Lue keskustelun säännöt.
Uskallanko raksata talon Lappeenrantaan? Viimeinen hetki vetää hätäjarru
05.03.2022 |
Tontti siis ostettu jo ja paperit (suunnitelma) valmis ja periaattessa valittu jo raksafirma. Nimi lopulliseen soppariin pitää laittaa ensi vkolla.
Uskaltaisitko?
Pelottaa että kallis uusi talo on kohta Putinin virkamiehen nimissä.
Kommentit (97)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 53 vuotias herkkä arkajalka nsinen, mutta mietin, että jos Putte hyökkää Suomeen, en lähde karkuun, vaan jään auttsmasn miten vaan pystyn. Mieheni ja poikani joutuisivat rintamalle. Lapsenlapsia ei ole. Minun on turha suojella itseäni kun koko muu perhe joutuu rintamalle. Voisin kuolla Suomen puolesta.
Tämä patrioottinen uhriutumisvalmius voisi melkein tuntua liikuttavalta, ja samanlaisia kommentteja on muissakin ketjuissa, mutta minulle nousee mieleen muistikuva tästä palstasta ihan vain muutaman kuukauden takaa: lähes kaksi vuotta jatkuvaa voihketta ja valitusta koronasta ja rajoituksista ja ahdistuksesta ja pahasta olosta. En millään jaksa uskoa, että nyt tämä palsta olisi täyttynyt aivan uusista, sisukkaista kirjoittajista. Jokainen taisteluvalmiuttaan vakuutteleva voisi muistella hetken, missä kunnossa henkinen kantti oli silloin, kun piti viettää tavallista enemmän aikaa omassa kodissa mukavissa oloissa, ja miettiä, missä kunnossa se olisi, jos joutuisi keskelle samaa kuin missä ukrainalaiset nyt ovat. En siis tahdo mitenkään ilkeillä, mutta ihmettelen todella tätä yleistä äänensävyn äkkimuutosta täällä ja sen realistisuutta.
Olen tuo arkajalka. Koronaa en pelännyt. Ajattelin, että jos kuolen siihen, niin sitten kuolen. Minun kuolemani ei sureta minua, vaan muita. Saattaisin kyllä täristä ja pelätä, mutta mieluummin kuitenkin jäisin Suomeen touhuamaan jotakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
USAn kanssa ollaan jo suhmuroitu kimppajuttuja. Suomessa korostetaan että saadaan sieltä apuja tiukassa paikassa mutta mitä USA saa piskuiselta Suomelta? Strategista sotatannerta lähellä venäjää. Itä-suomesta on hyvä USAn kumppaneineen moukaroida Venäjälle.
En kyllä itse haluaisi sitoutua tuolle alueelle.
No et tietenkään jos sulla ei ole siellä mitään. Mulla kuitenkin on siellä ihana työ. En haluaisi luopua siitä vaan siksi että pitää ostaakin asunto jostain muualta turvasyistä.
T. Toinen asuntoa lappeenrannasta ostava
Tuskinpa Putte sulta mitään kyselee mitä sinä haluaisit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Papareihin nimet vaan ja rakentamaan. On turha lietsoa Suomessa paniikkia.
Realisti kannattaa kuitenkin olla. Kun ukraina on alistettu niin ei ole mitään syytä että Putte ei siirtyisi suomeen ja baltiaan.
Itse myyn asunnon ja konmaritan niin että on helppo lähteä.
Höpö höpö, Putella ei tänne ole mitään asiaa. Siitä Sale pitänyt huolen.
Putella nappi, Salella ei.
Vierailija kirjoitti:
Mä muuttaisin Viipuriin jos saisin sen takas! Olen haaveillut siitä pitkään ja katsonut kaikki viipuri-dokkarit mitä on tullut. Oli uskomattoman kaunis kaupunki. Ja Monrepos’n puisto! Aivan mieletön!
Viipuri ja muut Suomelta varastetut alueet tullaan palauttamaan. Venäjä tulee tuhoutumaan nykyiseen hulluteensa. Tätä ennen joudumme käymään läpi Venäjän kuolinkouristukset, sen jälkeen koittaa vapaus. Minullakin on jo suunnitelmat Viipuriin muuttamiseksi valmiina. Hetken kun vielä maltamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 53 vuotias herkkä arkajalka nsinen, mutta mietin, että jos Putte hyökkää Suomeen, en lähde karkuun, vaan jään auttsmasn miten vaan pystyn. Mieheni ja poikani joutuisivat rintamalle. Lapsenlapsia ei ole. Minun on turha suojella itseäni kun koko muu perhe joutuu rintamalle. Voisin kuolla Suomen puolesta.
Tämä patrioottinen uhriutumisvalmius voisi melkein tuntua liikuttavalta, ja samanlaisia kommentteja on muissakin ketjuissa, mutta minulle nousee mieleen muistikuva tästä palstasta ihan vain muutaman kuukauden takaa: lähes kaksi vuotta jatkuvaa voihketta ja valitusta koronasta ja rajoituksista ja ahdistuksesta ja pahasta olosta. En millään jaksa uskoa, että nyt tämä palsta olisi täyttynyt aivan uusista, sisukkaista kirjoittajista. Jokainen taisteluvalmiuttaan vakuutteleva voisi muistella hetken, missä kunnossa henkinen kantti oli silloin, kun piti viettää tavallista enemmän aikaa omassa kodissa mukavissa oloissa, ja miettiä, missä kunnossa se olisi, jos joutuisi keskelle samaa kuin missä ukrainalaiset nyt ovat. En siis tahdo mitenkään ilkeillä, mutta ihmettelen todella tätä yleistä äänensävyn äkkimuutosta täällä ja sen realistisuutta.
Olen tuo arkajalka. Koronaa en pelännyt. Ajattelin, että jos kuolen siihen, niin sitten kuolen. Minun kuolemani ei sureta minua, vaan muita. Saattaisin kyllä täristä ja pelätä, mutta mieluummin kuitenkin jäisin Suomeen touhuamaan jotakin.
Miksi ihmiset puhuvat aina kuolemasta tässä yhteydessä? Koronan suurin ongelma ei ollut kuolema. Sodassakaan tuskallisinta ei ole kuolema, vaan haavoittuminen.
Mitä jos jäät osittain sortuneen rakennuksen alle ja raajasi murskautuvat? Tai silmiisi menee sirpaleita? Saat luodin lantioon? Tulee päävamma ja sekä persoonasi että kognitiiviset kykysi muuttuvat lopullisesti? Ammutuksi tuleminen olisi rauhan aikanakin rankka kokemus, vaikka haavoittunut pääsee yleensä nopeasti toimivaan sairaalaan saamaan kivunlievitystä ja hoitoa. Sota-aikana apua tai edes parasetamolia ei välttämättä ole saatavilla. Joko kuolet hyvin hitaasti tai toivot kuolemaa, mutta et saa.
En halua kylvää paniikkia ja aion itsekin jäädä Suomeen auttamaan, mutta silti turhauttaa kun ihmiset eivät suhtaudu tällaisiin asioihin realistisesti. Sodassa ei ole siistejä marttyyritarinoita, vaan kärsimystä ja kipua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 53 vuotias herkkä arkajalka nsinen, mutta mietin, että jos Putte hyökkää Suomeen, en lähde karkuun, vaan jään auttsmasn miten vaan pystyn. Mieheni ja poikani joutuisivat rintamalle. Lapsenlapsia ei ole. Minun on turha suojella itseäni kun koko muu perhe joutuu rintamalle. Voisin kuolla Suomen puolesta.
Tämä patrioottinen uhriutumisvalmius voisi melkein tuntua liikuttavalta, ja samanlaisia kommentteja on muissakin ketjuissa, mutta minulle nousee mieleen muistikuva tästä palstasta ihan vain muutaman kuukauden takaa: lähes kaksi vuotta jatkuvaa voihketta ja valitusta koronasta ja rajoituksista ja ahdistuksesta ja pahasta olosta. En millään jaksa uskoa, että nyt tämä palsta olisi täyttynyt aivan uusista, sisukkaista kirjoittajista. Jokainen taisteluvalmiuttaan vakuutteleva voisi muistella hetken, missä kunnossa henkinen kantti oli silloin, kun piti viettää tavallista enemmän aikaa omassa kodissa mukavissa oloissa, ja miettiä, missä kunnossa se olisi, jos joutuisi keskelle samaa kuin missä ukrainalaiset nyt ovat. En siis tahdo mitenkään ilkeillä, mutta ihmettelen todella tätä yleistä äänensävyn äkkimuutosta täällä ja sen realistisuutta.
Olen tuo arkajalka. Koronaa en pelännyt. Ajattelin, että jos kuolen siihen, niin sitten kuolen. Minun kuolemani ei sureta minua, vaan muita. Saattaisin kyllä täristä ja pelätä, mutta mieluummin kuitenkin jäisin Suomeen touhuamaan jotakin.
Miksi ihmiset puhuvat aina kuolemasta tässä yhteydessä? Koronan suurin ongelma ei ollut kuolema. Sodassakaan tuskallisinta ei ole kuolema, vaan haavoittuminen.
Mitä jos jäät osittain sortuneen rakennuksen alle ja raajasi murskautuvat? Tai silmiisi menee sirpaleita? Saat luodin lantioon? Tulee päävamma ja sekä persoonasi että kognitiiviset kykysi muuttuvat lopullisesti? Ammutuksi tuleminen olisi rauhan aikanakin rankka kokemus, vaikka haavoittunut pääsee yleensä nopeasti toimivaan sairaalaan saamaan kivunlievitystä ja hoitoa. Sota-aikana apua tai edes parasetamolia ei välttämättä ole saatavilla. Joko kuolet hyvin hitaasti tai toivot kuolemaa, mutta et saa.
En halua kylvää paniikkia ja aion itsekin jäädä Suomeen auttamaan, mutta silti turhauttaa kun ihmiset eivät suhtaudu tällaisiin asioihin realistisesti. Sodassa ei ole siistejä marttyyritarinoita, vaan kärsimystä ja kipua.
Kyllä me tiedetään, että sota on kamala. Myös se vaihtoehto, että menetämme itsenäisyytemme on kamala. Menetämme kaiken, minkä eteen olemme tehneet työtä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 53 vuotias herkkä arkajalka nsinen, mutta mietin, että jos Putte hyökkää Suomeen, en lähde karkuun, vaan jään auttsmasn miten vaan pystyn. Mieheni ja poikani joutuisivat rintamalle. Lapsenlapsia ei ole. Minun on turha suojella itseäni kun koko muu perhe joutuu rintamalle. Voisin kuolla Suomen puolesta.
Tämä patrioottinen uhriutumisvalmius voisi melkein tuntua liikuttavalta, ja samanlaisia kommentteja on muissakin ketjuissa, mutta minulle nousee mieleen muistikuva tästä palstasta ihan vain muutaman kuukauden takaa: lähes kaksi vuotta jatkuvaa voihketta ja valitusta koronasta ja rajoituksista ja ahdistuksesta ja pahasta olosta. En millään jaksa uskoa, että nyt tämä palsta olisi täyttynyt aivan uusista, sisukkaista kirjoittajista. Jokainen taisteluvalmiuttaan vakuutteleva voisi muistella hetken, missä kunnossa henkinen kantti oli silloin, kun piti viettää tavallista enemmän aikaa omassa kodissa mukavissa oloissa, ja miettiä, missä kunnossa se olisi, jos joutuisi keskelle samaa kuin missä ukrainalaiset nyt ovat. En siis tahdo mitenkään ilkeillä, mutta ihmettelen todella tätä yleistä äänensävyn äkkimuutosta täällä ja sen realistisuutta.
Olen tuo arkajalka. Koronaa en pelännyt. Ajattelin, että jos kuolen siihen, niin sitten kuolen. Minun kuolemani ei sureta minua, vaan muita. Saattaisin kyllä täristä ja pelätä, mutta mieluummin kuitenkin jäisin Suomeen touhuamaan jotakin.
Miksi ihmiset puhuvat aina kuolemasta tässä yhteydessä? Koronan suurin ongelma ei ollut kuolema. Sodassakaan tuskallisinta ei ole kuolema, vaan haavoittuminen.
Mitä jos jäät osittain sortuneen rakennuksen alle ja raajasi murskautuvat? Tai silmiisi menee sirpaleita? Saat luodin lantioon? Tulee päävamma ja sekä persoonasi että kognitiiviset kykysi muuttuvat lopullisesti? Ammutuksi tuleminen olisi rauhan aikanakin rankka kokemus, vaikka haavoittunut pääsee yleensä nopeasti toimivaan sairaalaan saamaan kivunlievitystä ja hoitoa. Sota-aikana apua tai edes parasetamolia ei välttämättä ole saatavilla. Joko kuolet hyvin hitaasti tai toivot kuolemaa, mutta et saa.
En halua kylvää paniikkia ja aion itsekin jäädä Suomeen auttamaan, mutta silti turhauttaa kun ihmiset eivät suhtaudu tällaisiin asioihin realistisesti. Sodassa ei ole siistejä marttyyritarinoita, vaan kärsimystä ja kipua.
Kyllä me tiedetään, että sota on kamala. Myös se vaihtoehto, että menetämme itsenäisyytemme on kamala. Menetämme kaiken, minkä eteen olemme tehneet työtä.
Jep, siksi kannattaakin tehdä kaikkensa puolustamisen eteen. Silloin on hyvä tietää sodan realiteetit jotta voi varautua ja panostaa omaan selviytymiseensä, ei elää jossakin marttyyritodellisuudessa jossa kuollaankin kuten draamaleffoissa.
Tuon "arkajalan" jutut saattavat tälläkin hetkellä innostaa täysin kokemattomia nuoria lähtemään Ukrainaan, tai vaikuttaa ihmisiin siten etteivät he sotatilanteessa suojaudu kunnolla ja riskeeraavat haavoittumisen, kun pitävät vain kuolemaa pahana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan rauhallisin mielin mie täällä ainakin asun. Omassa talossa. Johan tuo venäjän armeijan toiminta on nähty. Kalusto ikivanhaa ja sotilaat jotain itkeviä teinejä. Ei ne romut kestä kasassa jos ne niitä yrittää siirtää Ukrainasta tänne. Johan ne hyytyi sinne kolonnaan. Luulin venäjän armeijaa paremmaksi, mutta tuohan on ihan vitsi. Ja ei, en usko hämäykseen, toki niillä on jemmassa vielä kalustoa ja parempia sotilaita, mutta silti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 53 vuotias herkkä arkajalka nsinen, mutta mietin, että jos Putte hyökkää Suomeen, en lähde karkuun, vaan jään auttsmasn miten vaan pystyn. Mieheni ja poikani joutuisivat rintamalle. Lapsenlapsia ei ole. Minun on turha suojella itseäni kun koko muu perhe joutuu rintamalle. Voisin kuolla Suomen puolesta.
Tämä patrioottinen uhriutumisvalmius voisi melkein tuntua liikuttavalta, ja samanlaisia kommentteja on muissakin ketjuissa, mutta minulle nousee mieleen muistikuva tästä palstasta ihan vain muutaman kuukauden takaa: lähes kaksi vuotta jatkuvaa voihketta ja valitusta koronasta ja rajoituksista ja ahdistuksesta ja pahasta olosta. En millään jaksa uskoa, että nyt tämä palsta olisi täyttynyt aivan uusista, sisukkaista kirjoittajista. Jokainen taisteluvalmiuttaan vakuutteleva voisi muistella hetken, missä kunnossa henkinen kantti oli silloin, kun piti viettää tavallista enemmän aikaa omassa kodissa mukavissa oloissa, ja miettiä, missä kunnossa se olisi, jos joutuisi keskelle samaa kuin missä ukrainalaiset nyt ovat. En siis tahdo mitenkään ilkeillä, mutta ihmettelen todella tätä yleistä äänensävyn äkkimuutosta täällä ja sen realistisuutta.
Olen tuo arkajalka. Koronaa en pelännyt. Ajattelin, että jos kuolen siihen, niin sitten kuolen. Minun kuolemani ei sureta minua, vaan muita. Saattaisin kyllä täristä ja pelätä, mutta mieluummin kuitenkin jäisin Suomeen touhuamaan jotakin.
Miksi ihmiset puhuvat aina kuolemasta tässä yhteydessä? Koronan suurin ongelma ei ollut kuolema. Sodassakaan tuskallisinta ei ole kuolema, vaan haavoittuminen.
Mitä jos jäät osittain sortuneen rakennuksen alle ja raajasi murskautuvat? Tai silmiisi menee sirpaleita? Saat luodin lantioon? Tulee päävamma ja sekä persoonasi että kognitiiviset kykysi muuttuvat lopullisesti? Ammutuksi tuleminen olisi rauhan aikanakin rankka kokemus, vaikka haavoittunut pääsee yleensä nopeasti toimivaan sairaalaan saamaan kivunlievitystä ja hoitoa. Sota-aikana apua tai edes parasetamolia ei välttämättä ole saatavilla. Joko kuolet hyvin hitaasti tai toivot kuolemaa, mutta et saa.
En halua kylvää paniikkia ja aion itsekin jäädä Suomeen auttamaan, mutta silti turhauttaa kun ihmiset eivät suhtaudu tällaisiin asioihin realistisesti. Sodassa ei ole siistejä marttyyritarinoita, vaan kärsimystä ja kipua.
Kyllä me tiedetään, että sota on kamala. Myös se vaihtoehto, että menetämme itsenäisyytemme on kamala. Menetämme kaiken, minkä eteen olemme tehneet työtä.
Minua taas kiinnostaa eniten, mihin maksamani verorahat menevät ja mitä oikeastaan saan niiden vastineeksi, kun kaikkea huononnetaan ja karsitaan ja useimmista terveyspalveluistakin saa maksaa erikseen. Joskus tuntuu, varsinkin vaalien jälkeen, kun puolueet alkavat syödä lupauksiaan, että yhteiskuntamme on pelkkä illuusio tai taistelukenttä, jossa jokainen ryhmittymä yrittää kahmia itselleen mahdollisimman suuren potin yhtään piittaamatta kokonaisuudesta ja siitä, tulevatko kaikki tasapuolisesti otetuksi huomioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomi kuuluu nyt Venäjän etupiiriin ja me tsuhnat olemme nyt Putinin renkejä ja piikoja.
Vierailija kirjoitti:
Suomi kuuluu nyt Venäjän etupiiriin ja me tsuhnat olemme nyt Putinin renkejä ja piikoja.
Suomalaisten orjailu idän despoottien edessä ja alla on päättynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata. Siellä asuu kohta Putlerin verikoirat.
En ostaisi mitään taloa tai asuntoa juuri nyt. Pari tuttua on nyt laittamassa asuntoa jo myyntiin tämän sotatilanteen takia koska ilmeisesti olettavat, että kohta ei ole ostajia tämän tilanteen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan kumppanin kanssa suunniteltu asunnon ostoa. Nyt se hanke on laitettu jäihin toistaiseksi. Seko-Vladista ei ole mitään takeita varsinkin nyt kun natoon liittymisestä puheet käy kuumana.
Tästä on Pietariin 170km. Vrt Hki 220km
Ehkäpä putleri haluaa siirtää rajan kymijoelle tai torniojoelle.
Helvetti, pitikin tulla tää sota. Mun pitäisi elokuussa muuttaa Lappeenrantaan, sain töitä sieltä yliopistolta. Olin niin innoissani, ja tykkään kaupungista, olin jo etsinyt asuntoa sieltä ja puolisolla työnhaku menossa.
Ja sit tää helvetin SOTA!
Tää pilasi kaiken. Into ja riemu muuttui peloksi ja kauhuksi. Olen jo tehnyt sopimuksen eli en voi peruuttaa. Nyt mun on pakko silti alkaa työt ja joudun sit ajamaan Pk-seudulta sinne ees taas jos en aio muuttaa.
Mitä helvettiä tässä tekis. Kaikki pilalla. On niin petetty olo.
Lappeenranta on varmaan isoimmassa vaarassa koska on pietarin ”esikaupunki” eli joko suojaa tai uhkaa pietaria, näkökulmasta riippuen
Vierailija kirjoitti:
Helvetti, pitikin tulla tää sota. Mun pitäisi elokuussa muuttaa Lappeenrantaan, sain töitä sieltä yliopistolta. Olin niin innoissani, ja tykkään kaupungista, olin jo etsinyt asuntoa sieltä ja puolisolla työnhaku menossa.
Ja sit tää helvetin SOTA!Tää pilasi kaiken. Into ja riemu muuttui peloksi ja kauhuksi. Olen jo tehnyt sopimuksen eli en voi peruuttaa. Nyt mun on pakko silti alkaa työt ja joudun sit ajamaan Pk-seudulta sinne ees taas jos en aio muuttaa.
Mitä helvettiä tässä tekis. Kaikki pilalla. On niin petetty olo.
Vuokralle. Tärkein omaisuus pakattuna matkalaukkuun.
Aika moni on laittanut talohaaveet ja asunnon ostot jäihin.
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/4602ab1e-6319-4d21-9fc5-676f889ab333
Vierailija kirjoitti:
Helvetti, pitikin tulla tää sota. Mun pitäisi elokuussa muuttaa Lappeenrantaan, sain töitä sieltä yliopistolta. Olin niin innoissani, ja tykkään kaupungista, olin jo etsinyt asuntoa sieltä ja puolisolla työnhaku menossa.
Ja sit tää helvetin SOTA!Tää pilasi kaiken. Into ja riemu muuttui peloksi ja kauhuksi. Olen jo tehnyt sopimuksen eli en voi peruuttaa. Nyt mun on pakko silti alkaa työt ja joudun sit ajamaan Pk-seudulta sinne ees taas jos en aio muuttaa.
Mitä helvettiä tässä tekis. Kaikki pilalla. On niin petetty olo.
Eikö sieltä Lappeenrannasta löydy vuokra-asuntoja? ;D
Perheelle ei niin vaan löydy vuokra-asuntoa. Ei missään ole mitään 6k+k omakotitaloa vuokrattavana. Siksi siis rakentaminen on monille pakollista.