Onko kellään muulla ollut vaikea suhde vanhempiin?

Ei ne muutu. Isäni on tosi vaikea ihminen. Hakkasin päätäni seinään monta vuotta ja lopulta poltin itseni loppuun siinä, kun yritin tulla hänen kanssaan toimeen. Keskusteluja käytiin, mutta mikään ei koskaan muuttunut pysyvästi. On siis juuri sitä raskasta ihmistyyppiä, joka haluaa olla tosi paljon toisen elämässä mukana, mutta ei ymmärrä rajoja eikä ota vastaan kritiikkiä omasta käytöksestään.

Eivät muutu. Eivät näe virheitä. Ei voisi luottaa ettei tee uudelleen jotain, vaikka pyytelisi anteeksi. Joillakin on tietynlainen luonne. Ja osa voi katua /tajuta joskus, muttei halua tulla nöyryytetyksi tai keskustella.

Äidilläni, siinä määrin että pistin välit poikki totaalisesti jo kauan sitten. Nyt kuollut joten ei tarvitse ajatella koko tyyppiä.

Isä oli hyvä ja kiltti ja hyvin rakas.  Lapsena isä oli se josta turvaa ja syliä hain ja sain. Isän rakasti meitä lapsiaan aidosti. Ikävä kyllä kuoli liian aikaisin. 

Usein lapsena ajattelin että kunpa vanhemmat eroaisi ja isä ottaisi meidät lapset.  Eipä toteutunut se toive. Onneksi oli edes yksi hyvä huolehtiva vanhempi. 

On. Olen nuoren yh äidin vahinkolapsi -70 luvun alusta. Isästä ei ole edelleenkään tietoa, tai kai äidillä on mutta hän ei ole koskaan suostunut puhumaan siitä enkä sitten 30 vuoteen ole enää edes kehdannut asiaa tivata häneltä koska olen kasvanut isättömänä, niin en edes osaa sitä kaivata. Olisihan se tosin mukava tietää millaset juuret itsellä on ja jos vaikka on sisarpuolia jossain. 

Äiti oli hyvin voimakas persoona, tunnekylmä, etäinen, ankara ja kasvatti meitä vain kutilla. Jos kaikki meni ok, oltiin vaan ns tavallisedti ja arki rullasi päivärutiinien tahdissa, mutta kun minä melko vilkkaana ja tempperamenttisena menevänä lapsena ja nuorena kokeilin varmasti hänen hermojaan, seurauksena oli ruumiillista kuritysta, huutamista ja rangaistus. Siitä saakka kun alan muistaa, hän ei pitänyt sylissä tai muutoin lähellä, ei halannut, ei pusutellut ei koskaan kehunut ja kannustanut. Ala-aste iässä pärjäsin melko hyvin urheilussa, kun voitin ja toin kotiin pokaalin, hän saattoi sano todeta kotiaskareittensa lomasta jotain "no ompa hyvä". Muistan sanoneeni joskus teiniangstissa että eniten maailmassa inhoan äitiäni. 

No, tämä kaikki liene aiheuttanut sen että tiesin jo ehkä 6 tai 7 luokan iässä etten halua koskaan omia lapsia ja lähden välittömästi pois kotoa ja tuon ihmisen määräysvallan alta pois kun vaan koulusta pääsen.

Näin teinkin. Se hyvä puoli kasvatuksessani oli ja kiitos tomeralle yksin meidät nuorena kasvattaneelle äidilleni (kuten myös isovanhemmille jotka oli tosi isossa roolissa), että hän opetti kaikki kotityöt ja ruoanlaiton ym ym, joten pärjäsin 18 vuotiaana täysin omatoimisesti opiskelijakämpässäni ja myös koko sen jälkeisen elämäni. Ei mene sormi suuhun ihan pienestä eikä mieli järky joka risauksesta, olen selviytyjä kuten hänkin. Olen siis kuitenkin saanut jotain hyvää häneltä. 

Olen ollut hänen ja uuden miehensä kanssa tekemisissä harvakseltaan, mutta kuitenkin vuosittain. Se on enemmänkin tapa ja velvollisuudentunnosta tehty toimenpide kuin halu. Olemme väleissä ja hillitsen (ainakin toistaiseksi) itseni vaikka välillä keityää oikrin kunnolla yli hänen kanssaan. Huomaan että nyt kun häneltä alkaa suodatin kadota ja muutenkin muistisairaus pukkaa, niin hänen ilkeä tyrannimainen luonteensa tulee taas esille vähän joka käänteessä sekä uutena voimakas minäkeskeisyys.

  Pelkään sitä milloin ollaan siinä pistessä että oksennan kaikki kaunani hänen naamalleen, vaikka tiedän senkin olevan täysin turhaa. Hän on täysin tunnevammainen ollut aina ja varmasti täysin kyvytön näkemään mitään muiden kantilta. 

Olen usein miettinyt milaista olisi jos olisi ihana, kiltti, hyväntuulinen, lämmin ja hellä äidinrakkautta antava äiti ollut elämässä.