Mitä ihminen voi tehdä kun on menettänyt läheisen?

Eiköhän elämä ole jonkin aikaa vaan sitä että hengittää sisään ja hengittää ulos, syö ja nukkuu. Tuskin paljon muuhun on mielenkiintoa heti tuollaisen jälkeen.

Oma maailma pysähtyy ja sitä ihmettelee, että miten nuo muut tuolla menevät ihan normaalisti kauppaan, töihin, kulkevat bussilla ja juttelevat niitä näitä. On turta, mutta samalla itkettää ihan arvaamattomasti. Tuntuu oudolta tehdä tavallisia asioita, kaupassa on vaikea valita ostoksia, koska siinä ei tunnu olevan mitään pointtia.

Ihminen kestää lähes mitä vaan kun on pakko. Sun elämä ei lopu vaikka toisen loppuu. Vaikeaa se alussa on, mutta kyllä sen kestää. Mitä muutakaan voi? Johan tää ihmiskunta olisi romahtanut vuosituhansia sitten, jos ei luonnollisia suruja kukaan kestäisi.

Kolmonen on selvästi kokenut tuon itse. Tuollaista se on. Ja minua inhottaa ajatus siitä, että läheisen kuolema pitäisi jotenkin hyväksyä (en hyväksy), pitäisi alkaa sanoa hyvästejä (en sano), pitäisi jatkaa elämäänsä (no sitä jatkan). Ihmettely on suuri, miksi ja miten näin kävi. Samalla ihmettelen, että vaikka kuoleminen on aina kuulunut ihmislajin elämään, miten se silti voi tuntua niin mykistävältä ja käsittämättömältä.

Menentin lapseni. Ensimmäiset kuukaudet meni kuin sumussa yöt valvoin ja itkin päivät nukuin tai kuljin muuten kuin robotti. Pakolliset hommat piti vain tehdä. Vähitellen suru ei ole ihan joka hetki mielessä, mutta elämänmittainen matka tämä on ja olen antanut luvan sille, että en ehkä koskaan tästä selviä. Työt pitäisi aloittaa kohta ja ihan hyvillä mielin menen töihin.