18-23-vuotiaiden kuuluisi asua vanhempiensa kanssa.

Moi Ikis! Kerro meille, mistä tämä ikätrauma on sinulle tullut? Onko sinut heitetty  ulos lapsuudenkodistasi ennen aikojaan etkä ole selviytynyt, vai mistä on kyse=

Oikeasti useimmat lähtevät tuossa iässä opiskelemaan, eivätkä kaikki asu sellaisella paikkakunnalla, josta saavat opiskelupaikan. Toiseksi tuossa iässä ollaan parisuhdemarkkinoilla parhaimmillaan, eli eli muutetaan hellun kanssa asumaan.

Parempi opetella ensin itsenäistä elämää vaikkapa opiskelevana sinkkuna kuin muuttaa suoraan äidin lihapatojen ja valmiiksi viikattujen pyykkien luota parisuhteeseen. Lisäksi parikymppisillä on jo omat aikataulut, kaverikuviot, seurustelujutut ym. eikä näiden yhdistäminen töissä käyvien tai kohta eläkeikäisten vanhempien elämänmuotoon ole läheskään aina ongelmatonta. Olisi aika kauheeta yrittää seksielämää vanhempien kanssa samassa asunnossa tai pitää opiskelukavereiden kanssa bileitä tai kotiutua aamuneljältä vähän kehnommassa kunnossa ja pelätä herättää äiti ja isi. Nämä kaikki kuviot kuuluu siihen nuoren aikuisen omaan elämään. Tuon ikäinen ei ole enää lapsi vaan aikuinen, jonka pitää saada elää omaa elämää omien aikataulujen ja omien sääntöjen mukaan, ei vanhempien silmien alla. Lukion jälkeen on aika lähteä opiskelemaan ja se on ihan normaali ja hyvä aika aloittaa itsenäistyminen ja itsenäinen asuminen, toki alussa kotiin on aika tiivis yhteys mutta siitä se oma elämä alkaa.

Olisin minä mielelläni asunut vanhempieni luona vaikka 20-vuotiaaksi, mutta kun peruskoulun jälkeen itseäni kiinnostavan alan koulutusta sai vain vieraalla maalla kaukana, oli kotoa lähdettävä. Emme me kaikki nuorena kotoa muuttaneet ole niitä sossupummeja joiden oli vaan pakko päästä asumaan omilleen "koska mä voin". Suurin osa meistä on ihan tavallisia, työssä käyviä ja opiskelevia ihmisiä. Kotoa muutto on aina suuri kasvun paikka nuorelle. Olen kiitollinen vanhemmille että he tukivat minua vaikeina aikoina rahallisesti. Nyt, ollessani oman alan töissä, tuen heitä.