Lapsettomuudesta kärsivä läheiseni syyllistää meidät muut, joilla ei ongelmia tuolla saralla ole ollut :(

Voithan kertoa että sinustakin tilanne tuntuu vaikealta ja puhua avoimesti kaiken mitä kirjoitit. Hänen tilanteensa on aivan kestämätön ja hän on kestämisensä rajoilla. Yritä jaksaa. Hän on niin suuressa kriisissä, ettei hänellä riitä välttämättä enää ymmärrystä siihen, että sinustakin voi tuntua pahalta; hän ajattelee ettei kenestäkään ikinä voi tuntua niin pahalta kuin hänestä.



Et sinä lasta voi hänen vuokseen jättää hankkimatta.

Ja muutenkin on sellainen olo, että anteeksi että olemme lapsia saaneet. Varsinkin viimeisin raskauteni oli henkisesti vaikea, olisi mieli tehnyt kadota mahoineni jonnekin...

ap

ap

Itse pahoitin vain kerran mieleni, enkä sitäkään ulospäin näyttänyt. Syynä oli ystäväni, jolle raskaaksi tuleminen oli niin helppoa, että halusi suunnitella kannani sopivaa " kuukautta" .

Muta olen kuullut ihmisistä, joiden katkeruudella ei tunnu olevan rajaa, kommenttien mennessä jo pahansuopuuden puolelle.



Jos itse hoidat tilanteet asiallisesti, et voi mielestäni asiaan vaikuttaa. En usko, että mikään keskustelu tai puhe auttaa, tunteet tulevat niin syvältä.

Silti sun on tehtävä selväksi että tilanne on sinullekin raskas ja olet hänen puolestaan äärimmäisen surullinen. Kysy minkälaista tukea hän vielä kaipaisi sen lisäksi että kuuntelet? Kerro että sinulla on riittämätön olo. Äläkä säälittele itseäsi että anteeksi kun sinulla on lapsia, ihan turhaa lässytystä.

Äiti tai isä ymmärtää kyllä lapsettoman surun miettiessään sitä, miten lohdutonta olisi menettää oma lapsensa. Lapsen arvo on kaikille kelpo vanhemmille selvä asia. Voithan sanoa ystävällesi, että olet niin kiitollinen omista lapsistasi, että ymmärrät kyllä hyvin hänen surunsa. Siinä missä toinen myötäelää toisen surussa, pitäisi toisen osata olla onnellinen toisen puolesta! Ystävyys ei saa olla yksipuolista.

Ne on niin kaukana toisistaan.

Ei kai vaan ole niin ettei sulla ole kokemusta kummastakaan asiasta...?

lasta. 9

Vaikea sitä onkaan ymmärtää. Lapseton toivoo vain saavansa lapsen, mikään muu ei lohduta. Pahinta todella on, kun joku saa noin vain mukuloita ja ei välttämättä edes ymmärrä arvostaa sitä. Vaikka tekisit siis mitä, se ei auta.

En oikein keksi mitään fiksua sanottavaa. Vaikea olisi kuvitella, että kukaan ihan oikeasti tahtoisi jotenkin syyllistää kavereitaan siitä, että ovat terveitä ja saavat normaalisti lapsia! Tuskin tämä kaverisikaan, jos häneltä kysyttäisiin. Se nyt vaan on välillä niin v*ttumaista, kun ei elämässä saa sitä, mitä eniten haluaa, eikä hänkään ehkä aina tule ajatelleeksi siinä omassa murheessaan, miltä sanomisensa sinusta saattaa kuulostaa.



Juttele hei kaverisi kanssa, jos asia on muuttumassa oikeasti ongelmaksi! Niin monet asiat selviäisi, jos ihmiset vaan koettaisivat puhua toistensa kanssa, eivätkä aina vaan kuvittelisi toisten tarkoitusperiä, kunnes turhautuvat ja päättävät, että nyt en enää jaksa ymmärtää.

Ja entäs jos ihmiset kokee asiat eri lailla? Entäs jos kerron, että mua ei kirpaissut ollenkaan lapsettomuus, lapsi ei ollut mulle mikään must. Siis tää koko keskustelu on ihan turha. Ap:n lapseton ystävä ei edes halua ymmärtää, että joku ehkä voi ymmärtää, tai ainakin yrittää. Ja mitä sitten jos ei ymmärrä. Ei kukaan ymmärrä millaista paskaa mun elämässä on ollut, enkä siitä mun ystäville jauha, että " te ette ymmärrä!!" ...

joku vaikka on sairaan hyvännäköinen (hoikka ja treenattu jne.), toki sitä voi kadehtia ja toivoa, että itsekin olisi. Ja voi miettiä, että voi että, toi on varmaan saanut tuon ulkonäön luonnostaan ja minä parka joutuisin tosissaan treenaamaan ollakseni tuon näköinen. Eli kateutta voi olla, ja eikös se ole ihan ok. Mutta jos se menisi siihen, että mielessä alkais vilahdella, että lihoispa toi tai sairastuisi, että menettäisi ihanan ulkomuotonsa, olisin kyllä huolissani ajatuksistani...

Vierailija:

Me kärsimme lapsettomuudesta vuosikausia ja voin kyllä tässä kertoa, että useamman tuloksettoman hoidon jälkeen olo oli totaalisen katkera ja päässä liikkuvat ajatukset oli painokelvottomia. Juuri tuollaiset ajatukset kuin " voi kun noilla ei tärppäisi moneen vuoteen" , " voi kun toi ei ovuloisi" tai " tulisipa tuolle km ekalla kolmanneksella, niin tajuaisi vähän elämän realiteetteja!" on varmaan tuttuja kaikille pidempään (vuosia tai monia, monia hoitoja kokeneille) lasta yrittäneille. Ja ainakin mulla noi kohdistui helposti raskaaksi tuleviin ja sillä hehkuttaviin naisiin. Ei niitä kamalia ajatuksia tietenkään tullut ääneen sanottua, sen verran järki kumminkin pelasi, mutta kyllä tuollaisia kelasi. Ja se on lapsettomuuden surussa varmaan melko normaalia. Toisten raskaudet oli suolaa parantumattomiin avohaavoihin.

Jos jokainen, niin helposti lapsia saava kuin muutkin pohtii ja _ihan rehdisti_ sanoo, niin ettekö tosissaan muka koskaan ole kokeneet samaa jollakin muulla elämän osa-alueella? Ettekö oikeasti ole kadehtineet kybällä sitä kaveria, joka nai rikkaan miehen ja voi surutta ostella mitä lystää, pukea tenavat merkkivaatteisiin kiireestä kantapäähän, kun te kitkuttelette kotihoidon tuella ja kierrätätte lasten vaatteet vielä serkun veljen lapsen naapurille ja miettineet, että menispä kaverin miehen firma konkurssiin, niin tajuaisivat ettei raha kasva puussa, prkl!? Tai ettekö muka ole kadehtineet naapurin Irman sikakiinteää kroppaa, kun omassa kehossa on raskauden jäljiltä vielä 15 ylimääräistä kiloa ja se vararengas ei katoa vyötäröltä millään keinolla? Ette siis ole toivoneet, että Irma lihoaisi 35 kiloa ja sen perse alkaisi laahata maata ja tissit roikkua leileinä polvissa, herkeäisipä aina hetkuttelemasta tiukoissa farkuissaan ja avokaulaisissa topeissaan niin, että meidän isi meinasi ajaa päin betonipossua kun jäi toljottamaan!?

Se joka väittää, ettei IKINÄ ole kadehtinut keneltäkään yhtään mitään, puhuu ihan varmasti aika tanakkaa skeidaa!

Lapsettomuushoidot siis itsellänikin takana.

Koskaan ei ollut tilaisuutta puhua toiselle lapsettomuudesta kärsivälle tuona aikana, mutta en sitä edes kaivannut. Tärkeintä oli, että sain tunnustaa ongelman läheisille, sen jälkeen ystäville ja lopulta puhuin melko avoimesti useille työkavereillekin.

Minusta tuntui aina, että eniten lämmitti niiden myötätunto, joilla lapsia on. Ajattelin, että he ymmärtävät, miten tärkeitä lapset voivat olla ja miten iso on menetys jäädä ilman niitä.

Vierailija:

Pahinta todella on, kun joku saa noin vain mukuloita ja ei välttämättä edes ymmärrä arvostaa sitä.

Että ne, jotka saavat lapsensa helpommin, eivät muka arvosta heitä yhtä paljon kuin jos lapseton saisi lapsen?!!

Minä olen kiitollinen lapsistani joka_ikinen_päivä. Mutta jos jotenkin ' mainostan' asiaa, se luokkaa lapsettomia. Jos en, se on merkki siitä, etten ole heistä onnellinen?

ap (jolle lapset eivät ole koskaan olleet itsestään selvyys, eikä kukaan heistä ole tullut tosta vaan sormia napsauttamalla. Jopa yksi keskenmeno takan, mutta tiedän ettei se ole mitään verrattavissa lapsettomuuteen)

voi tulla kaikenlaisia tunteita, katkeruutta, kateutta jne. Hyväksy ystäväsi sellaisena kuin hän on. Et voi mitenkään ymmärtää miltä lapsettomuus hänestä tuntuu vaikka kuinka yrittäisit. Enkä usko, että ystäväsi sitä vaatikaan. Vaikka hän sanoo, että sä et ymmärrä niin minusta se on enemmän tosiasian toteamista kuin todellisen ymmärtämisen vaatimista.

Elämä ei oo helppoo. Ystävyys ei oo helppoo.

9

Viha, katkeruus, inho ja kaikki muu negatiivinen tunneskaala syö kuulkaa naista niin pirusti ja kun itseään ja tätä omaa puutettaan & viallisuuttaan (eli ettei voi saada lasta tai saa sitä ainakaan ilman hoitoja) on riittävästi surrut ja vihannut, on se jo pakko alkaa kohdistamaan ulkopuolisiin, mikä ei tietenkään ole rationaalista toimintaa. Tietysti paras kohde on raskaana olevat tai lapsen jo saaneet naiset. Itse en pahimmillaan edes pystynyt olemaan tekemisissä lapsiperheiden kanssa.

Paras ystäväni ei heittänyt kauniita korulauseita, " tiedän, miltä susta tuntuu" tai " ois se ihan kauheeta, jollei meillä olis noita lapsia" , vaan sanoi ihan rehellisesti, ettei osaa edes kuvitella tuskaamme tai mitä käymme läpi, mutta haluaa olla tukena ja olkapäänä, jos vaan on tarvetta ja halua puhua. Hänen yksi raskautensa sattui samaan aikaan yhden hoitomme kanssa, josta tuli plussaa, mutta myöhemmin km ja sen jälkeen en halunnut muutamaan kuukauteen olla missään yhteydessä, vaan surra rauhassa. Ystävyytemme kesti tuon katkon, onneksi.

On niin vaikeaa asettua toisen ihmisen asemaan: voin toki sanoa syöpään sairastuneelle, että onpa kauheaa, voin kuvitella ymmärtäväni häntä, mutta kuinka todella voisin ymmärtää, jollei itselleni ole samaa sairautta napsahtanut kohdalle? Voin hyvin toimeentulevana sanoa köyhälle läheiselleni pystyväni ymmärtämään, millaista on kun rahat ei riitä elämiseen, mutta ymmärränkö kuitenkaan todella, millaista on valvoa öitä pohtien, mistä raapia kokoon eurot laskupinoa tai edes huomisen ruokaa varten? Voin todeta, että ymmärrän häntä, joka on turhautunut paikallaan junnaavaan uraansa, vaikka hän on jatkuvasti kouluttautunut ja hakenut parempaa paikkaa, mutta tuskinpa todella käsitän hänen paloaan päästä eteenpäin uraputkessa, kun omat intressini kohdentuvat kotiin ja omien lapsien hoitoon... Jne. jne.



Nro 14 sen totesi: kunpa ihmiset puhuisivat keskenään mielessä pyörivistä asioista, eivätkä uskoisi tietävänsä toistensa ajatuksia...

voit TODELLAKIN sanoa lapsettomalle ystävällesi ymmärtäväsi tätä, sillä onhan se ihan siis kaameeta joutuu odottaa nnnnnooooiiiin monta kuukautta!!)?

Ja missä kohtaa mainitsin, että olen sanonut ymmärtäväni lapsettomuutta?! 0, sillä en todellakaan voi ymmärtää tuollaista mitä en itse ole kokenut.

ap