Soitin sitten perheneuvolaan

Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Olen niin yksin näiden kolmen lapsen kanssa! Liikaa asioita hoidettavana ja käsiteltävänä, ei vaan enää taivu.

On oma ja lasten surutyö, erittäin traumatisoiva kokemus taustalla (puolisoni, lasteni isän traaginen kuolema onnettomuudessa hiljattain), oma masennusdiagnoosi, olemattomat tukiverkostot, normi arjen raha-, aikataulu-, uhmaikä jne. haasteet, kolemantapauksen tuottamat byrokratiatyöt (joita muuten sitten riittää ja paljon)... Tätä listaa voisi jatkaa loputtomasti. 

Ei vain pysty, vaikka jossain vaiheessa luulin, että minulla riittää kyllä voimaa. Ei vain riitä, yksin ei näköjään pärjää, ei ainakaan nyt kun itsekin on lähes hajoamaisillaan suruun. Olihan niitä avuntarjoajia jossain vaiheessa, mutta suurin osa niistä kaikonnut kuin pieru saharaan kun aikaa kulunut. 

En tiedä, mitä siellä perheneuvolassa voivat asiaa auttaa, mutta tärkeintä itselleni on että lapset saavat kaiken mahdollisen tuen. Varsinkin nyt, kun ovat selkeästi alkaneet enemmän oireilemaan (aggressiivisuus, painajaiset, voimakas takertuminen minuun jne.)