Vanhemmiten suhtaudun entistä huonommin omiin mokiin. Onko muilla tällaista?

Minua varmaankin on voinut kutsua melko itsekriittiseksi ihmiseksi lapsesta saakka, mutta nyt keski-iän kynnyksellä alkaa meno olla ihan mahdotonta. Tapahtui virhe sitten työssä tai siviilissä, se saa minut suorastaan lamaannuksiin. Reaktioni virheisiini on täysin ylimitoitettu virheen laatuun tai suuruuteen nähden.

Pienenkään virheen jälkeen en taatusti saa kunnolla unta useaan iltaan. Jos ei ole tuoreita mokia iltaisin pyöriteltäväksi, niin muistan kyllä unta etsiessäni kootut virheeni vaikka teinivuosilta. Ongelma on se, että nykyään pelkään virheitä ja välillä jätän asioita tekemättä sen takia. Pelkään vaikkapa sosiaalisissa tilanteissa tekeväni jotain väärin tai puhuvani typeriä, välttelen siis välillä sen vuoksi ihmisiä. Sitten voin iltaisin miettiä puolestaan sitä, kuinka törpön kuvan itsestäni olenkaan antanut, kun en ole mennyt joissain tilanteissa minglaamaan kuten muut. Hiljattain erään töihin liittyvän virheen kohdalla mielessäni kävi ajatus, että minun ei pitäisi tehdä tätä työtä. Virhe ei sinällään ollut vakava, samanlaisia sattuu muillekin "jatkuvasti". Eli oikeasti mittasuhde olisi sellainen, että pahoittelee virhettä ja jatkaa siitä oppineena eteenpäin. Mutta ei, minä valvon ja halvaannun. Tietenkin valitettava virhe, joka olisi sekin ollut parempi jättää tekemättä, mutta kuitenkin aika pikku juttu. Luojan kiitos, en ole töissä sairaalassa, ydinvoimalassa tai lennonjohdossa... No sinne ei näillä hermoilla päästettäisikään.

Kirjoittelen tänne varmaankin saadakseni vertaistukea tai päästäkseni kartalle siitä, että onko tämä touhuni muillekin tuttua, vai sitten jotain ihan häröä. Onko jollakin muulla itsekritiikki kasvanut iän myötä? Tai en tiedä, onko tämä ikäkysymys. Mutta itse ehkä olin olettanut, että vanhemmiten oppisi olemaan armollisempi itselleen. Tai ehkä minulla oli sittenkin alitajunnassa harhakuvitelma siitä, että vanhemmiten "lakkaisi mokailemasta", mikä ei tietenkään ole mahdollista.