Pettäjät huom.
Minun mielipiteeni on kaikille yhteisesti:
- ei kannata kertoa, jos on pettänyt (olipa pettämisen aste mikä tahansa), jos todella kadut tekoasi ja tiedät että et koskaan enää tee niin.
- yhden erehdyksen takia ei kannata pilata parisuhdettaan.
- kerran petetty luottamus ei koskaan enää palaa 100% vaan tulee aina varjostamaan parisuhdetta
- HUOM. suurin rangaistus sinulle on huono omatunto, jota joudut loppuelämäsi yksin kantamaan kertomatta asiasta.
- miehelle kertominen ja mahdollinen anteeksi saaminen nimittäin usein helpottaa omaa oloa, mutta sitten on koko perheen elämä usein pielessä.
- kärsi siis tekosi seuraukset hiljaa ja ota opiksesi!!
Tätä kirjoitan omista kokemuksista. Toivon kaikille tsemppiä parisuhteeseen ja muuhun elämään. Ei se aina ole niin ruusuista muillakaan, se on hyvä muistaa kun itse kyntää pohjamudissa. Ja päiväkirjalle voi aina uskoutua, se on terapeuttista!!
Kommentit (12)
Tiedän niin hyvin miltä sinusta tuntuu!
Vaikka oma mieheni hairahtui " vain" yhden yön panoon, niin
kyllä siinä minä menin rikki.
Ja juuri tuo, että olin raskaana...
Kirjoitin silloin paljon kirjeitä miehelle.
Välillä vihasin vauvaa ja raskautta,
inhosin itseäni kun olin lihonut melkein 20 kiloa...
Puolet ajasta syytin itseäni, toiset vihasin miestä.
Oli aivan kamalaa ajatella silloin, että äitiysloma alkaisi parin viikon päästä. Mietin, miten koko kevään olin odottanut sitä ja sitten se aika
pilattiin minulta täysin. Ja juuri ne ensimmäiset viikot kun mikään muu
ei mielessä ollut kuin se yksi känninen yö.
Esikoista jaksoin tuskin ollenkaan. Itkin kovasti, tyttö kyseli, miksi olen
niin surullinen. Se oli oikeasti IHAN hirveetä aikaa.
Tyttö pyyhki kyyneliä mun naamalta ja kun sain itkun loppumaan, se kysyi että onko äiti nyt iloinen?
En usko, että aika parantaa kokonaan haavoja.
Tämä on sellainen asia, mistä varmaan tulen puhumaan silloin tällöin
koko loppuelämäni ajan. Ja olen sanonut miehelle, että jos hän ei tätä
jaksa, niin on hyvä ja lähtee.
Minä en aio yksin itkeä pahaa oloani vessassa lukkojen takana.
Minä en sitä pahaa oloa itselleni aiheuttanut enkä voi kääntää
mitään nappia, joka pyyhkisi tuon kesäkuisen aamun mielestäni.
" Eikö tämä asia ole jo loppuunkäyty?" on lause, jonka kuulen
joka kerralla mieheltä. Hän kun ei kykene muistamaan siitä illasta
oikein mitään eikä edes jaksa ajatella koko asiaa.
Minä vain vastaan silloin, että sinä et sitä päätä.
Ja noita kirjeitä, niitä mä kirjoittelen vieläkin.
Mies sano kerran, ettei halua enää löytää niitä aamulla pöydältä,
koska hänellä tulee niistä niin paha olo.
Voi ukko-rukkaa, semmosta se vaan on.
Mutta jos jotain positiivista taas tästä asiasta yritän tikulla kaivaa, niin
ainakin osaan elää nykyään " vain päivän kerrallaan" .
Tiedän, että jos mulla on nyt paha mieli asiasta, aamulla se taas
helpottaa... Ja aina kun olen päässyt yhden päivän yli, olen ehkä
lähempänä sitä parantumista tästä paskasta...
Maaruskainen... jaksamista sulle ja aina parempaa huomista päivää!
Tosin vain jos kyse on jostain yhden illan sekoilusta. Sivusuhdetta ja siis täysin kumppanin narrina pitämistä en nielisi.
Mutta ajatelkaapas: Mitä silmä ei näe sitä sydän ei sure. Jos ukkoni pettäisi (siis juuri tuon yhden kerran) mutta katuisi, eikä ikinä asia toistuisi, miksi ihmeessä keventää oloaan mulle? Rehellisyys on kyllä tärkeää mutta mielummin niin että ukko kantaisi syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa lopun ikäänsä kuin että kaataisi paskansa mun niskaan...
Toisaalta jos pettäminen on jatkuvaa ja toistuvaa, sehän on ihan eri juttu. Kerrasta ei välttämättä koskaan jää kiinni, pidemmästä jutusta varmasti ennemmin tai myöhemmin.
Kumppanillanne on oikeus elää elämäänsä ja tehdä valintoja, jotka perustuvat faktoihin. Ehkä kumppaninne ei haluaisi tuhlata teihin aikaansa mikäli tietäisi ettette ole luottamuksen arvoisia. Te ette omista oman elämänne lisäksi myös kumppaninne elämää. Teidän tulee tarjota partnerillenne faktat, jotta HÄN voi päättää jatkaako vaiko ei. Mitä te oikein pelkäätte? Tuskaako? Sitähän se elämä on, rakkautta ja kipua! Eläkää täysillä, mutta älkää varastako kumppaniltanne oikeutta rehelliseen elämään.
Itselläni on suhteellisen pitkäaikainen suhde toiseen mieheen enkä ole kertonut enkä aio kertoa asiasta miehelleni. Syy miksi en kerro on hyvin yksinkertainen: mieheni haluaa niin!
Meillä puhuttiin kaikki asiat, myöskin vaikeat sellaiset valmiiksi jo parisuhteen alussa toistakymmentä vuotta sitten. Meillä on muutenkin hyvin väljät säännöt, mutta vakituista sivusuhdetta ne eivät sentään hyväksy nekään. Kuitenkin mieheni jo heti alkumetreillä sanoi minulle aivan suoraan, että jos joskus häntä petät, niin hän ei halua sitä tietää: Kärsi huono omatuntosi ihan yksin. Hän haluaa jatkaa avioliittoa joka tapauksessa riippumatta siitä, käynkö vieraissa vai en eikä hän halua tietää mahdollisesta pettämisestä.
Minusta olisi siis tässä tilanteessa epäreilua, jos kertoisin miehelleni vastoin hänen tahtoaan. Minun tehtäväni on pitää huolta siitä, että suhteeni ei liiaksi rasita perhettämme ja että en hanki mitään tauteja. Mieheni saa olla onnellinen perheestään, vaikka minä petänkin!
(Mainittakoon nyt vielä, että suhteemme on ollut aika lailla kriisissä jo pitkään. Minä olisin halunnut eroa, mutta mieheni vastustaa sitä ehdottomasti. Mies on ihan hyvä isä ja suhteellisen ok puoliso, mutta parisuhde ei vain toimi. Lasten takia olen jatkanut perhe-elämää. Seksiä meillä ei ole ollut pariin vuoteen.)
Muiden ihmisten suhteisiin en ota kantaa, tilanteet ovat yksilöllisiä. Ja tiedän, että itse haluaisin tietää jos minua petettäisiin. Kehottaisinkin kaikkia puhumaan nämäkin asiat selviksi jo ennen mahdollista pettämistilannetta, jolloin ei tarvitsisi miettiä sitäkään kertoako vai ei.
harva pari kuitenkaan sopii niin, ettei halua tietää jos toinen pettää. Itse en haluaisi elää laput silmillä, omissa parisuhdeilluusioissani. Olen rakastunut suoraselkaiseen ihmiseen. Mikäli hän kuitenkin pettää, hän ei olekaan óikeasti se ihminen, joksi olen häntä luullut. Kaikki, siis rakastuminen ja aivan kaikki on tapahtunut väärien tietojen valossa.
Millainen suhde alkaa puinnilla:
" Kun ja jos petämme toisiamme, haluammeko, että kerrotaan siitä?"
Toinen sanoo:
joo.
Toinen sanoo:
ei.
Jos tämä asia on sellainen, että se pitäisi käydä läpi ennenkuin mitään
vakavampaa alkaa syntyä niin huh huh.
" Meillä tämä on jo puhuttu selväksi viisi vuotta sitten, sanoinhan, että
jos nussin toisia, niin en kerro siitä sinulle, miksi olet vihainen?"
???
Kyllä tälläset ihmissuhdekieroilut on välillä niin hirveitä, että
en tiedä mihin pääni kääntäisin jotten näitä kuulisi.
Tässä on mielestäni hyvä kirjoitus aiheesta:
http://www.mervijamatti.fi/indeksi.php?lang=02_ihmissuhde&path=25_Uskot…
Ehkäpä hieman itseriittoisesti tiedän, etten koskaan pettäisi - sillä en kestäisi elää seurauksien kanssa. Mielummin ensin vanha suhde poikki ja sitten uutta peliin.
Mutta jos siippani " lieventävien asianhaarojen vallitessa" kerran pettäisi, en siitä haluaisi tietää. Yhden virheen takia en haluaisi kärsiä! Aisankannattamista, itsepetosta tms? Kenties, mutta ainakin onnellisempana...
100% rehellisyys on kyllä suhteen perusta, tai sen tuho mutta jos on salaisuuksia niin ei se mikään kunnon suhde edes ole!
että 100% rehellisyys on parisuhteen kantava voima silloin kun mitään salattavaa ei ole eikä yleensä tulekaan, jos kaikista asioista voi puhua.
Itse olen kokenut sen, että mies petti (heräsin muuten samalla tavalla outoon tunteeseen eikä mies vastannut puhelimeen) ja kertoi minulle. Riideltiin, sovittiin, yritin antaa anteeksi ja annoinkin. Olin vain niin mustasukkainen, että vuosien yrittämisen jälkeenkään kaikki ei palannut ennalleen. Petin itse, hän antoi anteeksi, mutta sekään ei auttanut.
Uudessa suhteessa petin kännissä kerran ilman tunteita tai asian jatkumista. En kertonut. Kärsin vaan huonosta omastatunnosta 2 vuotta, kunnes pääsin asian yli.
Mutta jokainen tavallaan ja omantuntonsa mukaan. Itse suosittelen miettimään tarkasti ennen kertomista ja ehkäpä jättää kertomatta (ks. viestiketjun eka).
Heräsin kesällä neljän aikaan kummaan kylmään tunteeseen.
Mies oli ollut ulkona kavereiden kanssa, niin kuin useasti aina ennenkin.
Tärisin kovasti, keitin itelleni teetä, laitoin aamutakin, pitkät housut, pitkähihaisen paidankin päälle. Aina vain tärisin.
Tuli kumma olo. Yritin soittaa miehelle. Ei vastannut.
Soitin useita kertoja.
Lopulta soitti takaisin klo 5.30.
Kysyin missä on, kaverilla, tulossa pian.
Taustalta ei kuulunut yhtään ääntä, hälytyskellot soi jo jonkin verran mun päässä. Mies tuli kotiin puoli tuntia myöhemmin ja selitti jotain epämääräistä ja sammui.
Aamu kului tytön (silloin 2,5v) kanssa herneitä istutellessa.
Puolilta päivin lähdin viemään tytön nukkumaan päiväunet.
Mies oli hereillä sängyssä.
Pyysi istumaan viereensä. Että oli kerrottavaa.
Että on mokannut kaiken. Muistan kuinka mun sydän pamppaili.
Sanoin," et sä missään kaverilla oo ollu" .
" Olen, mutten yksin."
Ja niin minä sen sitten siltä istumalta tajusin, miten tarina jatkui.
Läimäytin sitä avokämmenellä naamaan niin lujaa kun jaksoin ja
huusin vittusaatanaperkele, hyppäsin sängystä, paiskasin tieltäni pyykinkuivaustelineen maahan (siitä tuli aika matala malli sen jälkeen) ja juoksin ulos talosta. Mies yritti kovasti huudella minua takaisin mutta istuin yksikseni VAJASSA pari tuntia.
No, oli aika kova pala nieltäväksi tuo uutinen.
Seuraavat viikot oli aika hirveitä. Minä itkin jokaisena hetkenä, mutta tulipahan siinä ainakin juteltua kaikki asiat meidän parisuhteesta läpi.
Töihinkin menin. Vittuilin kaikille, omaa pahaa oloa pois.
Ja kävin perheasiainneuvottelukeskuksessa.
Sain oikein kriisiajan.
Ja kriisissä minä olinkin. Ja viikolla 32 raskaana.
Tällä hetkellä, kun olemme rakentaneet 4kk tätä suhdetta uudelleen,
ollaan aika hyvällä kantilla.
Seksiä ei ole ollut, en halua. Toivon että joskus vielä on, vielä ei ole
sen aika.
Mutta meillä ei ole enää mitään salaisuuksia toisiltamme.
Kaikki on avointa, mitään ei enää peitellä ja jätetä sanomatta.
Päivittäin kyllä muistan tuon miehen tempun. Enää se ei itketä, mutta
puhun siitä aina, kun se mieleen tulee.
Minä päätän, milloin asia on loppuunkäyty, anteeksiannettu.
Minä en tahallani miestä enää asiasta syyllistä (ainakaan kaikilla kerroilla kun asiasta puhun) mutta
olen oikeasti sairaalla tavalla iloinen siitä, että mies kertoi sen minulle.
On raukkamaista jättää kertomatta moinen jos toista kunnioittaa edes vähääkään. Se kuuluu toiselle parisuhteen osapuolelle, kuuluu, vaikka se sattuisi kuinka.
Salaisuudet rikkoo suhdetta.
Parempi on heittää paskat toisen niskaan ja kärsiä sitten itse sen seuraukset.
Elän myös edelleen suhteessa jossa mieheni petti minua kun odotin esikoistamme. Järkytys oli aivan hirmuinen ja yhä edelleen tuo asia varjostaa suhdettamme parin vuoden jälkeen koska ilmeisesti en pysty koskaan antamaan tuota anteeksi. Olemme käyneet asiaa läpi mieheni mielestä varmasti kyllästymiseen asti läpi ja silti etenkin riitatilanteissa en voi sille mitään että otan asian yhä uudelleen ja uudelleen esiin. Kaikista kauheimman asiasta tekee juuri se tosiasia että olin raskaana kun mieheni petti minua. Ja näin ollen saattoi syntymättömän vauvansa vaaraan A) suojaamattoman seksin takia ja b) aiheuttamalla minulle raskausaikana niin suuren henkisen kriisin että jotain todella pahaa olisi saattanut tapahtua. Mielestäni se on anteeksiantamatonta.
Olemme yrittäneet rakentaa yhteistä elämää tapahtuneen jälkeen: ostaneet oman kodin ja nyt esikoisemme on saamassa siskon tai veljen. Näköjään tämä uusi raskaus hormonaalimyrskyineen saa ajoittain vielä erityisesti nuo vanhat ikävät asiat mieleen. Tarkennan vielä että kyseessä ei siis ollut yhden kerran pettäminen vaan harkittu rinnakkais-suhde toiseen naiseen ja siihen sisältyi todella sikamaista valehtelua. Petturi jäi kiinni, kiitos kännykän.
Omalla kohdallani voin vaan toivoa että pääsisin asian yli. Olen myös käynyt neuvolan psykologin kanssa juttelemassa eikä tuo näytä muuttavan asioita miksikään. Vaikka saamme toisen lapsen niin tuntuu siltä etten saa koskaan takaisin sitä rakkautta mieheeni jota häneen tunsin ennen tätä tapahtunutta. Jos asia varjostaa elämäämme tulevaisuudessakin näin paljon, niin uskon että meidän on parempi jatkaa erillämme. Niin raskasta se on molemmille kun luottamus on mennyt ja vaikka kaikki muu olisikin hyvin. Mutta kuka osaa sanoa kauanko menee ennenkuin aika parantaa haavat? Vai parantaako?