Lue keskustelun säännöt.
Rakastan lapsiani mutta en jaksa/osaa olla äiti enää
28.07.2015 |
Tein isoimman virheen ikinä kun päätin pitää lapsen kun huomasin että olin raskaana kolmannen kerran. Joo, jokaisen pitäis tietää et kortsut ei ehkäise 100% mut ei sitä uskois et osuu omalle kohdalle.
En nyt osaa käsitellä mustasukkaista 4-vuotiasta ja 2-vuotiasta kun vauva on 2kk ja mies on taantunut teinin tasolle.
90% perheen asioista on mun vastuulla. Kun haluan keskustella mies vastaa "en tiedä" ja jatkaa omia juttujaan.
Olen väsynyt ja ärtynyt ja tänään oli pakko soittaa äidilleni että hakee esikoisen pois koska pimahdin sen huudon takia, huusin itse ja pompin tasajalkaa ja löin nyrkin seinään ja ilmoitin lapselle etten osaa enkä jaksa olla äiti enkä kuunnella huutoa joka asiasta.
En jaksa miestäni, hän on kiinnostuneempi tietokoneestaan kuin perheestään.
Ja hän oli se joka ylipuhui pitämään lapsen kun mietin aborttia...
Haluan vain pois. Voisin lähteä ajaan, ja vain jatkaa ajamista eikä ikinä tulla takaisin.
Kommentit (46)
[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 17:44"]Miten niin sä et pärjäisi yksin, kun nyt jo olet suurimmalta osin yksin ?
[/quote] Yksin mul ei olis edes sitä "teiniä" joka kyllä auttaa lastenhoidossa, pitää pienintä sylissä kun laitan ruokaa tai nukutan isompia jne. Siivoaa myös kun olen poissa lasten kanssa. Ei hän nyt 100% ajasta vuetä koneella...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 17:22"]
Eilen täytin päivähoitihakemukset... Mies ollut koti-isänä, koska tytön, minä töissä raskauskien välissä. Olen halunnut jo aiemmin laittaa päiväkotiin, mies ei koska on kitona. Kotona eivät kuitenkaan ulkoile läheskään joka päivä, eivätkä tee muutenkaan juuri mitään. Mies on koneella, muksut kattpo telkkaria tai leikkii/tappelee. Tänään sanoin miehellekin etten rakasta enää ja jaluan eron, jaluan miehen joka huolehtii minusta ja lapsista, en teiniä. Lapset ei kuullu tätä, mutta liikaa riitaa ja huutoa ovat kuulleey. Virheetön en ole, mutta hermot mennyt miehen saamattomuuteen. Olen uskonut että asiat muuttuisi. Eivät muutu. Pitäisi erota, mutta yksin en pärjäisi.
[/quote]
Mun mielestä on oikeasti aika surullista, että mä olen huomannut eron jälkeen, että mun työtaakka ei juurikaan kasvanut, henkinen hyvinvointi sen sijaan paljon. Mulla on myös kolme lasta, mutta ovat kyllä paljon sun lapsia isompia, kuopuskin menee jo kouluun.
Mutta joo. Ero on ihan ahterista lapsille, joten jos olet sitä mieltä, että haluat erota, suosittelen tekemään sen mahd. pian, mitä isompi lapsi, sen rankempaa se lapselle on.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 17:49"]
[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 17:44"]Miten niin sä et pärjäisi yksin, kun nyt jo olet suurimmalta osin yksin ? [/quote] Yksin mul ei olis edes sitä "teiniä" joka kyllä auttaa lastenhoidossa, pitää pienintä sylissä kun laitan ruokaa tai nukutan isompia jne. Siivoaa myös kun olen poissa lasten kanssa. Ei hän nyt 100% ajasta vuetä koneella...
[/quote]
Aivan, sä elät nyt äärimmäisen rankkaa aikaa, koettakaa jaksaa taapertaa pari vuotta eteenpäin yhtäkoyttä vetäen, ja tasan se sitten jo alkaa helpottamaan. Minusta ero ei ole tuossa kohtaa se ensimmäinen ratkaisu, vaan jaksaminen ja yrittäminen. Hyvä, että voit äitisi kanssa jutella ja hyvä, että se mies edes jotenkin osallistuu. Nyt sun pitää etsiä keino ja yhteys miehen kanssa, jotta molemmat ymmärrätte toisianne ja HALUATTE auttaa teidän perhettä, yhdessä.
Toivon, että onnistutte, toivon, että joskus vuosien päästä kirjottaisit tänne ja kertoisit, että kannatti...
Voimia sinulle ja perheellesi!
[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 17:41"]
[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 17:32"]
Ei lohduta tähän hätään, mutta elät nyt pahinta vaihetta, muutaman vuoden päästä helpottaa. Koita saada apua ja laita isommat lapset päiväkotiin osa-aikaisesti. Edes hetki omaa aikaa ja jaksat paremmin! Halaus!
[/quote]Muutaman vuoden päästä niitä lapsia on joi 5-6.
[/quote]Lue aloitus kunnolla. Ap:han sanoi,että ehkäisy pettänyt ja katuu,ettei tehnyt abortia. Tuskin tekee lisää lapsia. Väsyttähän ne lapset, kun ovat pieniä ja vaativat vanhemmiltaan paljon. Ja jos mies on lapanen joka ei osallistu mihinkään.Miehen pitäisi ymmärtää vastuunsa, mutta moni näyttää taantuvan lapsen tasolle siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa kantamaan vastuu perheestä.Aika auttaa tässäkin asiassa kun lapset kasvaa, mutta se ei juurikaan lohduta silloin kun on totaaali väsynyt ja tekisi vain mieli lähteä ja painaa ovi kiinni takanaan.
Mä en sitten voi ymmärtää miehiä, jotka väen vängällä haluavat pitää sen vahinkolapsen ja sitten eivät kumminkaan osallistu sen hoitoon. Vähän turhan monella on joko oma henkinen kasvu kesken tai ihan liian vaaleanpunaiset lasit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 17:48"]
Isompi lapsi päiväkotiin, se ei todellakaan tee sinusta huonoa äitiä!
[/quote]Tuntuu hurjalta,että mies on koti-isänä mutta vaimo silti noin väsynyt. Ei taida mies paljon lapsia hoitaa. Molemmat kotona ja silti täytyy 4-vuotias viedä hoitoon?Ei äiti varmasti ole huono, mutta isä taitaa olla. Kyllä 2 aikuisen pitäisi jaksaa 3 lapsen kanssa kun molemmat on kerran kotona. Mikä niitä miehiä vaivaa,ettei ne voi hoitaa osuuttaan.
mä en tajua miten voi tulla raskaaksi, jos käyttää kortsua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ottaa vain päähän kaikki...
Jos kysyn mieheltä mitä ruokaa laittais, niin ei hän tiedä. Kaupassa ei tiedä mitä ostaa. Päiväkotihakemuksesta olisin halunnut keskustella, osa-aika vai kokopäivä, ei tiedä. Valitsin 5h päivät.
Kysyin aikoja sitten montako kutsua pitää tehdä nimiäisiin. Ei hän tiedä. Mun piti hänen vanhempien kanssa katsoa keille kutsuja lähetetään. Joo, oma moka kun en kirjoittanut muistiin edellisen kohdalla, mutta kun lisää ei pitänyt tulla...
Kun lähdetään jonnekin mun pitää katsoa varavaatteet yms mukaan lapsille. Mies ei osaa laittaa niiden vaatteet edes kaappiin koska ei tiedä mikä menee mihinkin.
On miehessä paljon hyvääkin, väsyneenä ja vittuuntuneena on vain helpompaa keskittyä kaikkeen huonoon....
Tässä ketjussa ap kertoo taas yhden syyn sille, miksi miehellä ei pidä olla sananvaltaa abortista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoinen tod. näk oireilee uhman ja mustasukkaisuuden lisäksi juurikin sen takia että riidellään paljon kotona.
Huudon suhteen minä olen se suurin ongelma, räjähdän nykyään aivan liian herkästi miehelle. Tottakai lapsikinsitten oppii huutamaan... Neuvolassa olen sanonut että esikoisen uhma on hyvin haastavaa kun joka asiasta pitää tapella, ellei muuta niin makoillaan sitten lattialla ja huudetaan apua kun ei osaa nousta itse. Sitten tulee räkä ja jos auttaa niistämään niin paperi on vääränlainen... välillä tekis mieli heittää rajat roskikseen ja antaa lapsen tehdä ihan mitä haluaa.
Kiitos asiallisista vastauksista, oli helpottavaa avautua.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 18:16"]
Ottaa vain päähän kaikki... Jos kysyn mieheltä mitä ruokaa laittais, niin ei hän tiedä. Kaupassa ei tiedä mitä ostaa. Päiväkotihakemuksesta olisin halunnut keskustella, osa-aika vai kokopäivä, ei tiedä. Valitsin 5h päivät. Kysyin aikoja sitten montako kutsua pitää tehdä nimiäisiin. Ei hän tiedä. Mun piti hänen vanhempien kanssa katsoa keille kutsuja lähetetään. Joo, oma moka kun en kirjoittanut muistiin edellisen kohdalla, mutta kun lisää ei pitänyt tulla... Kun lähdetään jonnekin mun pitää katsoa varavaatteet yms mukaan lapsille. Mies ei osaa laittaa niiden vaatteet edes kaappiin koska ei tiedä mikä menee mihinkin. On miehessä paljon hyvääkin, väsyneenä ja vittuuntuneena on vain helpompaa keskittyä kaikkeen huonoon....
[/quote]Kuulostaa vähän minun mieheltä. Mies ei alunperin ollut sellainen nahjus, mutta jotenkin muuttui niinä vuosina kun olin kotona lasten kanssa. Ei esim. löytänyt omia vaatteitaan kaapista, piti tulla vierestä näytämään. Puhettakaan että olisi osannut vaatettaa lapset. Vielä 15v jälkeen ei tiennyt missä omassa kodissa säilytettiin puhtaat pyyhkeet! keittiössä ei koskaan läytänyt ensimmäistäkään astiaa. Mitään ei löytänyt mistään. Eli kotonaan kuin kylässä. Tajusin lopulta,ettei koskaan pyykännyt, eli ei laittanut vaatteita paikoilleen eikä näin ollen tiennyt missä ne puhtaana oli. Ei tyhjentänyt tiskikonetta,ei tiennyt missä astiat oli jne. Miehessä on kyllä paljon hyvääkin, mutta arjen pyörittäminen jää aika paljon minun harteille. Mutta nyt ei enää niin väliä, lapset jo suuria ja mimullekin jää omaa aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 17:22"]
Eilen täytin päivähoitihakemukset... Mies ollut koti-isänä, koska tytön, minä töissä raskauskien välissä. Olen halunnut jo aiemmin laittaa päiväkotiin, mies ei koska on kitona. Kotona eivät kuitenkaan ulkoile läheskään joka päivä, eivätkä tee muutenkaan juuri mitään. Mies on koneella, muksut kattpo telkkaria tai leikkii/tappelee. Tänään sanoin miehellekin etten rakasta enää ja jaluan eron, jaluan miehen joka huolehtii minusta ja lapsista, en teiniä. Lapset ei kuullu tätä, mutta liikaa riitaa ja huutoa ovat kuulleey. Virheetön en ole, mutta hermot mennyt miehen saamattomuuteen. Olen uskonut että asiat muuttuisi. Eivät muutu. Pitäisi erota, mutta yksin en pärjäisi.
[/quote]Ei tollasella miehellä mitään tee. Ero vaan ja lapset päiväkotiin, ne isommat. Yksin pärjää paljon paremmin kuin tuollaisen saamattoman lapasen kans.
Minäkin katuisin sitä, etten olisi tehnyt aborttia. Ihan normaalia minusta. Mutta myöhäistä se tuossa tilanteessa enää on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla voisi olla oikeus kunnan perhetyöntekijään? Ota selvää vaikka neuvolan kautta. Esim. 1-2 kertaa viikossa 4 tuntia sulle omaa aikaa. Ei maksa mahdottomia. ( ehkä 10€ kerta) Saako miehesi yhtään nukuttua? Parin kuukauden univaje tekee yhdestä jos toisesta aloitekyvyttömän.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 18:44"]Sulla voisi olla oikeus kunnan perhetyöntekijään? Ota selvää vaikka neuvolan kautta. Esim. 1-2 kertaa viikossa 4 tuntia sulle omaa aikaa. Ei maksa mahdottomia. ( ehkä 10€ kerta) Saako miehesi yhtään nukuttua? Parin kuukauden univaje tekee yhdestä jos toisesta aloitekyvyttömän.
[/quote] Enemmän mies nukkuu kuin minä. Ne aamut kun minä nousen lasten kanssa hän nukkuu, kun hän nousee minä jään imetgämään... Kun lähden aamulla lasten kanssa hän jää nukkumaan. Öisin hän ei imetä...
Älä valita. Sulla on vielä helppoa. Ootas ku ne on kouluikäisiä. Mitä isommat lapset, sitä isommat murheet.
Ap, ei ihme että olet puhki! Minulla vain kaksi lasta, isoja jo, mutta kun olivat molemmat alle 2 v meinasi todellakin pää levitä, vaikka isänsä oli ja on todella hyvä ja osallistuva ja aikaansaava isä. Lakkaa ajattelemasta että olisit huono äiti, et ole. Olet väsynyt ja kuka tahansa sinun tilanteessasi olisi uupunut. Koita etsiä ja ottaa vastaan kaikki apu minkä saat ja yritä muistaa, että päivä päivältä helpottaa. Se ei auta nyt, tiedän, mutta lupaan että helpottaa. Olet ihana ja hyvä äiti ❤️
Olen ehkä jäävi kommentoimaan, mutta ajattelin jakaa perheemme tarinan:
Musta oli kammottavaa, kun äitini tunnusti ettei muista lapsuudestani mitään. Synnytyksen jälkeisistä ajoista ei siis YHTÄÄN mitään jonnekkin 10-v asti. Tajusin kuinka poikki hän oli noina vuosina: raskas työ ja minä olin vielä erityisen vaikea lapsi, joten sitten äitiys ei ollutkaan niin ihanaa niinkuin kavereilla. Olin myös herkkä ja taiteellinen, äitini taas kova ja juro ihminen jonka oli vaikea käsittää minua. Jouduin pahasti kiusatuksi kerhossa ja koulussa. Koulussa minulla oli myös jonkin verran oppimisvaikeuksia ja sairastuin myöhemmin vielä paniikkihäiriöön. Avioliitossakin vanhemmillani oli aikanaan jonkin verran ongelmia, jotka nekin johtuivat minusta. Ihme että äitini (ja myös isäni) kesti sen, tunnen hirveää syyllisyyttä. Nyt 25-v vielä kituutan työttömänäkin ja tuotan lisää harmaita hiuksia vanhemmilleni...Muistan kyllä että äiti oli hieman etäinen kun olin pieni. Välimme lähenivät vasta kun olin isompi ja nyt aikuisena meillä on mutkaton äiti-tytär-suhde.
Monesti ajattelen että jos minua ei olisi, vanhempani olisivat säästyneet siltä paskalta, jotka he ovat joutuneet takiani kestämään. Vaikka äiti kerran suutuksissaan teiniriidan päätteeksi sanoi vihaavansa minua, hän silti jaksoi huolehtia minusta: teki joka päivä lämpimän ruoan, käytti minua lääkärissä ja psykologeilla monta vuotta, puolusti isän kanssa minua kiusaajilta, olivat muuttopauna kun muutin kotoa ja antavat yhä rahaa jotta selviäisin tässä työttömän köyhässä arjessa. En ymmärrä vanhemman rakkautta. Olette uskomattomia ihmisiä, minusta ei olisi tuohon.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2015 klo 19:06"]
Olen ehkä jäävi kommentoimaan, mutta ajattelin jakaa perheemme tarinan:
Musta oli kammottavaa, kun äitini tunnusti ettei muista lapsuudestani mitään. Synnytyksen jälkeisistä ajoista ei siis YHTÄÄN mitään jonnekkin 10-v asti. Tajusin kuinka poikki hän oli noina vuosina: raskas työ ja minä olin vielä erityisen vaikea lapsi, joten sitten äitiys ei ollutkaan niin ihanaa niinkuin kavereilla. Olin myös herkkä ja taiteellinen, äitini taas kova ja juro ihminen jonka oli vaikea käsittää minua. Jouduin pahasti kiusatuksi kerhossa ja koulussa. Koulussa minulla oli myös jonkin verran oppimisvaikeuksia ja sairastuin myöhemmin vielä paniikkihäiriöön. Avioliitossakin vanhemmillani oli aikanaan jonkin verran ongelmia, jotka nekin johtuivat minusta. Ihme että äitini (ja myös isäni) kesti sen, tunnen hirveää syyllisyyttä. Nyt 25-v vielä kituutan työttömänäkin ja tuotan lisää harmaita hiuksia vanhemmilleni...Muistan kyllä että äiti oli hieman etäinen kun olin pieni. Välimme lähenivät vasta kun olin isompi ja nyt aikuisena meillä on mutkaton äiti-tytär-suhde.
Monesti ajattelen että jos minua ei olisi, vanhempani olisivat säästyneet siltä paskalta, jotka he ovat joutuneet takiani kestämään. Vaikka äiti kerran suutuksissaan teiniriidan päätteeksi sanoi vihaavansa minua, hän silti jaksoi huolehtia minusta: teki joka päivä lämpimän ruoan, käytti minua lääkärissä ja psykologeilla monta vuotta, puolusti isän kanssa minua kiusaajilta, olivat muuttopauna kun muutin kotoa ja antavat yhä rahaa jotta selviäisin tässä työttömän köyhässä arjessa. En ymmärrä vanhemman rakkautta. Olette uskomattomia ihmisiä, minusta ei olisi tuohon.
[/quote]
Kauniisti kirjoitat. Sä voit olla vähävoimainen omien hankaluuksiesi takia, mutta auttaisiko ajatella, että vaikka nykypolven tärkein psyykkinen taito on kestää tarpeettomuudentunnetta, niin silti elämän tarkoitus ei ole kärsimyksen välttely vaan kaikenlaisen vaivan ja tuskan sietäminen ja työskentely sen eteen, jotta niitä kestäisi helpommin.
Saatoit olla se taakka, joka testasi vanhempiesi liiton, mutta liitto itsessään on vanhempiesi vuorovaikutustaitojen tulosta. Elämässä olisi vastoinkäymisiä tullut sinusta huolimatta, ja usein niistä ei seuraa mitään hyvää, pelkkää tappiota ja kuolemaa. Vanhempasi saivat sentään oman lapsen! Olet vielä liian nuori tietämään, mihin sinusta voi vielä olla, kun opit irtautumaan liioista syyllisyydentunteista. Se on valitettavasti vaikeaa, kun työttömälle helposti käy niin, että millään elämänalueella ei pysty aidosti nauttimaan olemassaolostaan.
Voisit vieläpä ajatella, että sinun syntymäsi on saattanut olla nimenomaan tekijä, joka on hitsannut vanhempasi yhteen ja jalostanut heitä, vaikka se on kipeää tehnytkin. Kärsimys kaunistaa -sanonta ei ole muodissa nykyisin, mutta siinä on oma totuutensa. Jos vanhempasi sydämestään sanovat rakastavansa ja olevansa iloisia olemassaolostasi, älä ole niin itsekeskeinen, ettet edes yritä uskoa heitä. Olet saattanut tulla riippuvaiseksi syyllisyydentunteista, koska ne antavat kätevän selityksen ahdistukselle, josta on tullut vallitseva olotila.
Miltä vaikuttaa?
Aapeelle taas sanoisin, että otsikko on viallinen, kun aiheena taitaisi olla se, että isä ei jaksa olla isä. Tarvitsisitte keskusteluapua. Voi olla, että miestä ahdistaa, koska hän tajuaa itse houkutelleensa sinut ansaan ja ajaneensa teidät molemmat loppuun. Mistä senkin tietää, vaikka mies kokisi sielussaan samanlaisia syyllisyydentunteita, kuin mistä 40 kertoo, ja nyt hän ei osaa puolustautua niitä vastaan ollenkaan. Hän on jo kerran ollut häpeällinen taakka vanhemmilleen, ja nyt vielä puolisolleenkin.
Joskus sitä ajattelee, että ihmisten olisi paljon helpompaa säilyttää toimintakykynsä, jos emme olisi niin turkasen herkkiä kokemaan ylittämätöntä syyllisyyttä.
Tarvittaisiin yhdistys perheille, jotka ovat hankkineet yhden lapsen liikaa. Ne, jotka ovat jo saaneet omat lapsensa murrosiän turviin ja saavat hengittää, voisivat ohjata niitä, joiden lapset ovat nuorempia. Samalla he voisivat käsitellä omia ahdistuksiaan ylikierroksilla ja uupumuksessa eletyistä vuosista ja antaa itselleen armon ja jakaa sitä eteenpäin.
Miksi pitää tehdä niin monta kakaraa???