Onko muilla oloa, että on hukannut itsensä lapsen myötä

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:21"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:14"]

 Nyt kun nuorinkin on jo 5-vuotias, niin tässähän on omaa aikaa vaikka kuinka paljon, eikä yhtään hankalaa esim. ilmoittautua jokaviikkoiseen liikuntaharrastukseen.

[/quote]

Onkohan sulla suhteellisuudentaju vähän hukassa, jos pidät kerran viikossa harrastuksiin pääsemistä "vaikka kuinka paljon omaa aikaa" tilanteena :D?!

Tosiasia on, että ainakin vanhemmuuden ekat 10-15 vuotta joko vanhemmilla ei ole juurikaan omaa aikaa, TAI lapsi on heitteillä, TAI parisuhde on heitteillä. On yksinkertaisesta mahdotonta mahduttaa sekä oma aika, parisuhteen hoito että lapsen kanssa tarpeeksi ajan viettäminen samaan yhtälöön. Ainakin yhden näistä joutuu aina karsimaan pois.

[/quote]

Täh? En nyt ymmärrä kommenttiasi. Silloin kun allerginen lapsi huusi ja mentiin ihan tasan päivä kerrallaan, ei ollut mitään järkeä ilmoittautua kerran viikossa -harrastukseen, koska olisi ollut tosi vaikea mennä, kun ei koskaan tiennyt millainen päivä on tai onko se oma kumppani itkun partaalla juuri siihen aikaan kun pitäisi vetää tossua jalkaan. Nyt kun nuorin on 5-vuotias, niin voidaan ihan hyvillä mielin buukata vakimenoja, ESIM. "kerran viikossa harrastusmeno" ja sen lisäksi on ihan mahdollista käydä lenkillä, leffassa ja ties mitä muuta, kun on aikaa ja jaksamista enemmän kuin pari vuotta sitten. Ihan vissi ero siihen pahimpaan vauva-aikaan, jolloin mentiin päivä kerrallaan tai jopa tunti kerrallaan.

Ei tässä todellakaan odotella 10 vuoden päättymistä, että pääsee tekemään itselleen mieluisia juttuja. Ei ole suhtellisuudentaju hukassa, enkä oikein ymmärrä mitä tarkoitit sen kadottamisella. Tarkoititko, että on ihan suhteellisuudentaju hukassa elämistä, jos sanoo että 5-vuotiaan vanhempana tuntuu ihan mahdolliselta buukata esim. kerta viikkoon -liikuntakortti, "koska ei sinne edelleenkään pääse niin kauan kuin lapset ovat alle 15-vuotiaita", vai "koska yksi liikuntakerta viikossa on ihan naurettavan vähän ja on idiootti jos väittää että omaa aikaa on paljon enemmän kuin vauva-aikaan"? Itse tarkoitin sitä, että pikkuvauvan kanssa arjen suunnittelu on hankalaa ja ainakin _meillä_ oli tosi paljon vaikeampaa sopia menoista, kuin nyt kun lapset ovat isompia, osalla tyystin omia harrastuksia joihin menevät itse ja pieninkin 5-vuotias on jo niin iso, että hänen kanssaan pärjää kuka tahansa ja pelkästään lapsen oman Lego-leikin ajan voi ihan hyvällä omallatunnolla puuhata vaikka mitä. Plus että talo on välillä ihan tyhjä ja silloin vasta onkin omaa aikaa. :)

Kyllä. Kaduttaa. 

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 10:16"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:21"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:14"]

 Nyt kun nuorinkin on jo 5-vuotias, niin tässähän on omaa aikaa vaikka kuinka paljon, eikä yhtään hankalaa esim. ilmoittautua jokaviikkoiseen liikuntaharrastukseen.

[/quote]

Onkohan sulla suhteellisuudentaju vähän hukassa, jos pidät kerran viikossa harrastuksiin pääsemistä "vaikka kuinka paljon omaa aikaa" tilanteena :D?!

Tosiasia on, että ainakin vanhemmuuden ekat 10-15 vuotta joko vanhemmilla ei ole juurikaan omaa aikaa, TAI lapsi on heitteillä, TAI parisuhde on heitteillä. On yksinkertaisesta mahdotonta mahduttaa sekä oma aika, parisuhteen hoito että lapsen kanssa tarpeeksi ajan viettäminen samaan yhtälöön. Ainakin yhden näistä joutuu aina karsimaan pois.

[/quote]

Täh? En nyt ymmärrä kommenttiasi. Silloin kun allerginen lapsi huusi ja mentiin ihan tasan päivä kerrallaan, ei ollut mitään järkeä ilmoittautua kerran viikossa -harrastukseen, koska olisi ollut tosi vaikea mennä, kun ei koskaan tiennyt millainen päivä on tai onko se oma kumppani itkun partaalla juuri siihen aikaan kun pitäisi vetää tossua jalkaan. Nyt kun nuorin on 5-vuotias, niin voidaan ihan hyvillä mielin buukata vakimenoja, ESIM. "kerran viikossa harrastusmeno" ja sen lisäksi on ihan mahdollista käydä lenkillä, leffassa ja ties mitä muuta, kun on aikaa ja jaksamista enemmän kuin pari vuotta sitten. Ihan vissi ero siihen pahimpaan vauva-aikaan, jolloin mentiin päivä kerrallaan tai jopa tunti kerrallaan.

Ei tässä todellakaan odotella 10 vuoden päättymistä, että pääsee tekemään itselleen mieluisia juttuja. Ei ole suhtellisuudentaju hukassa, enkä oikein ymmärrä mitä tarkoitit sen kadottamisella. Tarkoititko, että on ihan suhteellisuudentaju hukassa elämistä, jos sanoo että 5-vuotiaan vanhempana tuntuu ihan mahdolliselta buukata esim. kerta viikkoon -liikuntakortti, "koska ei sinne edelleenkään pääse niin kauan kuin lapset ovat alle 15-vuotiaita", vai "koska yksi liikuntakerta viikossa on ihan naurettavan vähän ja on idiootti jos väittää että omaa aikaa on paljon enemmän kuin vauva-aikaan"? Itse tarkoitin sitä, että pikkuvauvan kanssa arjen suunnittelu on hankalaa ja ainakin _meillä_ oli tosi paljon vaikeampaa sopia menoista, kuin nyt kun lapset ovat isompia, osalla tyystin omia harrastuksia joihin menevät itse ja pieninkin 5-vuotias on jo niin iso, että hänen kanssaan pärjää kuka tahansa ja pelkästään lapsen oman Lego-leikin ajan voi ihan hyvällä omallatunnolla puuhata vaikka mitä. Plus että talo on välillä ihan tyhjä ja silloin vasta onkin omaa aikaa. :)

[/quote]

Tarkoitin sitä, että se, että saa "jopa" käydä kerran viikossa harrastuksissa, on todella TODELLA kaukana siitä että omaa aikaa olisi "vaikka kuinka paljon". Joo, ehkä verrattuna siihen että on 24/7 kiinni huutavassa lapsessa se saattaa tuntua paljolta, mutta siinä nimenomaan tulee se sun suhteellisuuden tajun puutos! Se, että pääsee kerran viikossa harrastamaan on ihan hemmetin vähän omaa aikaa, eikä silloin todellakaan voi sanoa että omaa aikaa on vaikka kuinka paljon. Sama kuin joku nälkää nähnyt kertoisi kuinka saa nyt vaikka kuinka paljon ruokaa, ja sitten selviäisi että se tarkoittaa desiä riisiä päivässä. 

Sitähän se suhteellisuuden tajun puuttuminen nimenomaan tarkoittaa, että on elänyt niin "extreme" tilanteessa että ei enää tajua mikä on (yleisesti) paljon ja mikä vähän. 

Ja turha enää perustella että tuo oli yksi esimerkki, ja sen lisäksi voit juosta joka ilta omissa menoissa - sitähän en voinut tietää, koska ainoa millä "paljoa omaa aikaa" perustelit oli kerran viikossa tehtävä harraste. Jos on siis ihan todella vähän omaa aikaa! Ja taas, jos sulla on menoja joka ilta niin eipä siinä paljoa ehdi töiden lisäksi sitten lastaan nähdä, joten yhä oli oikeassa siinä että kaikkia kolmea (oma aika, parisuhdeaika, lapsiaika) ei millään saa sovitettua yhtä aikaa elämään.

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 16:39"]

Pakkohan tähän on olla joku ratkaisu, tai muuten pälli tässä leviää ja minusta tulee todellakin se vittumainen ja kitisevä akka! Siksi olemme hankkineet vain yhden lapsenkin, että homma pysyisi jotenkin käsissä.

[/quote]Mistä tiedät, että tähän on jokin hyvä ratkaisu? Naiset ovat vuosikymmenet yrittäneet "saada kaiken", eikä se ole onnistunut edes tällaisessa pohjoismaisessa hyvinvointiutopiassa, jollaisena suurin osa maailmasta meidän tilannettanne on pitänyt. Lapsen hoitaminen on aina työtä, ja toinen vuoro heti päivätöiden perään on väkisinkin kuormittavaa. -12

Miksi aina keskustelun pitää lähteä pyörn tuon saman velan lätin ympärille? Jos kysytään äidin miemipidettä niin kas vain kuka on ensimmäisenä vastaamassa vaikkei asia liikuta elämää millään tavalla.

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 11:24"]

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 10:16"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:21"]

[quote author="Vierailija" time="20.08.2015 klo 15:14"]

 Nyt kun nuorinkin on jo 5-vuotias, niin tässähän on omaa aikaa vaikka kuinka paljon, eikä yhtään hankalaa esim. ilmoittautua jokaviikkoiseen liikuntaharrastukseen.

[/quote]

Onkohan sulla suhteellisuudentaju vähän hukassa, jos pidät kerran viikossa harrastuksiin pääsemistä "vaikka kuinka paljon omaa aikaa" tilanteena :D?!

Tosiasia on, että ainakin vanhemmuuden ekat 10-15 vuotta joko vanhemmilla ei ole juurikaan omaa aikaa, TAI lapsi on heitteillä, TAI parisuhde on heitteillä. On yksinkertaisesta mahdotonta mahduttaa sekä oma aika, parisuhteen hoito että lapsen kanssa tarpeeksi ajan viettäminen samaan yhtälöön. Ainakin yhden näistä joutuu aina karsimaan pois.

[/quote]

Täh? En nyt ymmärrä kommenttiasi. Silloin kun allerginen lapsi huusi ja mentiin ihan tasan päivä kerrallaan, ei ollut mitään järkeä ilmoittautua kerran viikossa -harrastukseen, koska olisi ollut tosi vaikea mennä, kun ei koskaan tiennyt millainen päivä on tai onko se oma kumppani itkun partaalla juuri siihen aikaan kun pitäisi vetää tossua jalkaan. Nyt kun nuorin on 5-vuotias, niin voidaan ihan hyvillä mielin buukata vakimenoja, ESIM. "kerran viikossa harrastusmeno" ja sen lisäksi on ihan mahdollista käydä lenkillä, leffassa ja ties mitä muuta, kun on aikaa ja jaksamista enemmän kuin pari vuotta sitten. Ihan vissi ero siihen pahimpaan vauva-aikaan, jolloin mentiin päivä kerrallaan tai jopa tunti kerrallaan.

Ei tässä todellakaan odotella 10 vuoden päättymistä, että pääsee tekemään itselleen mieluisia juttuja. Ei ole suhtellisuudentaju hukassa, enkä oikein ymmärrä mitä tarkoitit sen kadottamisella. Tarkoititko, että on ihan suhteellisuudentaju hukassa elämistä, jos sanoo että 5-vuotiaan vanhempana tuntuu ihan mahdolliselta buukata esim. kerta viikkoon -liikuntakortti, "koska ei sinne edelleenkään pääse niin kauan kuin lapset ovat alle 15-vuotiaita", vai "koska yksi liikuntakerta viikossa on ihan naurettavan vähän ja on idiootti jos väittää että omaa aikaa on paljon enemmän kuin vauva-aikaan"? Itse tarkoitin sitä, että pikkuvauvan kanssa arjen suunnittelu on hankalaa ja ainakin _meillä_ oli tosi paljon vaikeampaa sopia menoista, kuin nyt kun lapset ovat isompia, osalla tyystin omia harrastuksia joihin menevät itse ja pieninkin 5-vuotias on jo niin iso, että hänen kanssaan pärjää kuka tahansa ja pelkästään lapsen oman Lego-leikin ajan voi ihan hyvällä omallatunnolla puuhata vaikka mitä. Plus että talo on välillä ihan tyhjä ja silloin vasta onkin omaa aikaa. :)

[/quote]

Tarkoitin sitä, että se, että saa "jopa" käydä kerran viikossa harrastuksissa, on todella TODELLA kaukana siitä että omaa aikaa olisi "vaikka kuinka paljon". Joo, ehkä verrattuna siihen että on 24/7 kiinni huutavassa lapsessa se saattaa tuntua paljolta, mutta siinä nimenomaan tulee se sun suhteellisuuden tajun puutos! Se, että pääsee kerran viikossa harrastamaan on ihan hemmetin vähän omaa aikaa, eikä silloin todellakaan voi sanoa että omaa aikaa on vaikka kuinka paljon. Sama kuin joku nälkää nähnyt kertoisi kuinka saa nyt vaikka kuinka paljon ruokaa, ja sitten selviäisi että se tarkoittaa desiä riisiä päivässä. 

Sitähän se suhteellisuuden tajun puuttuminen nimenomaan tarkoittaa, että on elänyt niin "extreme" tilanteessa että ei enää tajua mikä on (yleisesti) paljon ja mikä vähän. 

Ja turha enää perustella että tuo oli yksi esimerkki, ja sen lisäksi voit juosta joka ilta omissa menoissa - sitähän en voinut tietää, koska ainoa millä "paljoa omaa aikaa" perustelit oli kerran viikossa tehtävä harraste. Jos on siis ihan todella vähän omaa aikaa! Ja taas, jos sulla on menoja joka ilta niin eipä siinä paljoa ehdi töiden lisäksi sitten lastaan nähdä, joten yhä oli oikeassa siinä että kaikkia kolmea (oma aika, parisuhdeaika, lapsiaika) ei millään saa sovitettua yhtä aikaa elämään.

[/quote]

Apua. :D Tarttisitko sinä kenties jotain apua? Kyllä minulla on vaikka kuinka paljon omaa aikaa, vaikka lapsia on kolme. :) Ja ymmärrätkö eron siinä, että voi ESIMERKIKSI buukata vakituisia harrastuksia tai että yrittää räpiköidä jossain välissä jonkun oman menon kasaan? Minulle tuossa on jo aikamoinen muutos, että voi varata itselleen lähes huoletta omia, vakituisia menoja, esim. viikkoliikuntaa. Meilleä ei ole YHTÄÄN lastenhoitoapua, mutta omaa aikaa järjestyy, koska miehen kanssa vuorottelemme ja ymmärrämme miten tärkeää se oma aika on. En minä sanonut, että "on ihan hirveästi omaa aikaa jos voi käydä kerran viikossa jossain", vaan että "nyt on paljon omaa aikaa ja voi [lisäksi] varata esim. viikkoharrastuksille aikaa".

Mikä sinun mielestäsi on omaa aikaa? Minulle omaa aikaa on mm. tämä, että olen pari tuntia kotona ja teen mitä huvittaa. Minulle omaa aikaa on se, että jos kaveri soittaa ja pyytää kylään, niin se ei vaadi hirveitä järjestelyjä ja huolehtimista kumppanin jaksamisesta, vaan riittää että kysäisen mieheltäni, että "oliks huomiselle jotain, voisin mennä Mirkun luo käymään", eikä tarvitse edes neuvotella siitä että raahaanko mukana lapsia vai menenkö ihan yksin. Kun lapset ovat isoja, niin aikuisilla on iltaisin omaa aikaa ja yhteistä aikaa ihan eri lailla. 5-vuotiaskin menee ihmisten aikaan nukkumaan, joten leffailta viinin kera on ihan todellinen vaihtoehto. Jos me joskus mennään yhdessä käymään jossakin, esim. teatterissa, niin MLL:n lastenhoitajalle on helppo jättää näin isot lapset hoitoon. Harvemmin kyllä mennään mihinkään, vaan huomioidaan toisiamme kotona.

Tässä minun oman ajan saldoni tältä viikolta:

- joka päivä vähintään 1 h omaa aikaa yksin kotona

- liikuntaharrastus 1 1/2 h kerran viikossa

- kävin marjametsässä yksin

- kävin kaverin luona kahvilla ilman lapsia

- kävin shoppailemassa syyskamppeita itselleni

- luen iltaisin IHAN RAUHASSA kirjoja, ei tule kukaan keskeyttämään!

- olen katsonut telkkarista haluamani sarjat

Ja ihan tasapuolisuuden nimissä: mies mm. kävi pelaamassa frisbeegolfia, kävi parin tunnin terassikeikan kavereiden kanssa, kävi kalassa, kävi juoksulenkillä.

Jos tässä ei muka ole "paljon omaa aikaa", niin missä sitten?

Minun identiteetti ei kadonnut vaan muuttui hyvin nopeasti. Olin sinut asian kanssa melko pian. Itselläni on aina ollut jokin projekti ja olen vienyt elämää eteenpäin vauhdilla, siinä lapsen ohessa. Tässä nyt muutama esimerkki, kun vauva oli 4kk ostettiin asunto ja rempattiin se lattiasta kattoon, lapsi 1,5v vietettiin häät, lapsi lähes 2 v. Otettiin koiran pentu, lapsi 2,3kk alettiin odottamaan toista lastamme, lapsi 3v. Toinen syntyi, lapsi 3,8v. aloitin perhepäivähoitajana, kävin autokoulun, lapsi 4,8v. Ostettiin talo ja aloitettiin massiivinen remontti joka jatkuu nyt melko pitkään. Nyt lapsi on 5,5v. Ja aloitti eskarin, lisäksi minä olen aloittanut pph. ammattitutkinnon suorittamisen. Tulevaisuudessa toivoisin valmistuvani ja saavani ainakin yhden lapsen vielä.

Minun on aina ollut vaikeaa olla vaan ja aina on jotain meneillään, kaiken tuon mitä 6 vuodessa on tapahtunut lisäksi on minulla harrastuksina ollut pieniä projekteja kuten, huonekalujen entisöintiä, käsitöitä, ompelen vaatteita, myyn torilla, sisustan, ostelen lasten vaatteita, leivon, kudon mattoja, tehdään miehen kanssa huonekaluja, laitan puutarhaa, teen kivimuureja, luen kasvatuskirjoja jne.

Entinen minäni oli hieman erillainen, mutta tälläinen minusta on kasvanut. Elämä ei ole koskaan valmis! Enkä ole minäkään, kokoajan kasvan ihmisenä. Suosittelisin sinullekkin jotain lyhyen tähtäimen suunnitelmaa ja jotain pidemmän tähtäimen suunnitelmaa ja sitten vain toteuttamaan sitä.

Kun sain esikoisen - se oli rankinta aikaa muuttumiselle. Luin sitten esikoisen vauva-aikana psykologiaa kursseina etälukiossa ja tollasta. Menin töihin väärään paikkaan ja kriisinpohja oli ku esikoinen oli 3 ja pahimmassa uhmassa. Otin loparit vaikka odotin jo toista lasta. Aloin etsiä uutta alaa yms.. Nyt jos käy flaxi, pääsen alalle, joka on helppo lukea läpi ja vetää sieltä hyvä todistus (entinen ammattikoulututkinto on keskiverto), työllistää, opiskella vaikkis jossain vaiheessa lisää lukiokursseja työelämän lisänä ja hakea vielä joskus yliopistoon. Se pitää minut hereillä, että on tavoite, jota kohdin menee. En selviäisi järjissäni.

Lapset ovat minulle kaikki, mutten siltikään usko, että kenenkään on tarkoitus olla vain äiti.

Juu, on tässä tosiaan itselläkin ollut kaikenlaista projektia päällä vaikka lapsi on tullut. Suoritin opinnot loppuun, perustin yrityksen, ja pari muuttoakin on tullut tehtyä. Puhumattakaan koirasta ja harrastuksista. Lähinnä nämä pohdinnat ja tunne itsensä kadottamisesta tulee siitä kun ei oikein enää tiedä kuka on ja mitä haluaa. Eikä niitä asioita ehdi miettimään kun koko ajan on asioita joita PITÄÄ tehdä. Ympärilläni on muutamia ystäviä jotka äitiyden myötä ovat muuttuneet aivan hirveästi. Itse haluaisin säilyttää kuitenkin edes hitusen sitä samaa tyyppiä joka olen ollut.

Minä koen löytäneeni itseni. Olen onnellisempi kuin koskaan ja elämällä on tarkoitus. Harmi, että lykkäsin lapsentekoa 29-vuotiaaksi, kun en tajunnut, että äitiys voi olla ihanaa. Nyt 10 vuodessa sain 3 lasta ja löysin syyn elää. Olen ollut onnellisin näinä vuosina, kun on pieniä lapsia hoidettavana ja rakkautta ylen määrin.

Mulla meni lasten myötä terveys ja sitä kautta kaikki muu ilo elämästä.

Minusta nykyinen yhteiskunta on liian vaativa ihmisille jotta lapsen kasvattaminen onnistuisi edes kohtalaisen hyvin. Läheskään kaikki vanhemmat eivät pysty onnistumaan tilanteessa, tämä johtuen lähinnä siitä että töissä käyminen + muut rasittavat tekijät vievät ajan ja voimat. Kaikki eivät jaksa, mennään sitten vähän niinkuin mitä pystytään.

Jos olet "hyvästä" perheestä ole iloinen, mutta kaikki eivät todellakaan ole saaneet nauttia seesteisestä ja iloisesta lapsuudesta, tämä tiedetään jos vähän ajatellaan :D

Onhan sillä puolison kypsyydellä ja yleisellä luonteellakin merkitystä, miten hommista on mahdollista sopia. Nro 27:n kertoma kuulostaa aika ihanteelliselta, mutta kumppani onkin lapsellinen kärttyilijä, joka väittää joka asiaan vastaan ja jättää toisen selviytymään yksin? Löytyykö teiltä?