Kun oma äiti petti luottamuksen

Jos oma äiti, isä, sisarus tai muu lähisukulainen pettää Sinun luottamuksen, niin laita hyvä ihminen välit poikki tähän hirviöön! Sinulla on oikeus suojella itseäsi ja perhettäsi. Vanhana nämä julmat ihmishirviöt saavat riutua ihan yksin kotona tai laitoksessa.

Ja toimi samoin, jos kyseessä on puolison sukulainen, anoppi, appiukko tai puolison sisarus. Kenenkään ei tarvitse sietää epäasiallista ja ilkeää käytöstä, henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa ja ylitse kävelyä. Ei edes puolison sukulaisilta!

Tyrkkäsi minut äidilleen hoitoon ja sitten riisti minut pois hänen luotaan, kun muutimme toiselle paikkakunnalle. Ei ole mummottanut lastenlapsiaan, vaikka äitinsä ja myös sisarensa auttoivat liiankin paljon vanhempiani, kun olin pieni.

Vierailija kirjoitti:

Se on inhimillistä, jokainen tekee virheitä, myös äiti.

Toki, mutta jotkin "virheet" ovat täysin anteeksiantamattomia, tekoja joilla ihan tietoisesti on pyritty tuhoamaan toisen elämä. Esim. tässä ketjussa kirjoittajan 5 elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan pari tapahtumaa hyvin varhaisesta lapsuudesta, jolloin sanoin jotain ja tajusin heti, että sanomiseni olisi aikuisista jotenkin naurettava (esim. olimme tervehtimässä serkkuvauvaa, ja sanoin että vauva yskii kuin kansanedustaja). Pyysin äidiltäni, että hän ei kertoisi kenellekään. Kertoi heti kaikille jotka olivat paikalla ja useasti vielä senkin jälkeen. Olin tuolloin alle kouluikäinen. En koskaan sen jälkeen ole uskoutunut äidilleni tai kertonut hänelle oikeastaan mitään asioitani. Omilta lapsiltani kysyn aina suostumuksen, jos jaan heidän asioitaan.

Et se sinäkään terve oo ku noin pienestä loukkaantunut..

En loukkaantunut. Huomasin vain, että äitiini ei voi luottaa. On ollut aika merkittävä luottamuksen menetyksen tunne, kun muistan ne niin selkeästi, vaikka olen ollut neljävuotias. Toisessa tapauksessa ehkä vähän nuorempikin. Toinen oli vastaavanlainen tilanne, jossa lapsen naiiviudella sanoin jotain ja huomasin, että tämä on aikuisten mielestä hauskaa, vaikka en sitä sellaiseksi ollut tarkoittanut. Lapsen uskolla pyysin äidiltäni tukea ja turvaa mutta turhaan.

Vierailija kirjoitti:

On kyllä, läheskään kaikkea en edes tiedä. Solvasi myös suoraan ulkonäöstä, luonteesta ja isän suvusta tulleista ominaisuuksista joille en mahda mitään. Oli jo selvää ennen kouluikää että en ole mitään. Haukkui selän takana isälle ja siskolle, keksikin varmaan osan tarinoista. Miksi, sitä en ymmärrä. Oli itse sitä mieltä että on äitinä huippuluokkaa, on hän ja sitten "ne muut äidit". Jekutti minkä ehti, noloja ja veemäisiä tilanteita riitti. Yritän nyt tulla toimeen ilman lapsuuden perhettä koska kaikki puhuttu kakka on uponnut kuin veitsi voihin. Joillekin on näköjään helpompi elää kun voi avoimesti vihata ja halveksia yhtä perheenjäsentä. 

Olisin voinut kirjoittaa tämän, sillä niin samanlaisia kokemukseni ovat.

Ulkonäön haukkumista olen ihmetellyt itsekseni monet kerrat, sillä olen äitini näköinen. Ihan sama kuin hän olisi haukkunut itseään. Varmaan jotain projisointia tms. eli hän haukkui minua niistä ulkonäköpiirteistä, joita ei voinut sietää itsessään ja joille emme itse voineet mitään.

Juu, narsisti ja hovina muut sisarukset:( Aikuisena sama meno jatkuu, raaistuukin joa ainakin sisarusten osalta. Minä perheen syntipukki, tuskin toivon ikinä traumoista enkä ole saanut elää enkä varmasti edes osaisikaan. Kaikki on mennyt pieleen ja elämä valunut vain hukkaan aj hauaisin enää vain äkkiä pois tästä helvetistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Petti luottamukseni, kun pahoinpiteli minut 4-vuotiaana. Muistan miten sydän hakkasi. Vasta pahoinpitelyn jälkeen huomasin, että olin pissannut housuuni, kun äiti asiasta huomautti. Tämän jälkeen nukuin monta tuntia. Äiti oli varmasti harmissaan, kun ylipäätään heräsin. Olen kohta 50-vuotias, enkä ole koskaan luottanut keneenkään. Lapseni ovat ainoita, joita olen koskaan rakastanut.

Saako kysyä oliko sun isäsi normaali? Sun äitis ei ollut!

Ei ollut. Katseli sormiensa läpi äidin touhuja. Tunsi itse vääränlaista mielenkiintoa minuun. Äiti oli siitä sitten mustasukkainen ja pahoinpiteli minua.

Voi ei... Tuo on kyllä surullinen tarina... Itsellä mulla kuoli isä kun olin 2-vuotias ja äiti ei vain osannut pitää mun puolia yhtään missään tai ketään vastaan... Mutta ei tuota voi  edes verrata sinun kokemuksiisi... Oliko sinulla sisaruksia tai ketään puolustamassa sinua kun olit lapsi? Vai olitko sää aivan yksin koko tossa kauheudessa? Onneksi sinulla on nyt nuo lapset.... Paha mieli tuli kun luki miten jollain on voinut olla tuommonen lapsuus... Koti kun pitäisi olla se "turvapaikka"...

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini sanoi minulle kun minut joukkoraiskattiin, että oli oma vikani kun lähdin juhannusbileisiin sekä että lakkaa aina syyttämästä muita...

Oliko sulla isää tai sisaruksia jotka oli tukena tuolloin tuon tapahtuman jälkeen? Vai jäitkö sää "yksin " tuon asian kanssa... Tuommonen kokemus joka on nuin paha ja kamala ja oma äiti syyllistää vielä tuosta... En voi ymmärtää....