Apua, apua...mita teette kun pinna on katkeamaisillaan?!
Meilla on 3v ja 4.5v pojat, itsella rv 33 menossa, kovia supistuksia paivittain ja mies viikot matkatöissa eli yhtalö jo sinallaan on aikamoinen...Yritan kouluttaa itseani siihen etten suuttuisi lapsille liian helposti vaikka oma olo olisi miten v****umainen tahansa, mutta aina se ei tietenkaan onnistu. Ja leikki-ikaiset veljeksethan osaavat sen aidin arsyttamisen taidonkin oikein hyvin. Tana aamuna pimahdin aivan taysin ja aivan pelastyin itseani, oli nimittain ihan siina ja siina etten kaynyt kasiksi lapsiin. En millaan meinaa jaksaa kuunnella lasten riehumista ja huutamista varsinkaan vasyneena, ja kun vauva syntyy, on univelka ihan jotain muuta verrattuna nykyiseen tilanteeseen...Ja lapset eivat oikeasti tunnu yhtaan uskovan tavallista puhetta. Jaahytuoliin en mahani kanssa jaksa enna vastaanhangoittelevaa lasta eskorteerata. Ja nyt ei siis ole kysymys mistaan adhd- lapsista vaan ihan tavallisista pojista, jotka ulkoilevat, syövat ja nukkuvat saannöllisesti ja riitelevat ja riehuvat ihan normaalissa mittakaavassa, ainoa vika on aidin sietokyvyssa!!! Kai siis kaikki veljekset riitelevat ja riehuvat ja ovat tottelemattomia ainakin muutaman kerran joka paiva? Epatoivo iskee... Siis mita ihmetta te muut teette kun tuntuu, etta kohta pimahtaa ja pinna katkeaa? Onko joku kohtalotoveri, joka on keksinyt hyvan keinon joko kasvattaa omaa sietokykya tai vaihtoehtoisesti saada lapset ihan oikeasti uskomaan tavallista puhetta?
Kommentit (6)
Meillä on pari äkäpussia, jotka saavat vähintään muutaman kerran päivässä kiukkukohtauksen, jolloin äidin sanaa ei huvittaisi kuunnella.
Tälläisen tapahtuessa, lasken kymmeneen ja muistutan itselleni, että " taistelutoverini" on 3-vuotias tai 4-vuotias. Yleensä pysyn rauhallisena, sillä tiedän myös, että oma hermostumiseni vain ruokkii lasteni käytöstä. Yritän myös muistaa, että kaikkia meitä kiukuttaa välillä ja on vain hyvä, jos lapsi ei yritä tukahduttaa näitä tunteitaan sillä he eivät voi niitä vielä kovin hyvin sanallisesti esittää.
Kiukkukohtausten sattuessa, sisarusten tapellessa tms, kiellän lapsia ensin kaksi kertaa. Jos tämä ei toimi keksin lapsille jonkin rangaistuksen, josta siitäkin ensin varoitan. Tämä rangaistus on joko jäähypenkki tai esim. jonkin lelun takavarikointi päivän ajaksi. Tällöin on todella tärkeää, että pidän myös kiinni sanoistani.
En tiedä onko tästä mitään apua, mutta näin meillä.
...oon huomannut, että mulla on hankalinta olla kärsivällinen, jos oon nälkäinen. Vaikkei maha kurnisikaan, niin alkaa pinna kiristyä jos aamupalaa en oo vielä syönyt, tai olis välipalan aika.
Väsymys on sama juttu...etkö saa masun kanssa nukuttua?
Ja todellakin hyvä huomio on, että " taistelutoverit on 3-4 vuotiaita" :) Se vaan nyt kuuluu ikään, että mekastetaan eikä totella... eikä se ole koskaan helppoa vanhemmille.
Ja voisko joskus auttaa se, etä kun on piiitkä päivä tiedossa, niin pyydät lasten isovanhempia/kummeja tai sun ystäviä viemään heidät ulos leikkikentälle tms.? Sitten jaksaa itsekkin paremmin, kn lapset on välillä jonkun toisen hoivissa.
Minä alan laulaa, kun meinaa pinna katketa. Meillä on uhmaava ja mustasukkainen 2-vuotias, joka kiusaa nelikuista pikkuveljään tämän tästä. Kun mulla meinaa mennä hermot, alan laulaa ääneen (vaikka hampaat irvessä) yhtä laulua, josta normaalisti tulen tosi hyvälle mielelle. Samalla yritän maalailla mielessäni laulun sanojen kuvia ja keskittyä vain siihen. Toimii mulle ja saan tukahdutettua kiukkuni!
Pieni veneeni lipuu majakan rantaan... Tule, jalkasi paina sen ihanaan santaan...
Meillä on 3v ja 2v pojat ja joskus kertakaikkiaan vaan ei jaksa, vaikka ei ole edes raskaana. Jos karjumiskierre lähtee päälle, yritän katkaista sen menemällä tilanteesta pois. Ainoa paikka, mihin lapset eivät pääse perässä on vessa. Siellä sitten istun pöntöllä ja itken omaan surkeuttani. Yleensä painan vielä kädet korville, etten kuule poikien kiljuntaa. Yleensä järkyttyvät parat moisesta niin, että lopettavat keskinäisen kiljumisensa ja isompi yrittää lohduttaa pienempää. (Mikä tietty lisää omaa huonoa oloani!) Kun olen saanut oloani hieman paremmaksi, pesen kasvoni kylmällä vedellä ja tulen vessasta pihalle. Jos jaksan, pyydän lapsilta anteeksi ja yritän jatkaa siitä mihin jäätiin. Siis esim. syömiseen tai pukemiseen, ei tietenkään siihen riitelyyn.
Oppaat ovat täynnä hienoja teorioita siitä, kuinka tulisi jaksaa ilman karjumista ja jne. mutta ihminenhän se on äitikin! Toivottavasti puolisoltasi löytyy ymmärrystä väsymykseesi ja voit hänelle kertoa päivän tapahtumista. Sekin jo helpottaa, kun joku kuuntelee.
Otan osaa ; ) mulla tosin oli raskaana ollessa ja nyt kääröä kanniskellessa vain yksi jaloissa pyörimässä, nyt 3,5v. tytär jolla adhd:ta jo ihan tosissaan epäillään..
Sulla TOSI hankala tilanne, supparit, iso masu.. hmm. Kaikki kantamiseen ja sylissä rauhoittamiseen (holding) viittavat poissa käytöstä. Toimisko lelujen/tavaroidan jäähylle laitto, onneksi niistä varmaan monet kuitenkin itse lapsia pienempiä/kevyempiä? - Ellet siis ole jo testannut. Ja tämä tietysti silloin, kun vika enempi muksuissa, ei siellä väsyneessä äidissä.
Mutta ihan oikeasti.. huutaminen ei tosiaan rakentavaa - saati kasvatusmetodina, mutta huuda ihmeessä, jos helpottaa. Tai vaikka laula- Mutta itse näkisin ehkä (entisenä kiukkunsa ja pahan olon laulajana nini lapsuudessa kuin myöhemmin), että kyllä se on ihan tervettä ja normaalia, että äidilläkin on joskus hankala olla.. ja ei ne lapset siitä rikki mene, jos vähän hermokäry haisee. Päinvastoin - oppivat mallista kieltämään pahan olonsa muuten ja olemaan käsittelemättä sitä. Näissä asioissa on itseasiassa hitsin hankala pysytellä sillä kultaisella keskitiellä, että kuinka pystyt sen oman pahan olonkin terveellä tavalla kaikkien kannalta kokemaan/" esittämään" (kääk, kun tarvii tosiaan tässäkin ottaa kaikki MUUT huomioon, eikös.. saati tuossa tilassa..). Anteeksi, pointtini oli, että huuda vaan - se saattaa helpottaa. Mutta älä sentään koko päivää karju aamusta iltaan ; ). Tai murise. Huumoriksikin voi pistää osin, jos hirveän usein
Musiikista puheen ollen.. itseäni rauhoittaa KUUNNELLA musiikkia. Tanssia. Kevyet pyörähdykset lantiota keikuttaen saattavat jopa helpottaa/rauhoittaa suppareita (näin ainakin viimeisessä synnytyksessä oli. Antavatko ne pikkuvintiöt sun esim. lukea hetken rauhassa? -Tykkäätkö? Entä lemmikkien tai kukkien hoito? Meillä aiemmin lemmikit olivat sisällä - rauhoitti kummasti menoa - niin äidin kuin muksun. Tässä akvaariosta haaveilen.. jospa vaikka se rauhoittaisi meidän pesän mesoajia ja kivoja/helppoja hoitaa nuo kalat. Todistetusti minua rauhoittaa - ja tuota muksua kanssa.
Kuinka asutte? Onnistuuko sulta pikainen ulosmeno? Ei ne lapset (toivottavasti) toisiaan tapa, jos hetken ulos ovesta piipahdat - ja mitä parempi, jos sulla siellä penkki odottamassa, jos supisteleekin. Tai sitten muksut/muksu ulos riehumaan. Tietty siinä pukemisvaiheessakin kyllä ne hermot voi kärytä.. mutta tämä riski kannattaa kyllä ottaa useimmiten ne lapset kuitenkin edes hippusen rauhallisempia sen ulkoilun jälkeen ovat. Ja ulkona hyvällä tuurilla vähän rauhallisempia kuin neljän seinän sisällä. (Tehosi meillä eilen, kannatti lähteä kamalan karmean väsymyksen ja päänsäryn kera muksun kanssa ulos.
33rv ja kivuliaat supparit? - Kuulostaa pelottavalta. Vaikka pennitkin olisivat tiukassa, niin kannattaisko pahimpaan hätään kutsua esim. Mannerheimin Lastensuojeluliitosta joku vaikka kerran viikossa tunniksi/kahdeksi, niin voisit yksinkertaisesti vaikka nukkua? Tai löytyiskö naapurista joku ihana ihminen, jos ei sukulaisia tms. ole käytettävissä tähän tarkoitukseen? Jos vaikka joku mummeli katselisi lasten perään, ottaisi itselleen tai vaikka vain ihan siellä seurananne olisi, auttaisit sitten puolestaan jossani jahka kykenisit?
Enivei, tsemppiä! Koitahan pärjätä? Pistä pötköllesi.. sulje silmät! Pst. Olethan keskustellut muuttuneesta tilanteesta lastesi kanssa.. siitä että äiti tarvitsee rauhaa nyt vähän normaalia enemmän? Itse ostin muuten lapselle " rauhallisuuslelun" , lelun, jonka valintaan lapsi sai vaikuttaa. Eli sopimus on sellainen, että tiettynä/tiettyinä hetkinä hän voi tähän mieleiseen leluunsa (ja muihin hiljaisiin leikkihin tai videoiden katseluun) keskittyä. Parina päivänä tämä niksi on nyt vähän auttanut hetken. - Toivottavasti pidempäänkin.. Sit tietty hitsisti kehuja, pusuja ja paijauksia jos edes sen yhden minuutin vähän rauhallisemmin on!
- Tiina -
Kuvailemasi tunne on aika ajoin tuttu. Kun itse olen pimahtamispisteessä niin kannan lapset kaikki eri huoneisiin ja suljen ovet ja lähden itse pois (siis kodin mahdollisimman kaukaiseen nurkkaukseen). Sitten karjun ainakin mielessäni ja päästelen höyryjä ulos ja heitän vaikka tyynyn seinään. Teen lapsille selväksi että nyt olen oikeasti vihainen. Kun olen itse vähän rauhoittunut, voin palata lasten keskuuteen. Mä olen kehitellyt itselleni joitakin omia kirosanoja, siis sanoja, joita ei ole edes olemassa mutta jotka sen verran muistuttavat oikeita kirjosanoja että tuntuu että vähän saa purkaa kiukkuaan. Eipä sitten tule raivopäissä kuitenkaan opetettua lapsille pahoja sanoja.
Toinen konsti on että yritän vain sulkea kaiken äänen ympäriltäni. Istun vaikka sohvaan ja muka katson televisiota välittämättä YHTÄÄN ympärillä olevasta ärsytyksestä. Siis emmä tietenkään anna lasten pahoinpidellä toisiaan tai muuta vastaavaa. Yleensä sitten jossain vaiheessa niitä rupeaa kiusaamaan kun äiti ei reagoi ja alkavat olla ihmisiksi.
Nämä siis minun kaksi äärikeinoa. Yritä kestää, raskaanaollessa mulla oli ainakin pinna kireellä.
Kent ja lapset 7v, 3v ja 1v5kk