Lue keskustelun säännöt.
En ole yhtään innoissani äitiydestä
28.03.2022 |
Kaikki pikkulapset ja vauvat ällöttää tällä hetkellä. Ajattelen että vatsassani kasvaa joku parasite. Olen puhunut miehelle peloistani ja epävarmuudesta, se vaan sanoo että vanhemmuuteen kasvetaan pikkuhiljaa lässynläätä.. onko nämä ajatukset enää normaaleja vai eikö musta vaan ole äidiksi?
Kommentit (18)
Vierailija kirjoitti:
Et rakasta itsessäsi olevaa lasta. Eli et rakasta sitä aikaa, kun itse olit lapsi. Eli vanhempasi eivät myöskään pitäneet sinusta.
Nyt on sitten sinun kasvettava aikuiseksi. Sinä pystyt olla enemmän.
Minä en ollut lapsuuden kodissa rakastettu. Sillä ei ollut mitään tekemistä oman vanhemmuuteni kanssa. Hellin ja hoivasin lastani jo raskauden aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos ne on ne hormonit. Mulle raskausaika oli "ihanaa" aikaa kun selvisin ensin 12 viikon oksenteluista, ne söi pohjaa ja tuntui että kuolen, mut jaksoin ku kuvittelin pienen tuhisevan nyytin. Kyllä se siitä!
Se, että murehdit tuollaisia, tarkoittaa, että olet hyvin soveltuva vanhemmaksi. Se soveltumaton ei mimittäin uhraisi ajatustakaan millekään itsetutkiskelulle.
Se ei sitten lopu, ja näin jälkeenpäinkin (aikuinen lapsi) tulee joskus mietittyä, olisiko voinut tehdä jotain vielä paremmin.
D-mer saattaa selittää inhon ja vierauden tunteita. Onneksi se tunnetaan nykyään, minun aikanani oltiin vain epäonnistuneita.
No kuule, vielä sen päivän aamuna kun lapseni syntyi, mietin kotona että mihin mä sen laitan nukkumaan kun ajatus jonkun alienin vieressä nukkumisesta ällöttää :D vaan enpä sitten vuoteen suostunut nukkumaan erillään vauvastani!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se, että murehdit tuollaisia, tarkoittaa, että olet hyvin soveltuva vanhemmaksi. Se soveltumaton ei mimittäin uhraisi ajatustakaan millekään itsetutkiskelulle.
Se ei sitten lopu, ja näin jälkeenpäinkin (aikuinen lapsi) tulee joskus mietittyä, olisiko voinut tehdä jotain vielä paremmin.
D-mer saattaa selittää inhon ja vierauden tunteita. Onneksi se tunnetaan nykyään, minun aikanani oltiin vain epäonnistuneita.
Periaatteessa samaa mieltä, onhan tuollainen pohdiskelu ja asioiden tunnustaminen (lasten yököttävyyden ollessa yksi sitkeimmistä elefanteista huoneissamme) selvästi parempi, kuin ns. tyhjäpäinen lisääntyminen, jossa lapsiperhetodellisuus tulee rättinä vaaleanpunaisia vauvaunelmia elättelevän kasvoille.
Vielä korkeammalle tasolle nousu vaatisi asian=syntymän ajattelemista _syntyvän_ kannalta, jolloin kaikista empaattisimmat eivät kykenekään äitiyden vaatimaan julmuuteen.
Syntymättä jääminen ei satuta ketään, elämässä taasen joutuu jatkuvasti kärsimään, olipa alku maailmassa kuinka ruusuinen tahansa.
Minulla ei ainakaan raskausaika korreloinut ollenkaan vauva-ajan kanssa. Olin kyllä kiinnostunut kasvavasta vatsasta, ultrakuvista ja vauvanvaatteista, mutta en tuntenut vatsassa kasvavaa vauvaa kohtaan oikein mitään. Mietitytti, että tuskinpa tunnen sittenkään kun vauva on täällä. Tai ainakin minun tapauksessani siihen menisi kuukausia, kun kerran vatsavauva ei herättänyt yhtään mitään tuntemuksia.
No, toisin kävi. Rakastuin vauvaan muutamassa tunnissa aivan täysin. Kun isä seuraavana aamuna tuli sairaalaan, istuin vaan sängyssävauba sylissä parkumassa silmät päästäni miten ihana ja täydellinen vauva oli. Eihän se kaikilla mene näin, mutta kertoo vaan siitä ettei raskausajasta vielä voi vetää johtopäätöksiä siitä miten äitinä sitten tuntee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua kadutti ihan loppuraskauteen asti mihin oon ryhtynyt, vaikka lasta oli yritetty melkein vuosi. Se tuleva elämänmuutos vaan pelottaa kun ei tiedä mitä on edessä. Ihan normaali ja rakastava äiti musta tuli kun sain vauvan syliin.
Oliko tämä tunne silloin jo kun hankkiudut raskaaksi, että lapsi ei ole sun " juttu"?
Silloin ei olisi pitänyt hankkia lasta lainkaan. Sikiö vatsassasi on täysin syytön ja ansaitsee jo nyt kaiken huolenpidon ja rakkauden.
Älä Ap, missään nimessä tee aborttia kuiteinkaan. Se on murha, eikä siitä toivu koskaan. Anna lapsi adoptioon kun syntyy. Puhu miehesi kanssa kunnolla nyt tästä asiasta.
Toivon tottakai että tilanteesi muuttuu vielä, ja raskaus sekä tuleva lapsi tuntuu hyvältä.
Kaikkea hyvää Sinulle !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole koskaan tykännyt toisten vauvoista ja lapsista, mutta omistani kyllä. Se on ihan eri asia kun se lapsi on oma, ei se ällötä samalla tavalla.
Kyllä tämä ketju satuttaa meitä tahattomasti lapsettomia. Olet tilanteessa mistä me olemme vain voineet haaveilla. Sinulle vähän pohtimisen aihetta Ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä ketju satuttaa meitä tahattomasti lapsettomia. Olet tilanteessa mistä me olemme vain voineet haaveilla. Sinulle vähän pohtimisen aihetta Ap!
Älä nyt viitsi. Kyllä ihminen saa myös kipuilla tulevaa lasta ja lapsiperhe-elämää, ne ovat valtavia muutoksia elämässä. Se on kriisi ja pelottavaa vaikka lasta olisi toivonutkin. Kyllä niitä pelkoja ja negatiivisia tunteita saa ilmaista. Varmasti itsekin ymmärrät, että isoihin elämänmuutoksiin liittyy kaikenlaisia tunteita, ei vain onnea ja auvoa. Miksi loukkaannut toisen tunteista kun ne eivät mitenkään sinuun liity tai sinulle kuulu?
Ap, olisi kohteliasta kommentoida/ vastata välillä myös, kun kerran kysyy neuvoja.
Raskausajan masenus,saat viellä siihen päälle synytyksen jälkenen masenus. Puhu asiasta eli tuntemuksista suoraan Nevolassa,he ovat vaitiolovelvollisia saat avun. Minä en mumona tiennyt mikä se on? Olin ihan hykassa kun tytäreni sai 1 lapsen.hukassa kun toisen ja ilmotti odotaa kolmatta.Se oli siinä.Sitä helvetiä ei kestä ihan oikeasti.Apua on saatavilla kun puhuu asiasta.JaEI HÄVETTÄVÄ ASIA PUHUA NEUVOLASSA.oN jo puolivoitoa kirjotit tänne.Uskalat puhua neuvolassa asiasta,se ei ole tabu enää 2022.Oli viellä kaikin puolin salatava asia ja tietämättömyys 20 vuotta sitten.
Et rakasta itsessäsi olevaa lasta. Eli et rakasta sitä aikaa, kun itse olit lapsi. Eli vanhempasi eivät myöskään pitäneet sinusta.
Nyt on sitten sinun kasvettava aikuiseksi. Sinä pystyt olla enemmän.