Välillä sitä vain miettii elämäänsä

Ensimmäisen, ainokaisen lapseni sain nuorena. Lapsen isä on isänä ok, mutta omista ongelmistaan johtuen ei pysty ottamaan osaa 50% lapsen asioihin. Pienen lapsen äitinä kouluttauduin yliopistossa. Nykyinen työ on tosi rankkaa. Työ on sellaista, että autan siellä muita ja kuulen kovia elämänkohtaloita. Välillä teen virheitä ja niistä saa meillä kuulla kovasti, organisaatio on jäykkä. Maksan yksin kaiken, lapsen ja omat menot ja ostan myös kaikki tavarat kahdennettuna isän luokse ja esim.leffaan maksan heidät, isällä ei rahaa riittävästi. Nykyinen miesystävä on hyvin toimeentuleva muttei voi sietää lapsen isän kaltaisia ihmisiä. Piilottelen asioita häneltä osittain. Tuntuu että kaikkialla vain autan muita. Lapsi oireilee vähän ja päivät menevät aamusta iltaan huolta kantaessa. Miesystävä usein arvostelee tapaani toimia vanhempana.

Olen ollut rajusti koulukiusattu aiemmin, en ole kertonut siitä miesystävällekään. Nyt lastani kiusataan. Tuntuu että elämä on yhtä selviämistä. Muita kohtalotovereita?