Jos haluaa naimisiin ja avopuoliso ei, niin...

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sinun on nyt vain selvitettävä asia oman pääsi sisällä, että onko naimisiinmeno ns. deal breaker vai ei. Onhan hän kuitenkin ollut rehellinen kannastaan koko ajan eli olet jatkanut suhdetta tähänkin asti, vaikka olet tiennyt ettei avioliittoa ole teidän tulevaisuudessanne. Yritä miettiä ja punnita voitko hyvillä mielin jatkaa avoliitossa, jos kenties teette kuitenkin kaikki mahdolliset paperit mitä voitte (keskinäinen testamentti, laitatte toisenne vakuutusten edunsaajiksi jne.).

En minä noista paperihommista ole huolissani tai edes kiinnostunut (muuten kuin siinä tapauksessa, että en saisi tietoa tai pääsisi katsomaan sairaalassa olevaa kumppania). En oikeastaan edes ymmärrä, miksi minulla pitäisi olla minkäälaista oikeutta hänen omaisuuteensa tai rahoihinsa nyt tai tulevaisuudessa. Kyllä ne minua kaihertavat syyt ovat ennen kaikkea tunnepuolella. AP

Vierailija kirjoitti:

Koen, että meillä on hyvin samanlaiset arvot ja (tätä asiaa lukuun ottamatta) myös tulevaisuuden suunnitelmat. Arki on hyvää ja kumppanikin puhuu yhteisestä loppuelämästä. Ja juuri siksi soimaankin itseäni siitä, etten pysty tukahduttamaan toivettani avioliitosta.

Avioliitto ei varmasti käytännössä muuttaisi paljoakaan, mutta olisi minulle symbolisesti kovin merkityksellinen asia: se osoittaisi sitoutumista ja sitä, että olen hänelle erityinen, tärkeä ja riittävän hyvä loppuelämän kumppaniksi. Olen myös saanut melko uskonnollisen kasvatuksen, joten pitkässä avoliitossa eläminen aiheuttaa varmasti myös sen vuoksi jonkinlaista ahdistusta. Kaikki typeriä syitä haluta naimisiin, mutta kuinka ihmeessä pääsen näistä ajatuksista eroon? On vaikea luottaa toisen sitoutuneisuuteen, jos hän ei voi harkitakaan avioliittoa, vaikka se olisi minulle tärkeää. AP

"Olen myös saanut melko uskonnollisen kasvatuksen, joten pitkässä avoliitossa eläminen aiheuttaa varmasti myös sen vuoksi jonkinlaista ahdistusta."

Troll busted.

Naimisiinmenolle ei ole yläikärajaa, joten voitte jatkaa elämäänne rauhassa kuten tähänkin asti. Jos se mieli joskus muuttuu nin sitten muuttuu. Jos ei koe voivansa elää asian kanssa, sitten vain ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koen, että meillä on hyvin samanlaiset arvot ja (tätä asiaa lukuun ottamatta) myös tulevaisuuden suunnitelmat. Arki on hyvää ja kumppanikin puhuu yhteisestä loppuelämästä. Ja juuri siksi soimaankin itseäni siitä, etten pysty tukahduttamaan toivettani avioliitosta.

Avioliitto ei varmasti käytännössä muuttaisi paljoakaan, mutta olisi minulle symbolisesti kovin merkityksellinen asia: se osoittaisi sitoutumista ja sitä, että olen hänelle erityinen, tärkeä ja riittävän hyvä loppuelämän kumppaniksi. Olen myös saanut melko uskonnollisen kasvatuksen, joten pitkässä avoliitossa eläminen aiheuttaa varmasti myös sen vuoksi jonkinlaista ahdistusta. Kaikki typeriä syitä haluta naimisiin, mutta kuinka ihmeessä pääsen näistä ajatuksista eroon? On vaikea luottaa toisen sitoutuneisuuteen, jos hän ei voi harkitakaan avioliittoa, vaikka se olisi minulle tärkeää. AP

"Olen myös saanut melko uskonnollisen kasvatuksen, joten pitkässä avoliitossa eläminen aiheuttaa varmasti myös sen vuoksi jonkinlaista ahdistusta."

Troll busted.

Ihan mielenkiinnosta kysyn, että mikä tuossa lainaamassasi pätkässä viittaa sinusta trolliin? Ajatteletko, ettei Suomessa ole uskonnollisia perheitä vai mistä moinen ajatus?

Avoliitto on nimenomaan avoin liitto eli siihen ei liity varsinaisesti oikeuksia eikä velvollisuuksia. Kelan vaatimaa elatusvelvoitetta tukia nostaessa en nyt laske tähän. Olisin halunnut naimisiin, mutta mies ei. Meillä on lapsia ja asunto. Mies ei halua minua lähiomaisekseen, ei taloudellisia sitoumuksia ja jos jompi kumpi kuolee, niin toinen jatkaa itsellisenä ja perintö menee lapsille. Vähän tämä tuntuu karulta, mutta näillä mennään. Ainakin mies on rehellinen, että ei hoitaisi mua vanhana, vaan homma jää lapsille, jos hoitavat.

Itse pääsin asiasta yli, ja sitten mieheni halusikin naimisiin. Ei ollut itselleni kuitenkaan ikinä kynnyskysymys. Tajusin lopulta, ettei mieheni vain ole sellainen. Hän taas tajusi puolestaan, että minä nyt vaan olen sellainen ja halusi mennä naimisiin tehdäkseen minut onnelliseksi. Innostui kyllä itsekin sitten koko jutusta jopa enemmän kuin minä. 

Täällä usein näen kommentteja, joissa ei uskota tällaiseen muutokseen. On kuitenkin eri syitä ihmisillä, ja niistä riippuu, voiko yhteisymmärrystä koskaan löytää. 

Vierailija kirjoitti:

Avoliitto on nimenomaan avoin liitto eli siihen ei liity varsinaisesti oikeuksia eikä velvollisuuksia. Kelan vaatimaa elatusvelvoitetta tukia nostaessa en nyt laske tähän. Olisin halunnut naimisiin, mutta mies ei. Meillä on lapsia ja asunto. Mies ei halua minua lähiomaisekseen, ei taloudellisia sitoumuksia ja jos jompi kumpi kuolee, niin toinen jatkaa itsellisenä ja perintö menee lapsille. Vähän tämä tuntuu karulta, mutta näillä mennään. Ainakin mies on rehellinen, että ei hoitaisi mua vanhana, vaan homma jää lapsille, jos hoitavat.

Voi ei, olen tosi pahoillani sun puolesta. :(

Jos nyt katsot elämääsi taaksepäin, olisitko valinnut toisin vai onko tämä kuitenkin ollut mielestäsi oikea ratkaisu? AP