Pelkään että minulla puhkeaa anoreksia!!!

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 09:38"]Voi olla anoreksiaa, jos alkaa tulla pakkoajatuksia syömisestä ja sen välttämisestä, pyrit pitkittämään syömään ryhtymistä "teen vain tämän ensiksi, syön sitten myöhemmin, ei mulla oikeestaan oo nälkä, söinhän aamulla/aiemmin, syön sitten kolmelta/illalla tms" ja alat laskeskelemaan kaloreita, jopa hedelmien ja kasvisten, syöt vain puolet aikomastasi annoksesta tai vähemmän, käyt usein vaalla, toivot painon laskeneen ja päiväsi on pilalla jos se on ennallaan/noussut, ja jos laskenut saat oikein uutta puhtia laihduttamiseen ja olet täynnä tarmoa, kun paino laski. Mittailet itseäsi mittanauhalla, sovittelet pieniä vaatteita, vertailet itseäsi laihoihin ihmisiin ja toivoisit olevasi yhtä pieni. Tunnet olevasi sitä vahvempi, mitä vähemmän ja harvemmin syöt ja mitä enemmän painosi laskee. Kuulostaako tutulta? Ja koet suurta hallinnan tunnetta, kun säännöstelet ruokaasi ja painoasi, koet onnistumisen tunnetta joka on riippuvainen syömisistä ja painon laskemisesta. Turhaudut ja suutut itsellesi jos syöt aikomaasi enemmän tai useammin. Syöt mieluiten yksin, koska ahdistaa jos joku näkee, kun syöt. Kuvittelet hänen arvioivan sun annostasi ja ajattelevan "tuokin läski se vaan syöpöttelee". Tuttua?
[/quote]

No on tossa jotain tuttuja juttuja, viimeisen vuoden olen laskenut kaloreita että opin syömään uudestaan oikein. Nyt en enää laske koska osaan itse syödä, ja tiedän suunnilleen paljon missäkin on kaloreita. Punnitsen itseni päivittäin, mutta päivä ei mene pilalle jos on noussut 100g, syön vain kevyemmin sen päivän. Eniten stressaa tuo juurikin "harhainen" reisien koko, välillä pitää ihan mennä peilin eteen tarkastamaan ettei ne ole niin isot.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 09:44"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 09:42"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 09:28"]kaikki trlli viestittäjät täällä, olette miljoona kertaa lapsellisempia ja säälittävämpiä kuin mikään, varmaan itse tuossa iässä olitte niin saatanan viksuja, taidatte todrlliduudessa olla bvain elämäntapa loisioita ja teinejä. on varmaan helppo vetää vitsiä toiselle selvästi vaikeasta asiasta, otsekään mikään einstein tuossa iäsä ollut, kaikkea muuta.
[/quote]
Oletko ap.? Jos olet niin kuinka vanha olet?

Misä iäsä?? Mistä tiedät aloittajan iän ellet itse ole ap.?
[/quote]

Ai 25 v. Luulin myös teiniksi
[/quote]

Tämä ei ollut ap. Anteeksi vaan jos kuulostan teiniltä, outoa. -ap

En jaksanut lukea ketjua. Mutta ihmisten vartolotyypit ovat erilaisia. Ei kaikki ole normaalipainoisina samankokoisia joka kohdasta, vaikka näin lehdet uskottelevat. Onhan meidän pärstätkin ihan erinäköisiä!

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 09:25"]haluaisin vielä kysyä, mitä keinoja kääytit laihumiseen koska tuo on tosi hieno suoritus ja itse kaipasin vinkkejä toiselta samasa tilanteessa olleelta , minulle raskaus tuo vilä lisäkiloja ja joulun jäleen pääsen aloitamaan kuntoilun taas, ja vähän henkilökohtainen kysymys jäikö tuolla tahdilla ihoa löysäksi ? jos haluat niin voit minulle laittaa fb kaveri pyynnönkin ja siellä jutella tai whatsapp :)

mutta tdella saat olla itsestäsi ylpeä, tuohon ei moni pysty ja suurin haaste onin edessä jos olet tunnesyöppö ollut niin kuin minäkin..

[/quote]

Ainoastaan mulla on naamaan tullut ryppyjä laihdutuksen myötä, vatsassa hieman löysyyttä nahassa. Veikkaan että iho vielä palautuu kun olen nuori. Laihdutin opettelemalla uudestaan oikein syömään kaloreita laskemalla. Vuoden söin päivittäin noin 1300-1500kcal päivässä ja viikossa yksi tankkauspäivä jolloin 2500kcal ettei ainaanvaihdunta pysähdy. Samalla lisäsin aktiivisuutta. Kotiäitinä helposti jymähtää sohvalle, rajoitin sen löhöilyn iltaan.

Saatko sairasta tyydytystä syömättömyydestä?

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 09:50"]Saatko sairasta tyydytystä syömättömyydestä?
[/quote]

En oikeastaan, kun en yhtään siedä nälän tunnetta. Syön silloin kun on oikeasti nälkä, en koskaan huvin vuoksi.

Punnitset itsesi päivittäin? Miksi? Ja kerrot syöväsi vähemmän sinä päivänä jos paino noussut? Olen siis tuo pitkän kirjoituksen kirjoittaja nro 17. Itse sairastuin anoreksiaan niin, että olin ylipainoinen (165cm, 80kg). Aloitin laihduttamisen ja onnistuin siinä hyvin, 3kk -20kg. Olin tyytyväinen ja iloinen, olin vihdoin normaalipainoinen. Olin tässä painossa muutaman kuukauden laihduttamatta enempää, vaikka ajatus vielä muutaman kilon pudottamisesta oli mielessä. Opettelin syömään kevyesti ja terveellisesti, laihdutustapani oli radikaali, mutta toimi, joten painon ylläpitokaudella opettelin oikeaa syömistä. Sattui suuria elämänmuutoksia ja reagoin niihin syömättömyydellä, menetin ruokahaluni. Ja kun huomasin laihtuvani, aloin pikkuhiljaa tihentää punnituksia, mittailuja, pienien vaatteiden ostoa ym.
Aloin laskea kaloreita, se laskuri oli päässä koko ajan alitajuisesti ja alkuun söin 1100, muutaman viikon päästä 950, ja siitä muutama kuukausi 700. Yleensä jäi aina varmuuden vuoksi alle tuon sallitun määrän. Elimistö tottuu ja alan olla turta nälän tunteelle. Syön kellonajan mukaan, en tunne enää nälkää. On vain kello, vaaka ja oma pää. Mitä harvemmin syön sitä parempi. Mitä enemmän laihdun sitä parempi. Tottakai elimistö hidasti aineenvaihduntaa, retkahtelin välillä mässäilemään ja monasti oksensin vatsakivun ja henkisen kuvotuksen takia jos olin "porsastellut". Kutsuin syömistä porsasteluksi, itseäni lihavaksi siaksi, laiskaksi läskiperseeksi, ällöttäväksi ja kuvottavaksi ahmatiksi. Joka kerran, kun alkoi jo heikottaa ja olisin halunnut syödä, jokin sanoi pääni sisällä koko ajan vastaan "älä vielä syö, et ansaitse sitä. Senkin ahne sika, kuvitteletko ansaitsevasi ruokaa? Hyi helvetti ajattele miten lihot jos syöt tuon?" Jne jne. Eli todella sairaaksi meni ajattelu.
Olin äärimmäisen ahdistunut, en kyennyt nukkumaan nälän kurniessa. Silti halusin vain laihduttaa, olla hyvä edes jossain ja olla vahvempi, kuin kukaan muu lähipiirissäni tai ylipäänsä. Ruokavalioni koostui silloin lähinnä keitetyistä kananmunista, kasviksista ja hedelmistä, rasvattomasta maitorahkasta, vihreästä teestä, maidosta ja ruisleivästä, tonnikalasta ja pakasteseidistä, lisäksi kourakaupalla lisäravinteita, vitamiineja ja omegakapseleita. Ja purkkaa. Koko ajan purkka suussa.
Lopulta meni siihen, että alkoi olla jo henkisesti niin alistunut ja ahdistunut, että pelkäsin itseäni, ajatuksiani. Kaikki oli pakkoa, anoreksian sanelemaa pakkoa. Yritin laittaa vastaan, itselleni, mutta joka ainoa syömäkerta aiheutti niin suurta ahdistusta ja syyllisyyttä, etten kyennyt syömään, söin itseltäni salaa, tavallaan. Eli menin vaikka kävelylle ja siellä matkan varrella näykin murusia ja kuvittelin, että kulutan ne saadut kalorit heti pois. Kaikki ruoka piti ansaita jotenkin; siivoa, pese lattiat, imuroi, lenkkeile, tee punnerruksia ja vatsoja, kyykkyhyppyjä jne.
Se miten tuosta selvisin, oli ihme. Mulla meni poikki sen aikaisen miehen kanssa ja löysin uuden miehen. Tämä uusi kumppani tavallaan vapautti ajatuksistani tilaa, entinen parisuhde oli niin ahdistava ja piti yllä syömishäiriötäni. Uuden kumppanin kanssa koin rakkautta ja läheisyyttä, kaikkea sitä mitä en entisessä suhteessani saanut. Tämä pelasti mint itseltäni ja aloin itsekin rakastaa itseäni. Kuulostaa varmasti oudolta, mutta ilman uutta suhdetta olisin varmasti jo kuollut itseni takia. Tästä on aikaa nyt 4vuotta. Edelleen yhdessä tuon ihmisen kanssa ja meillä on 1,7kk ihana lapsi. Mutta parisuhde on menossa huonompaan suuntaan ja tuo syömishäiriö alkaa taas nostella päätään. Ahdistaa.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 10:15"]Punnitset itsesi päivittäin? Miksi? Ja kerrot syöväsi vähemmän sinä päivänä jos paino noussut? Olen siis tuo pitkän kirjoituksen kirjoittaja nro 17. Itse sairastuin anoreksiaan niin, että olin ylipainoinen (165cm, 80kg). Aloitin laihduttamisen ja onnistuin siinä hyvin, 3kk -20kg. Olin tyytyväinen ja iloinen, olin vihdoin normaalipainoinen. Olin tässä painossa muutaman kuukauden laihduttamatta enempää, vaikka ajatus vielä muutaman kilon pudottamisesta oli mielessä. Opettelin syömään kevyesti ja terveellisesti, laihdutustapani oli radikaali, mutta toimi, joten painon ylläpitokaudella opettelin oikeaa syömistä. Sattui suuria elämänmuutoksia ja reagoin niihin syömättömyydellä, menetin ruokahaluni. Ja kun huomasin laihtuvani, aloin pikkuhiljaa tihentää punnituksia, mittailuja, pienien vaatteiden ostoa ym.
Aloin laskea kaloreita, se laskuri oli päässä koko ajan alitajuisesti ja alkuun söin 1100, muutaman viikon päästä 950, ja siitä muutama kuukausi 700. Yleensä jäi aina varmuuden vuoksi alle tuon sallitun määrän. Elimistö tottuu ja alan olla turta nälän tunteelle. Syön kellonajan mukaan, en tunne enää nälkää. On vain kello, vaaka ja oma pää. Mitä harvemmin syön sitä parempi. Mitä enemmän laihdun sitä parempi. Tottakai elimistö hidasti aineenvaihduntaa, retkahtelin välillä mässäilemään ja monasti oksensin vatsakivun ja henkisen kuvotuksen takia jos olin "porsastellut". Kutsuin syömistä porsasteluksi, itseäni lihavaksi siaksi, laiskaksi läskiperseeksi, ällöttäväksi ja kuvottavaksi ahmatiksi. Joka kerran, kun alkoi jo heikottaa ja olisin halunnut syödä, jokin sanoi pääni sisällä koko ajan vastaan "älä vielä syö, et ansaitse sitä. Senkin ahne sika, kuvitteletko ansaitsevasi ruokaa? Hyi helvetti ajattele miten lihot jos syöt tuon?" Jne jne. Eli todella sairaaksi meni ajattelu.
Olin äärimmäisen ahdistunut, en kyennyt nukkumaan nälän kurniessa. Silti halusin vain laihduttaa, olla hyvä edes jossain ja olla vahvempi, kuin kukaan muu lähipiirissäni tai ylipäänsä. Ruokavalioni koostui silloin lähinnä keitetyistä kananmunista, kasviksista ja hedelmistä, rasvattomasta maitorahkasta, vihreästä teestä, maidosta ja ruisleivästä, tonnikalasta ja pakasteseidistä, lisäksi kourakaupalla lisäravinteita, vitamiineja ja omegakapseleita. Ja purkkaa. Koko ajan purkka suussa.
Lopulta meni siihen, että alkoi olla jo henkisesti niin alistunut ja ahdistunut, että pelkäsin itseäni, ajatuksiani. Kaikki oli pakkoa, anoreksian sanelemaa pakkoa. Yritin laittaa vastaan, itselleni, mutta joka ainoa syömäkerta aiheutti niin suurta ahdistusta ja syyllisyyttä, etten kyennyt syömään, söin itseltäni salaa, tavallaan. Eli menin vaikka kävelylle ja siellä matkan varrella näykin murusia ja kuvittelin, että kulutan ne saadut kalorit heti pois. Kaikki ruoka piti ansaita jotenkin; siivoa, pese lattiat, imuroi, lenkkeile, tee punnerruksia ja vatsoja, kyykkyhyppyjä jne.
Se miten tuosta selvisin, oli ihme. Mulla meni poikki sen aikaisen miehen kanssa ja löysin uuden miehen. Tämä uusi kumppani tavallaan vapautti ajatuksistani tilaa, entinen parisuhde oli niin ahdistava ja piti yllä syömishäiriötäni. Uuden kumppanin kanssa koin rakkautta ja läheisyyttä, kaikkea sitä mitä en entisessä suhteessani saanut. Tämä pelasti mint itseltäni ja aloin itsekin rakastaa itseäni. Kuulostaa varmasti oudolta, mutta ilman uutta suhdetta olisin varmasti jo kuollut itseni takia. Tästä on aikaa nyt 4vuotta. Edelleen yhdessä tuon ihmisen kanssa ja meillä on 1,7kk ihana lapsi. Mutta parisuhde on menossa huonompaan suuntaan ja tuo syömishäiriö alkaa taas nostella päätään. Ahdistaa.
[/quote]

Voih tsemppiä! Kannattaa varmaan hakeutua avun piiriin? Itse ainakin meinaan hakeutua heti arvioitavaksi jos mulla ilmenee pakkoajatuksia yms muita hälyttäviä merkkejä kuin tämä reisien outo koko. -ap

Psykologilla käyn, kerran kuussa. Mut eipä siitä oikein apua ole, kun oman pään sairaita tuotoksia nuo pakkoajatukset. En toivo kenellekään anoreksiaa, se on koko loppuiän sairaus vaikka ei olisikaan aktiivisessa vaiheessa. Silti se on siellä koko ajan. Joka päivä. Jotenkin vaanii ja houkuttelee, entä jos nyt vietäisiin loppuun se mikä jäi kesken... Niin mikä? Itseni kuoliaaksi näännyttäminen? Osteoporoosin hankkiminen? Lapsettomuus? Kaljuuntuminen? Huoh.
Jos epäilet itselläsi olevan anorektisia ajatuksia, laita hyvä ihminen stoppi niille heti, ennenkuin se hiipii ja juurruttaa itsensä sinuun etkä pääse eroon siitä.