Typerää ruinuttamista "asumis"-/olemiskuvioista, mutta...

... ollaan oltu yhdessä miehen kanssa reilu kaksi vuotta, molemmilla omat asunnot vajaan 20 km:n päässä toisistaan. Minulla kouluikäisiä lapsia, miehen lapset aikuisia. Minun lapseni ovat isällään ja minulla isänsä työvuorojen jne mukaan, eli vähän reilu puolet ajasta käytännössä isällään.

Aina kun lapseni ovat isällään, minä pakkaan kamani ja asustelen mieheni luona, joskus yhden yön vaan, joskus viikon ja joskus jotain siltä väliltä. Silloin, kun lapset ovat minulla, olen minä tietenkin heidän kanssaan kotona. Tuolloin mies on hyvin usein myös omassa kotonaan eikä minun (ja lasten) kanssani. Joskus saattaa olla jopa viikonlopun tai kolmekin yötä minun luonani, mutta hyvin usein hän jää omaan kotiinsa.

Ymmärrän, että meillä tilanne on vähän toisenlainen kolmen lapsen kanssa, kuin mitä hänellä, kun ei ole lapsia ja saa olla ominensa. Lapseni ovat 14, 12 ja 9, että eivät ihan pikkulapsia mutta kuitenkin. Silti joskus korpeaa, kun minä haluaisin viettää kaiken aikani hänen kanssaan mutta tuntuu, että hän sen sijaan ei halua aina olla minun kanssani.

Tyhmää urputusta, tiedän, ja enemmänkin avautumista kuin mitään vastauksia kaivataan -tyylistä =) Joskus se vaan nyppii enkä voi sille mitään. Olen asiasta miehelle maininnutkin ja siitä ollaan juteltu, mutta mikään ei ole muuttunut. Mietinpä vaan, kun yhteenmuuttamisesta on puhetta, että noinkohan siitäkään tulee mitään...