistä vanhempina tuntuu oikealta, ja jättää kommentoinnit ihan omaan huomioonsa, koska jokainen on äiti ja vanhempi omalla tavallaan.
Muuttui myös se, että esim. anoppi tulee iholle, ennen pidetty etäisyyttä mutta sitten onkin kaikki sinun terveysasiat julkisia ja niitä kysellään (imettäminen, jne). Mutta siihen tottuu. Raskausaika on jo niin ronkkimista ja esilläoloa ettei paljoo hetkauta enää mikään.
Puolison kanssa tärkeää että molemmat tekevät. Ja että nukut aina kun voit, vauvavuotena. Ystäviä kannattaa nähdä vaikkei koti ole tip top, kaveri voi laittaa kahvin keittymään ja tuoda valmispullaa tullessaan. Kaikkea et ehdi enää, hyväksy se. Ja hyväksy se, että aina sitten sinua ennen on se lapsi, hyvässä ja pahassa. Olet vastuussa toisesta ihmisestä ja kaikki kysymykset edelleenkin osoitetaan lähtökohtaisesti äidille. Sinä päätät toisesta ihmisestä. Ne olivat isoja juttuja aikoinaan käsiteltäväksi.
Muutoin lapsi toi suhteeseen syvyyttä ja luottoa meihin pariskuntana. Nyt ollaan myöhemmin jo sitten erottu, (ei lapsesta johtuen) mutta erittäin hyvissä väleissä kaikki uusine puolisoineen ja lapsi hyväntuulinen ja hyviä kouluarvosanoja saava, tasapainoinen yksilö.
Ja tärkein: ole vanhempi! Sinä päätät, vaikka se on vaikeaa. Ei näitä "pitäisikö laittaa kumisaappaat jalkaan". Ne saappaat laitetaan jalkaan, piste. Jos ei totella, tulee seurauksia ja ne seuraukset pitää olla sellaisia jotka voi toteuttaa. Eli ei mitään uhkauksia, "koskaan ei enää karkkia". Meidän lapsella esim. aloitin laskemaan aina kolmeen. Tiesi, että jos kolmoseen päästään, niin menee ipadi viikoksi pois. En koskaan päässyt kolmoseen saakka.
Arki ennen lasta oli 12 vuoden ajan työtä, työtä ja työtä. Lapsen synnyttyä oli omaa aikaa, vapautta mennä keskellä päivää ystävien kanssa kahville tai kävelylle jne. Olin yllättynyt siitä, miten paljon "minua" lapsen syntymä toi elämääni, kun olin vuosia keskittynyt työhön ja opintoihin siinä sivussa.
Ongelmat alkoivat vasta sitten, kun lapsi meni päivähoitoon 1v 9 kk iässä eli päiväkoti löysi kaikki mahdolliset viat nimikoimattomista vaatteita (eivät olleet minun lapseni) jatkuvaan räkätautiin (allerginen nuha).
Vierailija kirjoitti:
Se ehkä yllätti eniten miten ympäriltä hävisi kaikki tuki ja miten yksinäinen se äidin rooli on. Ja kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kun toinen äiti.
Mua ei oo koskaan kukaan toinen äiti syyllistänyt.
Minulla oli poikkeustilanne. Jäin totaaliyksinhuoltajaksi. Mies osallistui vähän tai ei ollenkaan. Omat vanhemmat asuivat kaukana. Lapsi oli sairas vauvasta lähtien, kolmevuotiaasta lähtien minusta tuli lapsen omaishoitaja.
On ollut tosi raskasta hoitaa yksin sairasta lasta. Lapsi oli jo koulussa, kun aloin tehdä osapäiväisesti töitä. Sitä ennen en ollut töissä. Minulla oli käsityöharrastus, jota tein muutaman tunnin päivässä ihan siksi, että jotain pitää tehdä ja oman mielenterveyden takia. Usein päivisin nukuin päiväunia, kun lapsi oli päiväkodissa tai eskarissa.
Muuten arki on ollut kivaa, tosi rutiininomaista. Voin paremmin, kun on selkeä nukkumisaika ja ruoka-ajat lapsen myötä.
Työelämä...Kohdallani voisi kysyä, mikä työelämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se ehkä yllätti eniten miten ympäriltä hävisi kaikki tuki ja miten yksinäinen se äidin rooli on. Ja kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kun toinen äiti.
Itsellä kyllä ihan päinvastaiset kokemukset. Itse sairastuin aika vakavasti lapsen syntymän jälkeen ja kaikki ystävät ja sukulaiset tukivat ja auttoivat. En oikein ymmärrä muutenkaan tätä yksinjäämistä. On kai sillä lapsella isäkin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ehkä yllätti eniten miten ympäriltä hävisi kaikki tuki ja miten yksinäinen se äidin rooli on. Ja kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kun toinen äiti.
Mua ei oo koskaan kukaan toinen äiti syyllistänyt.
Minulla oli sairas lapsi, lapsen sairautta ei näy ulkoapäin.
Koin lievää syyllistämistä siitä, että olin yksinkertaisesti tosi väsynyt usein. Jotkut tulkitsivat minut välinpitämättömäksi tai laiminlyöväksi vanhemmaksi. Lapsi esim. söi tosi huonosti ja oli laiha. Koin ihmettelyä, saako lapsi ruokaa kotona. En halunnut muita mammakavereita. Meidän arki oli omanlaista ja muista poikkeavaa. En jaksanut sitä vertailua. Olin tosi yksinäinen, mutta koin sen paremmaksi. Oli pakko jaksaa, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Joskus mietin sijaisperhettä viikonloppuisin lapselle, mutta kukaan muu ei osannut hoitaa lasta niin hyvin kuin minä. Lapsi olisi hätääntynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi kysyt vain yhden lapsen vanhemmilta? Kaikki vanhemmat osaa vastata kysymyksiisi, vaikka lapsia olisi kymmenen.
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Lapsi on jo 13, joten pikkulapsiajasta ei paljoa muistikuvia enää. Tärkeää oli puolison ja isovanhempien tuki eli verkosto. Tärkeää on tehdä juuri kuin sinusta ja teistä vanhempina tuntuu oikealta, ja jättää kommentoinnit ihan omaan huomioonsa, koska jokainen on äiti ja vanhempi omalla tavallaan.
Muuttui myös se, että esim. anoppi tulee iholle, ennen pidetty etäisyyttä mutta sitten onkin kaikki sinun terveysasiat julkisia ja niitä kysellään (imettäminen, jne). Mutta siihen tottuu. Raskausaika on jo niin ronkkimista ja esilläoloa ettei paljoo hetkauta enää mikään.
Puolison kanssa tärkeää että molemmat tekevät. Ja että nukut aina kun voit, vauvavuotena. Ystäviä kannattaa nähdä vaikkei koti ole tip top, kaveri voi laittaa kahvin keittymään ja tuoda valmispullaa tullessaan. Kaikkea et ehdi enää, hyväksy se. Ja hyväksy se, että aina sitten sinua ennen on se lapsi, hyvässä ja pahassa. Olet vastuussa toisesta ihmisestä ja kaikki kysymykset edelleenkin osoitetaan lähtökohtaisesti äidille. Sinä päätät toisesta ihmisestä. Ne olivat isoja juttuja aikoinaan käsiteltäväksi.
Muutoin lapsi toi suhteeseen syvyyttä ja luottoa meihin pariskuntana. Nyt ollaan myöhemmin jo sitten erottu, (ei lapsesta johtuen) mutta erittäin hyvissä väleissä kaikki uusine puolisoineen ja lapsi hyväntuulinen ja hyviä kouluarvosanoja saava, tasapainoinen yksilö.
Ja tärkein: ole vanhempi! Sinä päätät, vaikka se on vaikeaa. Ei näitä "pitäisikö laittaa kumisaappaat jalkaan". Ne saappaat laitetaan jalkaan, piste. Jos ei totella, tulee seurauksia ja ne seuraukset pitää olla sellaisia jotka voi toteuttaa. Eli ei mitään uhkauksia, "koskaan ei enää karkkia". Meidän lapsella esim. aloitin laskemaan aina kolmeen. Tiesi, että jos kolmoseen päästään, niin menee ipadi viikoksi pois. En koskaan päässyt kolmoseen saakka.
Ohis, mutta kuulostaa tosi helpolta lapselta tuon viimeisen virkkeen perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ehkä yllätti eniten miten ympäriltä hävisi kaikki tuki ja miten yksinäinen se äidin rooli on. Ja kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kun toinen äiti.
Mua ei oo koskaan kukaan toinen äiti syyllistänyt.
Hah, minuakin on. Ei saa valvoa yli kasiin, koskaan. Ei saa olla yhtään epäsäännöllistä rytmiä, koskaan. Ei saa kuljettaa rattailla, pitää kuljettaa rattailla. Ei saa mennä töihin, pitää mennä töihin. Lista on ihan loputon.
Ihan jo oma äitini ja anoppini ovat haukkuneet sukkahousuista lähtien ihan kaikki ratkaisuni miljoonaan kertaan, jopa niin että yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ehkä yllätti eniten miten ympäriltä hävisi kaikki tuki ja miten yksinäinen se äidin rooli on. Ja kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kun toinen äiti.
Itsellä kyllä ihan päinvastaiset kokemukset. Itse sairastuin aika vakavasti lapsen syntymän jälkeen ja kaikki ystävät ja sukulaiset tukivat ja auttoivat. En oikein ymmärrä muutenkaan tätä yksinjäämistä. On kai sillä lapsella isäkin?
Minulla on ollut itsellä masennusta, se on rajannut kaveripiirin tosi pieneksi. Ei ollut oikein yhtään aidosti välittävä ja empaattista ystävää. Enemmän vahingoniloa. Vanhemmat toki välittivät, mutta asuivat kaukana ja heillä oli omakin elämä.
Lapsen isä oli / on enemmän kaverihahmo. Mitään todellista vastuuta hän ei pysty kantamaan. Kaikki olisi mennyt meillä ihan ok, jos lapsi ei olisi sairastellut. En tiedä millaista on arki terveen lapsen kanssa. Raskasta sekin varmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Lapsi on jo 13, joten pikkulapsiajasta ei paljoa muistikuvia enää. Tärkeää oli puolison ja isovanhempien tuki eli verkosto. Tärkeää on tehdä juuri kuin sinusta ja teistä vanhempina tuntuu oikealta, ja jättää kommentoinnit ihan omaan huomioonsa, koska jokainen on äiti ja vanhempi omalla tavallaan.
Muuttui myös se, että esim. anoppi tulee iholle, ennen pidetty etäisyyttä mutta sitten onkin kaikki sinun terveysasiat julkisia ja niitä kysellään (imettäminen, jne). Mutta siihen tottuu. Raskausaika on jo niin ronkkimista ja esilläoloa ettei paljoo hetkauta enää mikään.
Puolison kanssa tärkeää että molemmat tekevät. Ja että nukut aina kun voit, vauvavuotena. Ystäviä kannattaa nähdä vaikkei koti ole tip top, kaveri voi laittaa kahvin keittymään ja tuoda valmispullaa tullessaan. Kaikkea et ehdi enää, hyväksy se. Ja hyväksy se, että aina sitten sinua ennen on se lapsi, hyvässä ja pahassa. Olet vastuussa toisesta ihmisestä ja kaikki kysymykset edelleenkin osoitetaan lähtökohtaisesti äidille. Sinä päätät toisesta ihmisestä. Ne olivat isoja juttuja aikoinaan käsiteltäväksi.
Muutoin lapsi toi suhteeseen syvyyttä ja luottoa meihin pariskuntana. Nyt ollaan myöhemmin jo sitten erottu, (ei lapsesta johtuen) mutta erittäin hyvissä väleissä kaikki uusine puolisoineen ja lapsi hyväntuulinen ja hyviä kouluarvosanoja saava, tasapainoinen yksilö.
Ja tärkein: ole vanhempi! Sinä päätät, vaikka se on vaikeaa. Ei näitä "pitäisikö laittaa kumisaappaat jalkaan". Ne saappaat laitetaan jalkaan, piste. Jos ei totella, tulee seurauksia ja ne seuraukset pitää olla sellaisia jotka voi toteuttaa. Eli ei mitään uhkauksia, "koskaan ei enää karkkia". Meidän lapsella esim. aloitin laskemaan aina kolmeen. Tiesi, että jos kolmoseen päästään, niin menee ipadi viikoksi pois. En koskaan päässyt kolmoseen saakka.
Ohis, mutta kuulostaa tosi helpolta lapselta tuon viimeisen virkkeen perusteella.
Tai sitten hän voi luottaa vanhempiinsa, nämä eivät kieltele kieltelyn vuoksi, vaan oikeasti toimivat.
Vauva- ja taaperovuosi kotona oli taivas. Ei aamuherärtyksiä, ei auton skrapaamista pakkasaamuna, ei kiirettä mihinkään.
Toki sitten johonkin 9v asti oli työ-tarha (ilttis)-kauppa -kombo aika tuttua. Työn ja lapsen menojen /(kesä)hoidon sovittaminen ilman tukiverkkoja (kuolivat ja muuttivat tuossa vaiheessa) oli lähinnä kidutusta.
Isomman kanssa sitten taas helpompaa kun lapsi jo omatoiminen ja voi jättää joksikin aikaa itsekseen. Tietty vieläkin joutuu töitä sumplimaan hammaslääkäreiden ja sellaisten kuljetusten vuoksi.
Ainoa mikä muuttui, oli se ettei miehen kanssa päästy kahdestaan keikoille ja festareille kuten ennen. Muuten ollaan oltu kotona viihtyviä, remppailtu taloa, matkailtu telttaillen... ei se miksikään lapsen kanssa muuttunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kahdenkeskistä aikaa ei juuri jäänyt ja omista menoista piti alkaa neuvotella ja sopia hyvissä ajoin. Asutaan eri maassa kuin perheet ja sukulaiset joten mitään valmista tukiverkkoa ei ollut.
Lapsi on aina ollut aika hyväuninen joten se järjetön väsymys ei kestänyt kauhean kauaa, ehkä 4 kk.
Oma identiteettikään ei kadonnut, siihen jatkoksi vaan kehittyi uudenlainen identiteetti vanhempina.
Vauva-aikana nähtiin sinkkukavereita varmaan enemmän kuin ikinä, koska oltiin joka tapauksessa kotona iltaisin niin aloin kutsua kavereita syömään arkisin työpäivän päätteeksi. Hetki ”pakollista” vauvan ihastelua ja sitten bébé nukkumaan ja aikuiset saivat seurustella rauhassa.
Lapsen myötä on tullut yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, tajunnanräjäyttävää rakkautta, uudenlaista merkityksellisyyttä elämään ja paljon uusia kavereita ja ystäviä lasten.
Lapsi nyt 10.
En tiedä hukkuiko oma identiteetti, mutta minulle kesti aikaa muokkautua siihen äidin rooliin. Opin ettei pienikään univelka sovi minulle, ja välillä oli vaikeaa hyväksyä sitä että joku toinen tarvitsee nyt minua eikä siitä pääse mihinkään vaikka kuinka väsyttäisi tai olisi jokin asia kesken.
Tottuihan siihen kyllä, mutta ei se automaattisesti minulta luonnistunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ehkä yllätti eniten miten ympäriltä hävisi kaikki tuki ja miten yksinäinen se äidin rooli on. Ja kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kun toinen äiti.
Mua ei oo koskaan kukaan toinen äiti syyllistänyt.
Hah, minuakin on. Ei saa valvoa yli kasiin, koskaan. Ei saa olla yhtään epäsäännöllistä rytmiä, koskaan. Ei saa kuljettaa rattailla, pitää kuljettaa rattailla. Ei saa mennä töihin, pitää mennä töihin. Lista on ihan loputon.
Ihan jo oma äitini ja anoppini ovat haukkuneet sukkahousuista lähtien ihan kaikki ratkaisuni miljoonaan kertaan, jopa niin että yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista.
En minä noista olisi loukkaantunut. Mutta nyt jälkeenpäin joidenkin aikuisten käytös oli ihan törkeätä. Lapsi oli esim. isossa vatsaleikkauksessa ja lapsella oli virtsarakon katetri. Pidin lapsella bodya, jotta lapsi ei revi katetria irti. Ja muutenkin hygienia. Olimme kesäkuumalla leikkipuistossa. Halusin viedä lapsen sinne, koska ei ollut nähnyt muita lapsia moneen päivään. Joku keksi leikkipuistossa kuvata isoa lasta, jolla on body. Taisi tänne vauva-palstallekin tulla kirjoituksia asiasta. Tämä siis aikuisten toimesta. Lastani naurettiin leikkipuistossa. Lähdimme pois, minä itkua vääntäen.
Kysyn asiaa yhden lapsen vanhemmilta, koska haluan tietää, millaiseksi arki muuttuu nimenomaan yhden lapsen myötä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ehkä yllätti eniten miten ympäriltä hävisi kaikki tuki ja miten yksinäinen se äidin rooli on. Ja kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kun toinen äiti.
Mua ei oo koskaan kukaan toinen äiti syyllistänyt.
Hah, minuakin on. Ei saa valvoa yli kasiin, koskaan. Ei saa olla yhtään epäsäännöllistä rytmiä, koskaan. Ei saa kuljettaa rattailla, pitää kuljettaa rattailla. Ei saa mennä töihin, pitää mennä töihin. Lista on ihan loputon.
Ihan jo oma äitini ja anoppini ovat haukkuneet sukkahousuista lähtien ihan kaikki ratkaisuni miljoonaan kertaan, jopa niin että yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista.
En minä noista olisi loukkaantunut. Mutta nyt jälkeenpäin joidenkin aikuisten käytös oli ihan törkeätä. Lapsi oli esim. isossa vatsaleikkauksessa ja lapsella oli virtsarakon katetri. Pidin lapsella bodya, jotta lapsi ei revi katetria irti. Ja muutenkin hygienia. Olimme kesäkuumalla leikkipuistossa. Halusin viedä lapsen sinne, koska ei ollut nähnyt muita lapsia moneen päivään. Joku keksi leikkipuistossa kuvata isoa lasta, jolla on body. Taisi tänne vauva-palstallekin tulla kirjoituksia asiasta. Tämä siis aikuisten toimesta. Lastani naurettiin leikkipuistossa. Lähdimme pois, minä itkua vääntäen.
Aikuiset ihmiset kehtaavat kiusata ja nauraa sairasta lasta. Tätä en vielä tänäpäivänäkään ymmärrä.
Toinen tapaus oli talvella, menimme lapsen kanssa ulos leikkipuistoon, jossa on jää. Jossain pitää ulkoilla, otin istuttavan leikkiauton mukaan. Laitoin lapsen siihen. Ja sidoin oman vyöni naruksi. Puistossa oli myös isä hiukan vanhemman lapsen kanssa. Isä kuvasi meitä pitkään ja hartaasti, kun vedin lasta jäällä. Lapsikin kysyi isältään, että mitä sä teet? Tuo perhe asui meidän lähellä. Mihin nettiin tuo isäkin laittoi sitten tuon videon. Toivottavasti tajuaa hävetä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ehkä yllätti eniten miten ympäriltä hävisi kaikki tuki ja miten yksinäinen se äidin rooli on. Ja kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kun toinen äiti.
Mua ei oo koskaan kukaan toinen äiti syyllistänyt.
Hah, minuakin on. Ei saa valvoa yli kasiin, koskaan. Ei saa olla yhtään epäsäännöllistä rytmiä, koskaan. Ei saa kuljettaa rattailla, pitää kuljettaa rattailla. Ei saa mennä töihin, pitää mennä töihin. Lista on ihan loputon.
Ihan jo oma äitini ja anoppini ovat haukkuneet sukkahousuista lähtien ihan kaikki ratkaisuni miljoonaan kertaan, jopa niin että yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista.
En minä noista olisi loukkaantunut. Mutta nyt jälkeenpäin joidenkin aikuisten käytös oli ihan törkeätä. Lapsi oli esim. isossa vatsaleikkauksessa ja lapsella oli virtsarakon katetri. Pidin lapsella bodya, jotta lapsi ei revi katetria irti. Ja muutenkin hygienia. Olimme kesäkuumalla leikkipuistossa. Halusin viedä lapsen sinne, koska ei ollut nähnyt muita lapsia moneen päivään. Joku keksi leikkipuistossa kuvata isoa lasta, jolla on body. Taisi tänne vauva-palstallekin tulla kirjoituksia asiasta. Tämä siis aikuisten toimesta. Lastani naurettiin leikkipuistossa. Lähdimme pois, minä itkua vääntäen.
Aikuiset ihmiset kehtaavat kiusata ja nauraa sairasta lasta. Tätä en vielä tänäpäivänäkään ymmärrä.
Toinen tapaus oli talvella, menimme lapsen kanssa ulos leikkipuistoon, jossa on jää. Jossain pitää ulkoilla, otin istuttavan leikkiauton mukaan. Laitoin lapsen siihen. Ja sidoin oman vyöni naruksi. Puistossa oli myös isä hiukan vanhemman lapsen kanssa. Isä kuvasi meitä pitkään ja hartaasti, kun vedin lasta jäällä. Lapsikin kysyi isältään, että mitä sä teet? Tuo perhe asui meidän lähellä. Mihin nettiin tuo isäkin laittoi sitten tuon videon. Toivottavasti tajuaa hävetä.
Nää on niitä entisiä koulukiusaajia, jotka ovat siirtyneet toteuttamaan itseään arkiympäristössä, kun koulua ei enää ole. Hyi hitto, itse menisin kyllä huutamaan sille valopäälle, joka tuolla tavoin kuvaisi minua ja lastani.
Se ehkä yllätti eniten miten ympäriltä hävisi kaikki tuki ja miten yksinäinen se äidin rooli on. Ja kukaan ei ole niin saatanallisen syyllistävä kun toinen äiti.