Pelottiko lapsena jäädä joskus yksin kotiin?

Pelkäsin aina todella paljon. Jouduin päivisin olemaan 1-3 tuntia yksin kotona kun vanhemmat oli töissä ja itse pääsin aikaisemmin koulusta kuin isosiskot. Pelkäsin kaikenmaailman murhaajia vaikka eno ja hänen vaimo asui 100 m päässä ja toisella puolella 100 m päässä naapuriperhe. Mummola oli lähellä joten usein nakkasin repun kotiin ja painuin heti mummon luo.

Toki pelotti. Paritalossa asuin. Kävin ekat kaksi luokkaa ala-asteella iltapäiväkerhoa, joten silloin jouduin aniharvoin yksin kotona olemaan. Yleensä kun kotiin mennessä oli vähintään isosisko ja isoveli jo kotona.

Kolmannella luokalla piti jo mennä tyhjään kotiinkin kun mulla yleensä loppu koulu ennen sisaruksia. ja ne meni kavereilleen sun muuta toki kanssa.  Kolmannella luokalla muistankin tulleen sen pelottavimman  kauden. 
Monesti kotiin tullessa jos talo oli tyhjä, heitin vaan repun sisään ja paiskasin oven kiinn juosten naapuriin. Naapurissa oli eläkeläispariskunta, joka jakso sitten jutella hetken kanssani ja tarjota mehua ja tommosta pientä ettei mun tarvinnut yksin olla :) Ihania ihmisiä olivat. 
Toinen vaihtoehto oli juosta kavereille leikkimään, mutta mulla ei ollut montaa kaveria. Tai yleensä olin se ns. kakkosvaihtoehto joten ei niitä leikkikavereita aina ollut...

Joskus tietty uskalsin sisällekin asti. Yleensä se meni siihen että aloin liikaa kuuntelemaan "talon ääniä" ja jääkaapin naksuntoja sun muita. Ja sitten istuin sykkyrässä nojatuolilla akkarin takana puolipanikoiden :D

Mutta tuo meni kyllä muutamassa kuukaudessa tuo pahin kausi ohi. Ja harvoin jouduin pitkään olemaan yksin, kyllä sisaruksista jompi kumpi aika pian jo tuli kotii.

Ei, oikeastaan päin vastoin. Viihdyin jo pienenä hyvin yksin enkä muista mitään pelkotiloja lapsuudesta. Metsän keskellä asuttiin omakotitalossa Lapissa, naapureita ei ollut näköetäisyydellä. Ala-asteella olin koulun jälkeen pari tuntia yksin kunnes vanhemmat tuli töistä ja pikkuveli hoidosta ja myöhemmin kun veljenikin aloitti koulun, oltiin kaksistaan, tein molemmille välipalaa, leikittiin, luettiin sarjakuvia ja meillä oli kivaa. Välillä mentiin ulos metsään leikkimään naapurin lasten kanssa ja poimittiin mustikoita. Pari koiraa oli myös yleensä päivät sisällä. Sen muistan että minua lähinnä otti päähän kun mummi ja pappa yritti tunkea tämän tästä kylään kun niiden mielestä ei muka oltaisi pärjätty yksinään, muistan ihan elävästi kun mummo nalkutti asiasta äidilleni että lapsia ei voi jättää yksin ja olin tosi vihainen mummolle. Joskus olin/oltiin iltaisinkin yksin jos isä oli kalastamassa ja äiti iltavuorossa. Yhden ukkosillan muistan, se jäi mieleen lähinnä siitä kun koirat läähätti ja koitin niitä lohduttaa ja halailla :)

Olen todella kova jännittäjä ja lapsena vielä kova itkupilli siihen päälle, mutta en ikinä ole pelännyt yksin kotona olemista. Asuimme lapsuudessani omakotitaloalueella, jossa talojen välillä oli kyllä tilaa jonkin verran. Tykkäsin tosi paljon olla yksinäni ja nykyäänkin nautin olla yksin esim mökillä korvessa.

Pelotti harvoin, enimmäkseen tykkäsin olla esimerkiksi koulun jälkeen yksin kotona. Kerran mua pelotti ukkosella, niin soitin naapurin pojan äidille, että saako niille mennä, ja otin hamsterini kuljetuskopassa mukaan :D Asuimme rivitaloalueella ja lähellä oli paljon tuttuja lapsiperheitä. Kaikki naapurit oli kivoja tiesin, että ovikelloja voi mennä soittamaan, jos tulee hätä.

Saatuani oman rauhan katsoin yleensä kauhuleffoja koko yön, ja tietenkin jänskätti sammutella yksin valoja ennen nukkumaanmenoaikaa. Nyt kun mietin, niin tuokin jännitys pääsi syntymään vain isoissa, kaksikerroksisissa taloissa. Muuteltiin aika usein ja asuttiin välillä kaksioissa, niissä ei pelottanut ikinä vaan koko kämppä oli ihanan turvallinen ja mukava pesä. Nykyäänkin pidän kaikkien kammoksumista keskustan asuinkopperoista.

Äitini pelkäsi aina aikuisenakin, ei suostunut jäämään mihinkään yksin edes päiväsaikaan "jos joku ukko vaikka ilmestyy."

[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 00:10"]

Saatuani oman rauhan katsoin yleensä kauhuleffoja koko yön, ja tietenkin jänskätti sammutella yksin valoja ennen nukkumaanmenoaikaa. Nyt kun mietin, niin tuokin jännitys pääsi syntymään vain isoissa, kaksikerroksisissa taloissa. Muuteltiin aika usein ja asuttiin välillä kaksioissa, niissä ei pelottanut ikinä vaan koko kämppä oli ihanan turvallinen ja mukava pesä. Nykyäänkin pidän kaikkien kammoksumista keskustan asuinkopperoista.

Äitini pelkäsi aina aikuisenakin, ei suostunut jäämään mihinkään yksin edes päiväsaikaan "jos joku ukko vaikka ilmestyy."

[/quote]

Aloittajana jatkan, ja otan kantaa tuohon valojen sammuttamiseen kodin huoneista yksin ollessani kotona joskus iltapimeällä. Minä nimittäin en sammuttanut valoja lainkaan alakerran huoneista ennen kuin vanhempani tulivat kotiin, ja vielä isompanakin ollessani yksin kotosalla iltapimeällä, ja vaikka kävin nukkumaan sohvalle olkkarissamme, niin en olkkarista jalkalampusta valoa sammuttanut, mutta muista huoneista muistaakseni sammutin. Meidän talossamme oli kaksi eteistä: ulko- ja sisäeteinen, joten muistaakseni sisäeteiseen jätin valon päälle. Ja olihan se mukavempi vanhempienikin tulla kotiin, kun sisäeteisessä oli valaistus, ja ulkona meidän talossamme oli ulko-oven päällä lamppu eli ns. pihavalaisin.  Katuvaloja ei vielä 60-luvulla ollutkaan, vaan ne saapuivat kotimme ohitse kulkevan tien varrelle myöhemmin.

Lisään vielä, että kun siihen aikaan jo tuli mustavalkeasta telkkarista esim. Hitscokin jännityselokuvia, niin vaikka me koko perhe katselimme niitä olkkarissa iltamyöhäisellä, niin kummasti vaan elokuvan jälkeen oli hieman pelottavaa mennä yläkertaan nukkumaan siskolikan kanssa ja velipoikien myötä narisevia rappuja pitkin - meninkin aina viimeisenä porukasta siskoni ja mun huoneeseeni, kun siskolikka oli jo valot sytyttänyt yölamppuunsa ennen nukkumaan käymistämme. Velipojat nukkuivat toisessa huoneessa yläkerrassa.  Yläkerrassa oli iso aulaeteinen päätyhuoneiden välissä, ja pikkasen aina vilkuilin aulan paria ullakkokomeron ovea mennessäni omaan huoneeseen, että ovatko niissä olevat pienet linkkulukitukset kiinni ja säpissä:)

Puurakenteinen omakotitalo kun ns. elää, ja ainahan nurkista jotain napsetta kuului silloin tällöin ja etenkin pakkasilla. Olohuoneen yhdellä seinustalla olivat paloportaat, jotka johtivat juuri minun ja siskoni huoneeseen, joten joskus kesähelteillä, kun oli ihan pakko pitää huoneemme ikkunaa auk öisinkini, niin ajattelin, että entäpä jos joku tulee ja nousee niitä paloportaita pitkin tirkistelemään, mutta sitten ajattelin järjellä, että olihan siinä ikkunassa hyttysverkko, joten jos sisään olisi pyrkinyt, niin kainet siihen olisi herännyt sitten, kun läpi verkon olisi joku loikannut sisään tai tiedä sitten olisimmeko siskon kanssa heränneet???

ei pelottanut, koska en joutunut juuri koskaan olemaan yksin kotona.

AP.:nä vielä kuittaan, että on aivan eri asia asua lapsuusaikansa jossain korpikylässä omakotitalossa kuin jossain tiheästi asutetussa kaupungissa kerrostalokodissa/rivitalossa, jossa naapurit nyt ovat ainakin likempänä, jos jotain sattuisikin.

Mua ei myöskään pelottanu. Olin ekan kerran 6-vuotiaana yksin kotona. Isällä oli pakollinen meno, ja itse en suostunut autoon kun halusin jäädä kotiin. No, eihän niin pientä olisi saanut vielä yksin jättää, mutta isä suutuspäissään sanoi että"tiiät missä ulkoavain on, jos tulee vieraita niin mene sisälle äläkä aukase ovea yksin". Ja hyvin meni. Leikin pihalla, sitten sisälle välipalalle ja jatkoin leikkiä pehmonöllyköiden kanssa :D Ja siitä lähtien jättäydyin useammin kotiin... Oli lankapuhelin jos tarvitsi soittaa. Asuttiin kyllä "perähikiällä" mutta lähin naapuri (sukulaisperhe) asui 200metrin päässä. Joten ei sinänsä ollut mitään hätää. Koska tiesin että hellat, tulitikkuleikit ja ym on ehdottomasti kielletty. Tai siis pienenä oli järki jo jollain tavalla päässä, ei tullut tietoisesti etsittyä mitään vaarallisia leikkejä :)

AP jatkaa vielä, vaikka yö onkin, ja puolisoni jo nukkuu; kohta menen ittekkin tutumaahan.

Niin että lapsuuden aikaisessa kylässä eräs kerta oli etsinnässä myös vankikarkuri, ja muistan, kun vanhempani juttelivat siitä, ja kylän miehet isäni mukaan lukien olivat muistaakseni etsimässäkin kyseistä vankilasta karannutta tyyppiä.  Tuntomerkit oli jaettu poliisin toimesta, ja kiinnihän se karkuri sitten saatiinkin.  En nyt tarkkaan muista, että mistä hänet löydettiin kylän raitilta, kylän juna-aseman alueeltako vai ladosta, mutta kuitenkin kylän miesten avuin saatiin kiinni otetuksi.  Niin ja eikä ihme, että lapsena pelotti yksin jääminen kotiin sen harvan kerran kylläkin, koska kylällä liikkui myös näitä ikkunoiden takana tirkistelijöitäkin.  Naapurissakin, jossa asui viime sotiemme sankari, jolla oli aseita, ja perheessä oli kuulemma kerran tilanne sellainen, että isäntä oli pitkään sairaalassa, ja sillä aikaa oli sitten eräänä iltana perheen tyttäristä toinen nähnyt makkarin ikkunasta, että takapihalla lakanapyykkien alta näkyivät miehen jalat kenkineen, niin tyttöpä olikin nakannut olohuoneen seinältä roikkumasta kiväärin vai liekkö se nyt ollut haulikko, ja hän oli avannut ikkunan raolleen, ja osoittanut piipun kohti taivasta ja täräyttänyt, niin johan lähti jätkä hippulat vinkuen; ja tuskin tuli enää toiste kurkkimaan tyttöjen iltapesuja keittiössä; nimittäin siinä historiallisessa talossa ja siihen maailman aikaan(1950-60-luvulla) ei vielä kaikilla ollut maaseudullakaan omakotitaloissa kylpyhuoneita, vaan iltapesut suorittiin keittiössä pesuvati-systeemillä.

Mä en muista, että olisin pelännyt.

Olin seitkytluvulla yksinhuoltaja äidin lapsi ja äiti teki kahta vuoroa. Kuusi vuotiaana eskari oli 8-12 ja neljä tuntia olin kotona. Iltavuoro viikkoina hän meni töihin 22.00 ja pääsi 06.00, joten laittoi mut nukkumaan ennen sitä ja mun herätyskello soi kasilta, niin aina oli aamupala valmiina. < Lämpimiä lapsuusmuistoja.

Äiti löysi uuden miehen ja kahdeksan vuotiaana musta tuli isosisko. Helposti jättivät mut ja vauvan kotiin, kun lähtivät paikalliseen "yksille".

Meni pari vuotta ja tuli toinen muksu. Sama juttu. Silloin 11 vuotiaana sain vauvan ja taaperon lisäksi hoidettavaksi myös monimutkaisen pontikkapannun seikkaperäisine ohjeineen, kun lähtivät "yksille".

Mut on nuoresta jätetty pärjäämään. Olen pärjännyt, mitään virhettä en koskaan tehnyt. Pontikkakin oli erinomaista. Yhä naureskelevat suvussa, että Tiina se on parhaat pontikat keittänyt.

Mä luulen, ettei mulla ole ollut aikaa funtsailla ja pelätä. Sitä vaan tehtiin ja pärjättiin.

AP. jatkaa vieläkin tosta lapsena yksinään kotona olemisen pelosta, että sitten kuitenkin sen pelon jotenkin muistaakseni selitin itselleni siis ääneti ajatellen,että hei haloo, kuka tänne nyt tulisi ja mitä asiaa kellään olisi tulla, ja että kuka nyt tulisi pöllimään mitään tavaroitakaan, kun eihän mahdollinen varas olisi ollut varma, että ketä on kotosalla, koska monipäinen sakki oli meitäkin perheessämme. Teini-iässä sen tajusi vieläkin järkevämmin, ja uskalsin jo nukkua yksinkin kotona ilman että valot loistivat päällä.

[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 01:43"]

Mä en muista, että olisin pelännyt.

Olin seitkytluvulla yksinhuoltaja äidin lapsi ja äiti teki kahta vuoroa. Kuusi vuotiaana eskari oli 8-12 ja neljä tuntia olin kotona. Iltavuoro viikkoina hän meni töihin 22.00 ja pääsi 06.00, joten laittoi mut nukkumaan ennen sitä ja mun herätyskello soi kasilta, niin aina oli aamupala valmiina. < Lämpimiä lapsuusmuistoja.

Äiti löysi uuden miehen ja kahdeksan vuotiaana musta tuli isosisko. Helposti jättivät mut ja vauvan kotiin, kun lähtivät paikalliseen "yksille".

Meni pari vuotta ja tuli toinen muksu. Sama juttu. Silloin 11 vuotiaana sain vauvan ja taaperon lisäksi hoidettavaksi myös monimutkaisen pontikkapannun seikkaperäisine ohjeineen, kun lähtivät "yksille".

Mut on nuoresta jätetty pärjäämään. Olen pärjännyt, mitään virhettä en koskaan tehnyt. Pontikkakin oli erinomaista. Yhä naureskelevat suvussa, että Tiina se on parhaat pontikat keittänyt.

Mä luulen, ettei mulla ole ollut aikaa funtsailla ja pelätä. Sitä vaan tehtiin ja pärjättiin.

[/quote] :D Naurattaa toi "yksille" -paikalliseen meno - epäilen kyllä, että taisi vanhempasi kuitenkin enempi kuin yhdet kulauttaa kurkustaan alas?

Tosiasiassa on kuitenkin niin, että lapsiakin on monenlaisia ajattelultaan tuossakin yksin kotona-tilanteessa ja riippuen tietysti lapsen iästä, mutta itselläni ainakin oli hyvin vilkas mielikuvitus jo varhaislapsuudessani, joten ei ihme, että pelkäsin jonkun kiertolaiskulkurin tulevan kotiimme sillä aikaa, kun äiti&isä ja muut sisarukset eivät olleet iltamyöhäisellä vielä kotona.

[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 01:09"]

ei pelottanut, koska en joutunut juuri koskaan olemaan yksin kotona.

[/quote]

Sama mulla. En muista, että koskaan olisin ollut yksin etenkään iltaisin. Sen muistan, kun aamuisin ennen koulua olin joskus 1-2h yksin (silloinkin tuli usein naapurista kaveri meille) eikä silloin ainakaan pelottanut. Mulla on yksi sisko enkä muista, että oltaisiin paljoa kahdestaan jouduttu olemaan.  

Pelkäsin, oltiin ala-asteikäisinä usein kaksistaan kotona pikkusiskon kanssa, kun yh-äidillä oli iltatöitä, opiskeluja tai oli viihteellä. Ei siinä päiväsaikaan mitään ikävää ollut, mutta illat ja yöt eivät tuntuneet mukavilta, etenkin kun pari vuotta nuorempi pikkusisko tuppasi hätääntymään.

No mua ei ikinä jätetty lapsena kotiin yksin, eli ei oo pelottanut :)

[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 01:59"][quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 01:43"]

:D Naurattaa toi "yksille" -paikalliseen meno - epäilen kyllä, että taisi vanhempasi kuitenkin enempi kuin yhdet kulauttaa kurkustaan alas?
[/quote]
Useamman tunnin olivat, että taisivat useamman kumota. Toisinaan tulivat taksilla kotiin, ettei aina niin paikallisessakaan. Kun sinne oli se 100 metriä kävelytietä.

Ei, olen aina rakastanut yksinoloa, myös lapsena. Harmittaa edelleenkin, kun en saa mielestäni "tarpeeksi" sitä lajia. Lomalla sain onneksi olla pari päivää ihan yksin mökillä, sitä muistelen vieläkin kaiholla!