" Sinun kannattaisi opetella nauttimaan elämästä" , sanoi mieheni minulle.

Vierailija:

Koetan viimeiseen asti välttää ja venyttää asioiden käsittelyä. Tiedän, että se on kyllä väistämättä edessä vielä joskus. Voi kumpa voisi vaan pyyhkäistä kaiken pois ja aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä!

ap

Jos tuntuu liian raskaalta ruveta ravaamaan terapiasssa jne. niin kannattaa kuitenkin hakea niitä masennuslääkkeitä lekurilta. Ne ei ratkaise ehkä lopullisesti mitään, mutta kyllä elämä ihan toiselta maistuu kun ei ole enää sitä hirvittävää synkeyttä ja toivottomuutta! Saat ehkä nostettua mielialaa jopa niin paljon että jaksat lähtetä terapiaan, tuli mikä tuli!

Mut ei niitä lääkkeitä kannata vastustaa, ajattele kuule koko perhettä ja miten ne kokee sun ilottomuuden. Kai nekin ansaitsis onnellisen äidin ja vaimon.

Vierailija:

Mut ei niitä lääkkeitä kannata vastustaa, ajattele kuule koko perhettä ja miten ne kokee sun ilottomuuden. Kai nekin ansaitsis onnellisen äidin ja vaimon.

Sen takia tässä terapiaan menon/lääkkeiden kanssa kamppailenkin. Ymmärrän, että näin ei voi jatkua. Ei ole kenellekään hyväksi tämä tilanne.

En mitenkään jyrkästi vastusta lääkkeitä, piekmminkin minun on vaikea ymmärtää, miten ne voisivat auttaa? Kun minulla syy on puhtaasti menneisyyden traumoissa ja edelleen päällä olevasta stressaavasta tilanteesta. Miten lääkkeet voisivat minua auttaa? Voiko pitkään jatkunut masennus todella laskea serotoniintasoa ja siten masennus ruokkisi itse itseään?

Tuntuisi hassulta ottaa lääkkeitä, muuttuisinko eri ihmiseksi? Olisiko se todellisuudesta pakoa? Voi olla, että kohta se selviää. Sain tästä ketjusta paljon ajattelemisen aihetta. Aloin ajatella tilannetta enemmän lasteni kannalta. On väärin, että heidän ainoan lapsuutensa ajan äiti on väsynyt ja kiukkuinen :(

ap

lääkkeitä saa pyytämällä myös ihan tavalliselta terveyskeskuslääkäriltä, ei tarvi olla psykiatri.

Ja rauhoittavia en tarkoita, vaan näitä Cipramil, Seronil jne. Ne tekee oikeasti ihmeitä, usko pois!

Kykenet loogisesti ajattelemaan asioitasi ja käsittelemään tunteitasi. Lisäksi olet työkuntoinen jne.



Minusta sinä travitset vain terapiaa, asioiden käsittelyä ja kohtaamista sekä itsesi hoitamista liikunnan, ravinnon, ystävien, perheen, unen, luonnon, taiteen avulla.



Suosittelen samaa että hoidat nyt ensin oman pääsi kuntoon ja vasta sitten katsot onko voimia tai edes halua lähteä oikeusprosessiin.



Lääkkeistä omia kokemuksia... Minusta niitten ehdoton varjopuoli on että ne turruttaa tunteet. Joten niin kauan kun syöt niitä et voi purkaa sitä möykkyä. Minusta lääkkeitä pitää syödä vasta jos on oikeasti ihan toimintakyvytön ja päässä pyörii vain itsemurha-ajatuksia.

Suruprosessin ja traumojen käsittelyn keskeisimpiä asioita on minusta itkeminen ja lääkitys estää sen.

Minulla oli sellainen olo että muutuin jotenkin lääkityksen aikana. Varsinainen paraneminen alkoi vasta kun lääkitys loppui.

Kerroin eilen illalla miehelleni suoraan, miltä minusta tuntuu. Sanoin, että olen ymmärtänyt, että jotakin täytyy tilanteelleni tehdä. Yksin (ilman apua siis) en parempaan enää pysty. Kerroin harkitsevani terapiaa ja lääkitystä (jos se on lääkärin mielestä tarpeen, tietenkin).



Kerroin myös, että tärkein asia tähän on se, että en halua että meidän rakkaiden lastemme ainoa lapsuus kuluu väsyneen ja kiukkuisen äidin kanssa. Kerroin myös, että en ole tyytymätön mieheeni aviopuolisona ja ihmisenä, en ole tyytymätön häneen ja liittoomme, vaan kaikki muut asiat ahdistavat.



Mies kuunteli, kommentoi välillä ja sanoi lopuksi että hän voi kai parhaiten auttaa hoitamalla yrityksen hommat mahdollisimman ripeästi siihen kuntoon, että voi olla meidän kanssamme enemmän iltaisin. Hän piti terapiaan menemistä ihan hyvänä vaihtoehtona.



Vaikka jo ehdin katua tämän aloituksen kirjoittamista, nyt tunnen päinvastoin. Onneksi kirjoitin. Sain rohkeutta ottaa uuden askeleen heikoksi opettelemisen tiellä.



ap

Hyvä tietää tuokin puoli lääkkeistä. Jos suinkin mahdollista ja järkevää, en halua lääkkeiden syömistä aloittaa. Jos lääkäri on ehdottomasti sitä mieltä, että se on tarpeen, sitten voin myöntyä.



Hyvää jatkoa sinulle, kuten muillekin ketjun masennuksen kanssa kamppaileville!





ap

Vierailija:

voitais tehdä vaikka vaihtikset vähäksi aikaa;D mä lähetän mun elämäänsä kyllästyneen ja valittavan miehen sulle ja otan sun elämään positiivisesti asennoituvan miehen itelleni. voisi olla, että asenteesi alkaisi muuttua ja alkaisit nähdä entisen elämäsi oikeastaan hemmetin hyväksi...

eli samaa sanoin, ku joku tässä.

Ihan ekaks: Minulla lääkitys ei ole todellakaan poistanut tunteita, vaan itkeskelen kyllä herkästi varsinin terapiassa istuessani. (Käyn kerran kahdessa viikossa julkisessa, odotellen Kelan tukeman " syväterapian" aloitusta.)



Sitten...tsemppiä kovasti sinulle!

Itselleni kävi 3 vuotta sitten tilanne, jossa jouduin väkisin hakemaan apua. Siis ennempään en kyennyt myöntämään " heikkouttani" , kuin vasta silloin, kun voimat loppuivat ihan kokonaan ja jouduin juuri pelkäämällesi sairaslomalle niin töistä kuin opiskelupaikastani; aloitin kolmet eri psyykeeseen vaikuttavat lääkkeet; makasin viikon sängyssä täysin kuolleena; ja jäin " kiinni" kaikille. Minulla on myös sellainen tausta, että olen joutunut toimimaan muiden tukena (myös vanhempieni) ja siskolle olen ollut kuin henkinen äiti ym. ja ehkä siksi juuri oma tila jäi niin vähälle huomiolle ja en kyennyt myöntämään avuntarvettani.

Sanon vain, että älä mene " kantapään kautta" , vaan yritä tsempata hakemaan apua aiemmin! Luulen että toipuminenkin on sillä tavoin nopeampaa!



Minulla on useita tuttavia, jotka ovat olleet masentuneita ja tarvinneet tähän lääkitystä, ja kaikilla tuntemillani tapauksilla ne ovat auttaneet, vaikkei siä uskoisi. En ikinä olisi itsekään uskonut, mutta parin kuukauden käytön jälkeen elämäni avautui aivan uutena ja silloin pystyin myös tajuamaan, että " tämä on s a i r a u s" , ei mikään luonteenheikkous!! Sairaus parannetaan lääkkeillä! Ihan totta, mutta pitkäaikainen masennus vaikuttaa aivokemialliseen toimintaan ja välittäjäaineiden kulku vaikeutuu; synapsit kadottavat yhteyden toisiinsa. Serotoniinin tuotantoa lisäävillä lääkkeillä tuo yhteys palautetaan. Kuinka tämä sitten toimii käytännössä?:



Lääkkeiden avulla saa lisää energiaa. Murehtimiseen ja suruun kuluva energia vapautuu muihin asioihin käytettäväksi; esim. jaksaa työskennellä paremmin menneisyytensä kanssa! Siksi usein suositellaan lääkitystä terapian rinnalle, mutta en siis tarkoita kuullostaa miltään pillereiden fanilta -tottakai se olisi kiva ja parempi selvitä kokonaan ilman, mutta kerron tämän vain, koska itsellänikin oli mielettömät ennakkoasenteet. (minulle oli myönnetty reseptikin jo yli puoli vuotta aiemmin, ennen kuin aloitin lääkkeet sitten, koska niiden syönti tuntui minusta niin " väärältä" ja " huonolta" ).



Varaat ajan vaikka ihan normaalille tk-lääkärille lähetteen kirjoittamista varten. (joissain kunnissa varataan suoraan mielenterveystoimistosta aika). No, sitten se lääkäri kyselee, että miksi, mikä sulla on, ja kuvailet vain omaa arkeasi (vituttaa, masentaa, ei jaksa, ja kerrot taustastasi kaiken mitä luulet tässä syyksi olevan) ja mainitset tietysti olevasi äiti-ihminen ja jos repeät itkemään, se ei haittaa, ja otat miehesi tueksesi sinne ja tämäkin voi kuvailla arkeanne ja sitä minkälainen olet. Asiat lähtevät rullaamaan. Se voi kestää jonkin aikaa, ennen kuin pääset terapian kanssa " vauhtiin" , mutta turha sitä on etukäteen murehtia -sitä kauempanahan se on, mitä kauemmoin sitä murehdit, etkä tee asialle mitään. Mielenterveystoimistossa tavataan ensin lääkäri (eli psykiatri) ja sitten aloitetaan hoitotapaamiset sairaanhoitajan kanssa.

Kunnalliset mielenterveypalvelut ovat ilmaisia ja Kelalta voi anoa sitten rahoitusta sellaiseen syvempään terapiaan, eli psykoterapiaan, joka hoituu käytännössä yksityisellä vastaanotolla ja on tiiviimpää kuin kunnallisella puolella.

ap, en jaksanut lukea kaikkia viestejä. Silloin kun tiedät olleesi pitkään masentunut ja arjestasi katoavat värit ja ilot voi pohjakosketus olla aika lähellä. Älä aja itseäsi piippuun. Psykoosi on todellinen uhka, eikä akuutti paniikkihäiriökään ollut kivaa koettavaa kroonisen masennuksen päälle. Millään muulla ei ole väliä, kuin sinun olosi parantamisella silloin, kun elämästäsi on hävinnyt ilo. Taloudellisesti selviää aina jotenkin, eikä raskaitakaan elämän muutoksia pidä pelätä silloin, kun suunta on oikea. Arvatenkin koet että sinulla ei ole voimia eikä vaihtoehtoja. Niitä on kuitenkin. Valitse läheltäsi yksi ihminen, ystävä, mies, sukulainen kenet pyydät tukihenkilöksesi prosessin alussa, että jaksat nousta sängystä ja saat tartuttua puhelimeen. Voimia tuleviin aikoihin. Sinulla voi olla edessäsi rikas ja värikylläinen onnellinen elämä, mutta ilmaiseksi se ei tule.

n kolme-neljä vuotta sitten markkinoille tulleet serotoniinin takaisinotonestäjät (esim Cipralex) EIVÄT toimi perinteisten masennuslääkkeiden tavoin ja turruta tunteita. päinvastoin, olon normalisoituessa (masentuneisuuden hellittäessä) vapautuu voimavaroja möykkyjen setvimiseen.

En jaksanut lukea kaikkea, mutta tuo miehesi asenne on ihan järkeenkäypä. Hän yrittää olla vahva ja positiivinen, kun sinä olet heikoilla, sen jälkeen, kun hän näkee, että jaksat ja seisot omilla jaloillasi, voi olla että miehesi " romahtaa" tai ainakin uskaltaa olla jaksamaton ja heikko. Näin voi käydä silloin, kun toinen sairastuu (oli sitten psyykkistä tai fyysistä) tai tulee joku kriisi ja toinen pitää tavallaan perhettä ja heikompaa puolisoa pystyssä. Oletko ajatellut tätä? Pelkäätkö itse tervehtyä, tulla vahvemmaksi?