Anorektikko, kuvaa millainen olet luonteeltasi?

Cambridgen yliopistossa tehty tuore tutkimus saattaa muuttaa anoreksian hoitoa tulevaisuudessa.

Tutkijat havaitsivat, että anoreksiaa sairastavilla 12–18-vuotiailla tytöillä on viisi kertaa useammin autistisia piirteitä kuin terveillä samanikäisillä.

Anorektikot ovat tutkimuksen mukaan keskimääräistä järjestelmällisempiä, ja heidän empatiakykynsä on keskiarvoa matalampi. Autisteilla on samoja piirteitä, mutta voimakkaampina.

Mainos (uutinen jatkuu alla)

– Aikaisemmin anoreksia on nähty puhtaasti syömishäiriönä, sanoo tutkimuksen johtava autismiasiantuntija Simon Baron-Cohen.

Tutkimustulokset viittaavat siihen, että anorektikoilla ja autisteilla on muutakin yhteistä, kuten taipumus itseensä keskittymiseen sekä se, että heitä kiehtovat yksityiskohdat.

Molemmissa sairauksissa esiintyy myös samankaltaisia eroavaisuuksia niissä aivojen rakenteissa ja toiminnoissa, jotka koskevat sosiaalista havainnointia.

Anorektikoilla vahva kiinnostus järjestykseen kohdistuu oman kehon painoon, ulkomuotoon ja ruuansaantiin.

– Sairauden hoidossa voisi auttaa se, että potilaalle yritetään löytää muita järjestelmällisyyttä vaativia kiinnostuksen kohteita, sanoo tutkimuksen johtaja Tony Jaffa.

Jaffan mukaan osa potilaista tarvitsee uuden tutkimuksen valossa myös enemmän ohjausta sosiaalisissa taidoissa ja kommunikoinnissa sekä muutoksiin sopeutumisessa.

Lähde: Reuters

Anorektikko on sairaalloisen keskittynyt painoonsa ja syömisiinsä, usein perfektionisti, ikäänkuin hallitsee ahdistustaan syömättömyydellä.

merkittävä osa syömishäiriöalttiudesta kulkeutuu perimän kautta kaukaa, sukupolvien takaa. Syömishäiriötä sairastavien lähisuvusta löytyy luonteeltaan täydellisyyden tavoitteluun, pakonomaisuuteen ja pikkutarkkuuteen taipuvaisia ihmisiä enemmän kuin perheistä keskimäärin. Tällainen persoonallisuustyyppi voi välittyä perintötekijöiden kautta yhdessä syömishäiriöiden kanssa.

Anorektikko on usein luonteeltaan ahkera täydellisyyden tavoittelija, jolle on tyypillistä vaatia itseltään paljon ja koettaa täyttää kaikki häneen kohdistuvat odotukset.

Ex-anorektikkona olen sitä mieltä, että anoreksia on  mielenterveyshäiriö. Noi yllä manitut asiat löytyivät myös itsestäni. 

Yritän nyt kirjoittaa lyhyesti ja tiivistetysti: Tunnistan joitakin yllä mainittuja asioita itsessäni silloin kun minulla oli anoreksia ja ortoreksia. Tunsin anoreksian aikaan todella syvää itseinhoa, mutta se väheni huomattavasti silloin kun sairaus muuttui ortoreksiaksi. Anoreksiaan tai ortoreksiaan ei minulla liittynyt tieten tahtoen muiden alistamista omaan tahtooni. Jälkeinpäin ajateltuna tein näin, mutta en silloin tarkoittanut sitä, en vain voinut itselleni mitään. Syömisestä ja syömättömyydestä aiheutui riitoja kotona, varsinkin äiti oli ihan raivona. Riitoja tuli myös muista syömishäiriön aiheuttamista muutoksista, kuten hiustenlähtöstä, kalpeudesta/oudosta ihonväristä, menkkojen puuttumisesta ja mahd. luiden haurastumisesta. Kun paino meni 42 kg (+ risat), minulle sanottiin nuorisopsykiatriassa, että jos paino on seuraavassa punnituksessa vähääkään laskenut, minut siirretään osastolle. En muuten joutunut osastolle, vaan sain painon nousemaan vähitellen seur. reilu 1/2 v. aikana ja muutos tuntui minusta itsestänikin hyvältä. Sen jälkeen minulla oli joitakin vuosia ortoreksia, jonka aikana olin fyysisesti hyvässä kunnossa ja psyykkisestikin voin paremmin. Paranin siitä omin avuin, minulla tuli joitakin ihmissuhdejuttuja ja ne tuntuivat kiinnostavimmilta ja ortoreksia jäi pois. Syömishäiriöistä jäi kuitenkin vielä peseytymiseen ja siisteyteen liittyviä pakko-oireita joiksikin vuosiksi. Nämä loppuivat kun ajauduin ensin eräänlaiseen suhteeseen, joka oli kuitenkin pelkkää seksuaalista hyväksikäyttöä ja huijausta sekä koin samoihin aikoihin raiskauksen ja sain näin taas muuta tärkeämpää, vaikkakin kamalaa, ajateltavaa ja niin pakko-oireet loppuivat. 

Olen pohtinut syitä siihen miksi sairastuin. Minun kohdallani anoreksia johtui laihduttamisesta, joka lähti täysin käsistä. Alunperin minun oli tarkoitus saada 3-5 kg pois, mutta sitten lähtikin 20 kg tai yli, en muista enää tarkkoja lukuja. (Sain kaikki raportit punnituksista ja terapiasta hoidon päätyttyä, mutta en koskaan lukenut niitä. Silloin kun hoito päättyi, jemmasin paperit kaappiin ja ajattelen että luen ne joskus myöhemmin kun huvittaa. Vuosi tai pari sitten siivosin kaapin ja löysin paperit, mutta tuhosin ne käymättä niitä läpi. Ei ollut minkäänlaista tarvetta muistella asioita, joista olin päässyt yli kauan sitten.) Laihduttaminen oli lisäksi pyörinyt mielessä jo useita vuosia n. 16-vuotiaasta lähtien ja olin epäonnistunut siinä monta kertaa. Laihduttamiseen minut ajoi vallitseva kauneusihanne sekä haluttomuuteni kasvaa naiseksi, en ollut henkisesti kypsä siihen.

Artikkeli anoreksian ja autismin välisestä yhteydestä oli hieman yllättävä, mutta ihan mielenkiintoinen. Anoreksia on pitkäaikainen ja vakava sairaus, joka kestää keskimäärin 6-7 vuotta ja vain puolet tai reilu puolet parantuu siitä täysin, joten olisi hyvä jos sen hoitoon pystytään löytämään nykyistä parempia keinoja. Omalta kohdaltani voin sanoa, että tunnistan itsessäni joitakin yhteisiä piirteitä. Olin syömishäiriöiden aikaan varmasti aika järjestelmällinen, itsekeskeinen ja perfektionisti, nämä piirteet olivat selviä. Matalemmasta empatiakyvystä en ole samaa mieltä. Ulkopuolisesta syömishäiriöinen voi ehkä vaikuttaa siltä, mutta se ei välttämättä ole totta. Empatiakyvyttömyys on myös ristiriidassa esim. kiltteyden piirteen kanssa, joka usein myös yhdistetään syömishäiriöisiin. Heikommat sosiaaliset taidot ja kieli- ja kommunikaatio kyky ei myöskään omalla kohdallani pidä paikkaansa. Pystyn kommunikoimaan useanlaisissa tilanteissa eri kielillä erilaisten ihmisten kanssa ilman vaikeuksia ja olen muutenkin iloluonteinen. Syömishäiriöidenkään aikaan en päässyt sellaiseen äärimmäiseen syvään melankoliaan lillumaan, mihin jotkut pääsevät. Toisaalta omalla kohdallani syömishäiriöt paranivat melko helposti ja lyhyessä ajassa (suurin piirtein alle 4 v.), eikä minulle ole jäänyt niistä psyykkisiä tai fyysisiä vammoja. Olen kehittynyt ihmisenäkin hyvin paljon ja joudun todella penkomaan muistiani, että pääsisin samoihin ajatus- ja tunnetiloihin kuin missä olin syömishäiriöiden aikaan. Minulla ei nykyään myöskään ole minkäänlaisia pakko-oireita eikä perfektionismia ja tämän ovat muutkin ihmiset nähneet ja todenneet. Joissakin tärkeäksi kokemissani asioissa olen tarkka, mutta monissa myös hyvin suurpiirteinen.

Jos joku syömishäiriöinen/syömishäiriön partaalla oleva sattuu lukemaan tämän, niin sairauden korjaamiseksi/välttämiseksi minusta olisi hyvä esim.

1) pyrkiä ajattelemaan kehonkuvaansa realistisesti ja keskustelemaan muiden kanssa näistä ajatuksista

2) pitää kiinni ihmissuhteista eikä eristäytyä

3) hankkia itselleen jokin uusi, kiinnostava harrastus.

Jos joku elää syömishäiriöisen/sen partaalla olevan kanssa, niin

1) älä jäkätä sairauden vaaroista syyttävällä äänellä

2) pyri keskustelemaan asiallisessa hengessä. 

-n27

Up

En ole koskaan ollut anorektikko vaan minulla oli diagnosoimaton EDNOS (kuitenkin jälkikäteen on usea lääkäri ja psykiatri vahvistanut "epäilyni", että syömishäiriöhän se). Avaudun silti koska avauksesi on syyllistävä, mielenterveysongelmista kärsiville vahingollinen ja ottaa minua aivoon.

Varmasti en sairaudellani kiusannut yhtään ketään. Pidin syömishäiriöni onnistuneesti salassa kaikilta läheisiltäni ja minua muista syistä hoitavilta mielenterveysammattilaisilta. Nehän olisivat yrittäneet parantaa minut, ja syömishäiriöinen ei sitä halua. Hän saattaa pitää sairauttaan positiivisena asiana. Niin minäkin pidin. Ehdottomasti olin itseinhon vallassa. Halusin ensisijaisesti olla mahdollisimman laiha ja toissijaisesti kuolla nälkään. Kumpi tahansa olisi kelvannut. En halunnut että minua kukaan estää.

Ei tosiaan tarvitse kysellä hulluilta että toisten kiusaksiko olette hulluja. Tuollaiset itsesyytökset ihan oikeasti estävät ihmisiä menemästä hoitoon ja ajavat satuttamaan itseään.

Vierailija kirjoitti:

Anorektikko on sairaalloisen keskittynyt painoonsa ja syömisiinsä, usein perfektionisti, ikäänkuin hallitsee ahdistustaan syömättömyydellä.

Kyllä: anorektikko on sairaalloisen keskittynyt painoonsa ja syömisiinsä ja anorektikko ei ikään kuin hallitsee vaan HALLITSEE ahdistustaan syömättömyydellä.

Anorektikkoa ei kiinnosta p-skaakaan joutuvatko muut pokkuroimaan syömättömyyden edessä vai ei. Anorektikko elää sisäänpäin. Anoresia on oikeastaan hyvin itsekäs sairaus, vaikka anorektikot pääsääntöisesti ovat niitä kilttejä tyttöjä (pojista en tiedä onko sama) jotka ovat aina valmiita auttamaan ja uhrautumaan toisten puolesta. Ahkeria ja tunnollisia. Sitä vain ei sairauden akuuttivaiheessa huomaa eikä tule näkyviin. Silloin ruoan ajattelu vie kaiken energian. 

En usko että kaikki anorektikot kokevat itseinhoa ainakaan tietoisesti. 

Omalla kohdallani syömättömyys ja painon hallinta ja putoaminen toi sitä kontrollin tarvetta joka minulta muuten puuttui. Elämä oli kauhea pelottava kaaos. Tunsin putoavani kuiluun enkä saanut mistään kiinni enkä tukea. Se oli pelkkää valtavaa tuskaisaa ahdistusta. Kun minulla oli anoreksia, se oli turvapaikkani. Jokin mistä voin olla varma!

En luullut enkä uskonut olevani kaunis. Tiesin täysin realistisesti että olen ulkomaailman silmissä ruma ja kauhea. Eräs lääkäri sanoi kerran että olen hurjan näköinen. Se tuotti omituista mielihyvää! Se oli todiste siitä että jotain osaan! Tässä olen hyvä! Oikea anoreksia on vakava ja tappava sairaus. Siinä kuolee myös kaikki seksuaaliset ajatukset ja halut tyystin. 

Olen itse kokenut ihan pienestä lapsesta 7-vuotiaaseen asti seksuaalista väkivaltaa omassa perheessä. Oman anoreksiani uskon pohjautuvan täysin sairaasta lapsuudestani. Kaikilla ei ole samoin. Syitä on varmasti monia, mutta uskotaan että tietynlaista herkkyyttä sairastua kulkee anorektikoiden suvuissa. Omassa lähisuvussa mm. eräs ahmimishäiriöinen, todella lihava, äidilläni jonkin sortin syömishäiriö ja vanhempi sisareni oireili joskus tosin lievästi.

Voisin kirjoittaa kokonaisen romaanin tästä. Itse olen nyt ehkä jo toipumisvaiheessa, ainakin paino alkaa olla kai terveen puolella tai lähes ainakin. Ajatuksien tasolla en ole terve mutta hallitsen aika mukavasti ajatuksiani. En häpeä sairauttani ja puhun siitä avoimesti. En ymmärrä miksi minun tai kenenkään muunkaan tarvitsisi hävetä? Häpeääkö alkoholistit? En tiedä. Tai peliriippuvaiset? Muut?