Lue keskustelun säännöt.
Lapsen suusta se totuus tulee, ikävä kyllä
24.07.2015 |
Lapset tulivat juuri mummolasta. Kuopus heti kanteli, mitä mieltä mummo (anoppi siis) on minusta. Hyi että, se tuntuikin pahalta kuunnella. Koskaan ennen ei ole näin tapahtunut. Kovin tunnun olevan mitätön ja vähäpätöinen ihminen. Poika sanoi äsken, että ei siitä nyt itkeä tartte. En edes huomannut itkeväni. Kesäloma alkoi tänään ja edessä olisi esikoisen rippijuhlien laitto.
Miten ihmeessä saan mieleni takaisin. Miehelleni en tästä ainakaan heti kerro, koska luulen, että pyrkii puolustamaan äitiään. Normisti olen aika iloinen ja helposti suhtautuisin tällaiseen tyyliin toisesta korvasta ulos. Nyt vaan tuntuu kovasti siltä, ettei oikein mikään huvita. Näpäytänkö jossain sopivassa tilanteessa tutuilla sanoilla takaisin? Tuleekohan siitä oikeasti mulle itselleni parempi mieli?
Kommentit (8)
Itse olen huomannut että suoraan puhuminen auttaa kaikkein eniten. Tosin aina ei kehtaa ja sitten jää pyörittämään niitä asioita päässään vuosikausiksi mikä vie paljon energiaa. Että jos on pokkaa niin jossain välissä sanoisin ihan rehellisesti anopille että poika sanoi tällaista ja pahoitit siitä mielesi (mahdollisimman vähällä vittuilulla koska sitten se menee vain molemminpuoliseksi kettuiluksi). Kyllä se ainakin vähän siitä saa ajattelemisen aihetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos on kuten minun anoppini, niin ei suoraan sanomisesta välttämättä ole apua. Hän saattaa puolustautua sanomalla, että ollaanpa sitä nyt herkkiä ja eikö muka tutuille voi kertoa ajatuksiaan.
Jepjep. Sinuna puhuisin siitä vielä miehelleni. Mies saisi puhua siitä äidilleen. Tai sitten, vaihtoehtoisesti, saisi lohduttaa sinua niin kauan, että sinulle tulisi hyvä mieli.
Minulle mies on sanonut monta kertaa, että äitinsä kanssa pärjää parhaiten, kun antaa juttujen mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, ja sellaista se on aina ollut. Papupata porisee.
[quote author="Vierailija" time="24.07.2015 klo 21:17"]Itse olen huomannut että suoraan puhuminen auttaa kaikkein eniten. Tosin aina ei kehtaa ja sitten jää pyörittämään niitä asioita päässään vuosikausiksi mikä vie paljon energiaa. Että jos on pokkaa niin jossain välissä sanoisin ihan rehellisesti anopille että poika sanoi tällaista ja pahoitit siitä mielesi (mahdollisimman vähällä vittuilulla koska sitten se menee vain molemminpuoliseksi kettuiluksi). Kyllä se ainakin vähän siitä saa ajattelemisen aihetta.
[/quote]
Juuri näin. Ei jää itseä vaivaamaan. Muttei kannata olla provosoitunut, kun sen sanoo
Joo, minäkin kuulin taas mitä mieltä ollaan monen kylmän sodan vuoden jälkeen, kun mummo oli lapselle sanonut että hullu tämä on, kuten äitinsäkin. En tiedä mitä tehdä, minulla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan kun en voi estää lastakaan menemästä kuuntelemaan tuollaista.
En kuuntelisi hetkeäkään!! Joko sanotte suoraan ja kunnon volyymillä ja /tai katkaisette välinne; antakaa miesten hoitaa kyläilyt hullun äitinsä luona. Teillä on vain tämä yksi elämä, paskoissa fiiliksissä paskojen ihmisten lähellä sitä E I kannata tuhlata silloin kun itse pystyy vaikuttamaan eli kuten aina tällaisissa tapauksissa. Tsemppiä, te pystytte siihen! <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä anoppi moitti kerran pikkutyttöämme pyöreäksi. Mieheni sanoi, että jos kerran vielä... Tyttö on aina ollut mielummin liian pieni kuin suuri
[quote author="Vierailija" time="24.07.2015 klo 21:17"]
Itse olen huomannut että suoraan puhuminen auttaa kaikkein eniten. Tosin aina ei kehtaa ja sitten jää pyörittämään niitä asioita päässään vuosikausiksi mikä vie paljon energiaa. Että jos on pokkaa niin jossain välissä sanoisin ihan rehellisesti anopille että poika sanoi tällaista ja pahoitit siitä mielesi (mahdollisimman vähällä vittuilulla koska sitten se menee vain molemminpuoliseksi kettuiluksi). Kyllä se ainakin vähän siitä saa ajattelemisen aihetta.
[/quote]
Olet niin oikeassa. Juurikin noin minunkin mielestäni pitäisi toimia. Tässä vaiheessa kysyn itseltäni, miksi mulla sitten ei olis pokkaa. Työni on ihmisläheistä ja siinä on paljon ongelmanratkomista. Ja menestyn siinä ihan kivasti. Olisihan mulla siis eväitä avata tilanne. Mutta kun ei ole. Todellakaan tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun vähättelyä saan osakseni. Piikittelyä ja vähättelyä on monissa tilanteissa. En osaa niistä loukkaantua (okei, vähäsen nyt narrasin) ja puheeksi ottaa, mutta en myöskään ohittaa olankohautuksella. Esim. joulukortissa saattaa lukea vain miehen ja lasten nimi. Ehkä mun nimi on joskus -pienellä kirjoitettuna. Joskus kun käyvät kylässä ja puhelin sattuu heillä soimaan, niin kertovat olevansa pojan luona. Mieheni pikkuveli (oli silloin alle kouluikäinen) oikaisi kerran äitiään, kun anoppi puhui minusta käyttäen sanaa TUO. No joo, tuntuu, että menee mun osaltani p****njauhamiseksi tämä...
Onhan tässä viikko aikaa hankkia mieli takasin. Enkä ole yksin ajatusteni kanssa. Tiedän, että anoppiani pidetään ilkeänä ja juoruilevana ulkokuorensa takana. Mutta silti musta vaan tuntuu pahalta. Kai mulla sitten on huono itsetunto tai jotakin sellaista...
Tuttua..tosin meillä anoppi arvostelee lasten ulkonäköä meille lasten kuullen. Mies vaan ei pidä sitä minään pahana. Sanoo,ettei anoppi pahalla tarkota,sillä vaan on sellainen tapa puhua vähän kaikista niin. Mua ainakin loukkaa ja häiritsee,kun mun lapsista puhutaan noin. Oon päättänyt ottaa etäisyyttä ja pitää välit muodollisina. Mies juoskoon siellä kuuntelemassa niitä 'hauskoja' juttuja jos haluaa.
Ymmärrän sua ap ja kurjaa,että oli vielä lastesi kuullen puhunut noin.En ymmärrä miksi jotkut haluavat oikein tarkoituksella luoda huonoa ilmapiiriä.