Nainen. Oletko mielestäsi ilman vaatteita viehättävä? Mistä iästä asti olet tuntenut niin?

Hyvän itsetunnon ja peilirealismin toteamana voin sanoa olevani kropaltani ja kasvoiltani ihan nätti, vaikka ikääkin on jo 60. Harrastan liikuntaa, ei ylipainoa, hoidan ihoani ja pidän mieleni myönteisenä niin kuin vaan pystyn. Vain hyvää palautetta miessukupuolelta. Ja tämä ilman mitään itsekehua.

Asioihin voi vaikuttaa.

Nyt 39-v, aina tuntenut itseni rumaksi, olin sitten laiha tai lihava. Kasvoistani tykkään silloin, kun olen hoikemmassa kunnossa. Olen seurannut liikaa mainoksia ja mediaa siinä, millainen on viehättävä nainen. Lapsena ajattelin, että jos en ole mallivartaloinen, olen kauhea. Dodii, syömishäiriöhän siitä sitten seurasi. Miesten edessä olen loputtoman epävarma, ikävät kommentit kahdelta seurustelukumppanilta eivät auttaneet. 

Nykyään alan hiljalleen olla välinpitämättömämpi asian suhteen. Ei nätti ulkokuori auta, jos sisin on scheissea. Toivon edelleen elämänkumppania, joka hyväksyisi minut tällaisenani. Tyttöjen ja teinien edessä olen mielelläni mitä olen, jotta näkevät, että maailmaan mahtuu muutakin kuin nähtävissä olevat kylkiluut. Tosin uimahallissa/rannalla käyn alati kuvitteellisia keskusteluja tilanteista, joissa joku tulisi joko onnittelemaan raskaudesta tai huomauttamaan lihavuudesta. Tiedän kyllä, mitä vastaisin, ja olen aina varuillani. 

Laihdutusopastusta tai itsensä rakastamiseen kehottamista en tarvitse. Syömishäiriöinen tietää liki kaiken painonhallinnasta - häiriö on sairaus itsessään. Itseni rakastaminen on vaiheessa, koska olen pienestä pitäen oppinut, etten kelpaa minuna. Jonain päivänä en siedä itseäni, jonain olen itsevarma. Kai se siitä joskus tasaantuu.

En. Olen aina ollut laiha tai hoikka, mutta vartaloani on haukuttu ja arvosteltu niin paljon ihan pienestä pitäen, että koen sen olevan ruma ja vääränlainen. Ikää nyt 40.

Vierailija kirjoitti:

Olen. Itselläni tämä liittyy kyllä myös siihen miltä ihan oikeasti näytän. Nuorena olin silmiini liian laiha, huomiota sillä sai mutta ei edustanut omaa ihannettani. Parikymppisenä tuli sopivasti rasvaa ja myös lihasta, kun opettelin liikunnalliseksi. Raskauksien jälkeen rasvaa on ollut välillä liikaakin, mutta olen saanut painon aina takaisin, missä on hyvä ja nätti olo.

Toisaalta silloinkaan kun ei ole hyvännäköinen olo, en koe huonoutta muuten. Se on kiva lisäkipinä elämään, mutta ei ulkonäkö määrittele ihmistä.

Miten niin ei määrittele? Minun kokemukseni on ihan toinen, kun olen ollut sekä ruma että kaunis. Kauniina elämä on paljon parempaa.

Vartaloni on aina ollut nätti, mutta kasvoni ovat todella rumat. En oikein voi olla miehen kanssa intiimisti, koska minua ahdistaa se että joku näkee kasvojeni virheet niin läheltä. Olen nelikymppinen.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina suhtautunut omaan vartalooni positiivisesti, vaikka ylä-asteella mua haukuttiin laudaksi. En jotenkaan silloinkaan tajunnut, mitä vikaa on pienissä rinnoissa, vaan omasta mielestäni ovat hyvin käytännölliset ja sopivat vartaloni mittasuhteisiin, koska olen pieni ja hoikka. Eli olen ollut aina tyytyväinen vartalooni, vaikka itsetuntoani on yritetty lytätä sen tiimoilta.

Onpa mukava kuulla, että on myös ihmisiä, jotka tuntevat oman vartalonsa juuri oikeanlaiseksi, vaikka ympäristö sanoisi mitä!

Joo. Hyvä kysymys aloittajalta. En osaa ihan tarkkaan sanoa. Jossain 25 ikävuoden jälkeen aloin pitää vartalostani. Täällä aina kauhistellaan sekasaunassa käymistä, mutta mulle sekasaunat olivat suuri tekijä oman vartalon hyväksymisessä. Kun ihmiset ovat alasti keskenään sukupuoleen katsomatta, riisutaan sekä vaatteet että vartaloa ympäröivä mystiikka. Myös raskaudet, synnytykset ja imetykset ovat vaikuttaneet myönteisesti minäkuvaani.

En aina tykkää vartalostani. Riippuu vähän päivästä. Olen nyt 41.