Masennustako?

Tässä pieni avautuminen..

Olen 15v tyttö ja yleensä olen ollut perus pirteä ja jaksavainen tyttö. Huono itsetunto tosin vaivannut jo pitempään. Pari kk sitten rakas perheenjäseneni menehtyi ja nyt seuraava on myös lähellä kuoleman portteja. Rippikoulun jälkeen ystäväni alkoivat käyttäytyä mua kohtaan tosi törkeesti. En edes tiedä miksi, olen yrittänyt olla heidän mieleen ja tehnyt kaikkeni ollakseni mukava. Tuntuu että mua vaan vihataan ja että olen tosi ruma ja läski ja idiootti. Että ketään ei vaan kiinnosta. Kaikki muut ovat kaupungilla ja lähtevät yhdessä shoppailemaan, mutta minä jään kotiin rahanpuutteen vuoksi ja siksi, että minua ei oteta mukaan. Tuntuu myös että kaikki, koko kylä vihaa minua ja levittelee kaikenmaailman juoruja. Teen kaiken väärin, valitsen aina väärin. Kaikki vihaavat minua koska valitsen vaan piru vie aina väärin.

Minun rippijuhliin ei tullut kukaan, mutta kun haluaisin nähdä ainutta kunnollista ystävääni toisen kaverin rippijuhlien aikana, kaikki suuttuivat minulle ja kyselevät miten muka tämä ystävä on tärkeämpi kuin (sanotaan vaikka Annan) Annan juhlat. En vaan jaksa enää. Kukaan ei koskaan tue minua tai auta. Olen muutaman kerran avautunut eräälle ystävälleni, joka itse on ollut masentunut jolloin annoin kaikkeni tukeakseni häntä, vastaa vain että jaa tai että hän ei voi auttaa tai sitten ei vaan vastaa. Hän muutenkin on nykyään erittäin ilkeä minulle. En tiedä onko mulla selässä lappu, jossa käskemällä käsketään jättämään yksin vai mikä on? Mulla ei ole koskaan ollut juuri yhtään kavereita ja nytkin ne vain kaikkoavat. Ja kun kerron kelle vaan tästä tuntuu että minut vaan aliarvioidaan. Haluaisin päästä isäni luokse parempaan paikkaan, jossa luultavasti en kokisi tällaista tuskaa.

En pysty juttelemaan näistä asioista äidilleni etten huolestuta sitä. Enkä kuitenkaan ole itsetuhoinen. Tavallaan haluaisin kuolla, mutten uskaltaisi tehdä sitä. Äiti on mulle rakkaampaakin rakkaampi enkä halua ajatella minkälaisen surun hälle aiheuttaisin.. Tuntuu ettei muita sitten kiinnostaiskaan onko mua täällä vai ei. Muutakuin että saa instagramiin tykkäyksiä jos mainitsee mun kuolleen ja että pitää ottaa osaa. En usko että kukaan oikeasti haluis ottaa osaa. Kaipaan isääni aivan tuhottoman paljon. Kaipaan hänen ääntä ja sitä että voin soittaa sille koska vaan ja kertoa huoleni. Jo isän ääni rauhoitti. Nyt ei ole enää isää..

En kerjää sääliä ja toivon etten saa pelkkiä haukkuja sillä ystäväni kyllä kertovat jo tarpeeksi paljon vioistani. Haluan vain hieman purkaa tätä oloa jonnekkin.. Ja ennenkuin kukaan tulee vikisemään psykologeista tmv, käyn kuraattorilla ja vaihdan psykiatrille. En kuitenkaan osaa avata suuta ja puhua, eikä ainakaan kuraattorini edes kysynyt..

Kiitos jos jaksoit lukea sekavaa, huonoa tekstiäni.