Voiko ihminen enää olla epäonnisempi?

Et ole asunnoton, sulla on lämmin koti, sänky, internetyhteys, osaat lukea ja kirjoittaa, et ole neliraajahalvaantunut ja sidottu kotiisi, säännölliset tulot (vaikkakin pienet), et näe silmitöntä nälkää.

Kyllä. Melkein kaikki miehet. 

Onpa ikävää. Yritä miettiä jotain mistä pidät kuten laulaminen, maalaaminen, puutarhan hoito jne. ja tee jotain sellaista. Voit tehdä itseksesi tai mennä kansalaisopiston kurssille, varaat siirtolapuutarhasta palstan jos ei ole omaa tai tee vaikka vapaaehtoistyötä jos terveys sallii. Tsemppiä!

Ainahan voisit yrittää päästä eroon yksinäisyydestäsi ja peloistasi vaikka terapian tms avulla, nämä asiat kun eivät ole onnesta vaan ihan omasta aktiivisuudesta kiinni...

Ei tuo ole epäonnea, vaan osattomuuden kasaantumista. Sinulla on ollut huonot kortit lähdössä. Pelokkaalla ei ole annettavaa ystäville mutta hän kaipaa heiltä ekstrahuoltoa. Parisuhdetaidot eivät kerry, koska puuttuvien ystävien kanssa ei tule harjoitusta ja mielenterveyden pulmat tekevät itsekeskeiseksi ja riippuvaiseksi. Sairastuminen saattaa johtua heikosta ruokavaliosta tai muista puutteista olosuhteissa, ja sen kanssa pärjäämiseen tarvittaisiin resursseja, joita sinulle ei ole päässyt kertymään.

Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton. Olisit voinut onnistua kouluttautumaan suurin toivein markkinoille, joilla on jo satoja tuhansia ilman työtä. Olet siis hyvässä seurassa. Jos sairaus käytännössä estää työllistymisen jatkossakin, voit hellittää syylllisyydentunteista ja sitku-elämästä, ja opetella nauttimaan siitä mitä sinulla kuitenkin on.

Et ole täysin onneton, koska jotain parisuhdeviritelmää kuitenkin syntyy. Käytä ne kehitääksesi taitojasi, jotta ne eivät tyssää ainakaan omiin puutteisiisi.

Voit sivistää itseäsi, koska sinulla pitäisi olla aikaa jos sairautesi ei vaadi kaikkea huomiotasi. Saat näkökulmia ja muutut ihmiseksi, jolla on jotain annettavaakin. Silloin alat taas löytää ystäviäkin. Jne. Nuoruudenhaaveistasi joudut luopumaan, mutta se ei aina ole paha asia ollenkaan. Se on kasvattavaa. Aikuisuudelle on aina kysyntää.

Anteeksi, mutta mitä alapeukuttamista viestissäni oli? Jos ihmiselle on kasautunut hankaloittavia tekijöitä, jotka kytkeytyvät toisiinsa, hänen olisi kai parempi ymmärtää se kuin syyttää julmaa kohtaloa? itseäni ainakin helpottaa tietää, miksi olen naamallani lätäkössä ja dinosaurus paskoo päähän, jos se lätäkkö on märän liskonulosteen aiheuttama nestekertymä. Ennemmin se tieto kuin kuvitelma, että jumalat vihaavat minua järjestämällä minulle kaksi erillistä onnettomuutta samaan aikaan.

Minä tiedän pikkutyttönä auton alle jääneen ja siten neliraajahalvaantuneen, jonka äiti teki itsarin kun ei kestänyt tyttärensä tilaa. Sitten päälle 2-kymppisenä menetti isänsäkin auto-onnettomuudessa. Joten älä sinä puhu epäonnesta

[quote author="Vierailija" time="29.08.2015 klo 21:23"]

Anteeksi, mutta mitä alapeukuttamista viestissäni oli? Jos ihmiselle on kasautunut hankaloittavia tekijöitä, jotka kytkeytyvät toisiinsa, hänen olisi kai parempi ymmärtää se kuin syyttää julmaa kohtaloa? itseäni ainakin helpottaa tietää, miksi olen naamallani lätäkössä ja dinosaurus paskoo päähän, jos se lätäkkö on märän liskonulosteen aiheuttama nestekertymä. Ennemmin se tieto kuin kuvitelma, että jumalat vihaavat minua järjestämällä minulle kaksi erillistä onnettomuutta samaan aikaan.

[/quote]

Ihmisten on vaikea käsittää polkuriippuvuutta omassa elämässä. Samalla koko ajatus kasautumisesta pelottaa - silloinhan on itse vastuussa siitä miten voi vaikuttaa omaan elämäänsä.

Ap:n tilanteessa ei näytä olevan ilmeisesti mitään sellaista peruuttamatonta, että elämä olisi lopullisesti pilalla. Tosiaan pahimmassa aallonpohjassa ajatus itsestä vain epäonnisena on lohduttavampi kuin se, että tästä paskasta pääsee ylös ja ainoa joka sen työn tulee tekemään on vain minä itse.